31.05.2001 HELSINKI, Jäähalli

Antti on edelleen Lemonatorin keikoilla, joten Ville jatkaa Vaasassa lupaavasti alkanutta basistin uraansa, hähhää. Anna liittyy taas orkesterin vahvuuteen ja Jani rumpujen taakse, joten jälleen uusi variaatio teemasta… Tämä on laskujeni mukaan bändin kymmenes keikka ja kuudes eri kokoonpano! Tällä kertaa kupletin juonena on olla yksi ”Power Mover” -tapahtuman esiintyjistä ja soitella muutama biisi tuhansille teineille.

Soppa syntyy jo edellisenä päivänä. Meidät on hälytetty paikalle tekemään soundcheckiä: ”Teille on varattu 20 minuuttia aikaa alkaen klo 15. Olkaahan hyvissä ajoin paikalla – siellä on sitten minuuttiaikataulu!” Teemme kiltisti työtä käskettyä ja olemme tonteilla jo kello 14. Hallissa vasta pystytetään lavaa. On kiusallisen selvää, että täällä ei tule tapahtumaan vielä moneen tuntiin yhtään mitään… Ulos hallista ja kahville/teelle.

Kello on 18 kun vihdoin seisomme lavalla tekemässä jotain järkevää! Soitamme yhden biisin, tekniikan pojan nostavat peukut pystyyn: ”Tämä on kunnossa!” Poistumme. Hukkasin juuri elämästäni seitsemän tuntia (matkat mukaanlukien) soittaakseni yhden biisin roudareille!

Keikkapäivänä aikataulut pitävät jo hiukan paremmin kutinsa. Seuraamme ensin lavan laidalta Disco -yhtyeen esiintymisen (hieno show – voltit ja kaikkea…) ja kiipeämme sitten itse estradille hoitamaan oman hommamme. Teinien vastaanotto on lämmin. Astun mikrofonin eteen ja otan kitarastani soinnun. Ei tapahdu mitään. Viittoilen kuumeisesti monitorimiksaajalle: ”Äkkiä nyt ne nappulat samaan asentoon kun siinä eilisessä soundcheckissä!” Kitarasta ei vieläkään kuulu mitään, mutta sen sijaan monitoreista kajahtaa kuuluville n. 1000:n desibelin voimakkuudella kiertoa. Lavalla muusikot kyyristelevät ja pitelevät korviaan. Yleisön suosionosoitukset ovat vaienneet jo aikaa sitten…

Loputtomalta tuntuvan ruuvauksen jälkeen kitarastani alkaa vihdoin kuuluakin jotain – pientä pihinää, mutta kuitenkin. Päätän, että näillä säädöillä on soitettava. Kaksi sisarta. Huomaan nopeasti, että korvanapeistani ei kuulu mitään muuta kuin omaa lauluani. Ei rumpuja, ei bassoa, Anna on sijoitettu lavalle niin kauas minusta, että häntä en meinaa edes nähdä – kuulemisesta puhumattakaan. Toivon hartaasti, että muut kuulevat minut ja tulevat perässä… Mitähän hyötyä siitä eilisestä oikein oli?

Kurjuuden kruunaa kitarastani katkeava kieli setin puolessa välissä. Eipä tullut varakitaraa matkaan. Yleisö saa kielen katkeamisen jälkeen kuullakseen melko mielenkiintoisia sointuja. Aika atonaalisia… Voisi kuvitella, että viidellä kielellä on helpompi soittaa kuin kuudella, mutta kyllä se on juuri päinvastoin!

Mitään suurta musiikin juhlaa tästä ei siis tule, mutta yleisö pelastaa kuitenkin kaiken. Ongelmistamme huolimatta nuoriso laulaa ja taputtaa rytmikkäästi biisien mukana. Keikan jälkeen koko jäähalli tuntuu haluavan nimmarini ja saankin kirjoitella niitä hyvän aikaa. Saldo taitaa kääntyä sittenkin plussan puolelle!

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.