Ghanassa, osa IV

| Tagit: | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

2o. helmikuuta 2008

Hotellin suihku muistuttaa lähinnä kiinalaista vesikidutusta: kylmää vettä ohuena norona. Aluksi suusta pääsee pari voimasanaa, mutta sitten muistan missä olemme. Ehkäpä tämä suihkuvesi ei sittenkään ole niitä maailman isoimpia ongelmia.

Aamiaisen jälkeen ajamme parin tunnin matkan Yendiin. Yendi on Ghanan köyhimpiä alueita ja täällä lapsikuolleisuusluvut ovat koko maan korkeimpia. Pahin tappaja on malaria.

Juuret.
Juuret.

Saavumme pieneen kylään, jossa paikalliset terveysviranomaiset jakavat Unicefilta saatuja hyttysverkkoja (tehokkain keino malarian ehkäisyyn), lääkkeitä, antavat rokotuksia, punnitsevat lapsia ja jakavat valistusta. Valistus onkin tärkeää, sillä ilman sitä hyttysverkot saattavat päätyä lasten nukkumapaikkojen sijasta esimerkiksi morsiuspukujen hunnuiksi.

Tästä puiden varjossa suoritetusta lääkinnästä on tehty koko kylän tapahtuma. Rummut soivat ja värikkäästi pukeutuneet naiset pistävät jalalla koreasti. He tanssivat hauskannäköistä katrillia, jonka koreografiaan kuuluu tanssijoiden takapuolten iskeminen yhteen. Ihmiset laulavat ja nauravat. Nyt on sellainen tunnelma, että olemme syvällä Afrikassa. Ollaan asian ytimessä.

Katselen ympärilleni. Nämä ihmiset elävät suomalaisen mittapuun mukaan äärimmäisessä köyhyydessä; vaatimattomissa savimajoissa vailla minkäänlaisia mukavuuksia. Joidenkin majoissa on jonkinlainen sänky, osa nukkuu kovalla lattialla. Tästä huolimatta näen ympärilläni pelkästään iloisia kasvoja. Ihmiset nauravat, tanssivat ja laulavat.

Länsimaisen elintason ja yltäkylläisyyden mukanaantuoma kirous on se, että saatamme omistaa enemmän, mutta olla samalla onnettomampia. Vauraus tuo varjopuolena mukanaan huolta, paineita ja ahdistusta. Olen näiden päivien aikana tavannut paljon alkeellisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, mutta en ole kuullut yhdenkään valittavan osaansa. Suomessa hyvin toimeentuleviin, kaikenlaisten asioiden ruikuttajiin törmää sen sijaan päivittäin (kuulun itsekin tähän ryhmään). Olen tavallaan kateellinen tämän kylän ihmisille: he osaavat nauttia elämästä sellaisena kuin se on. Vaihtaisinko kuitenkaan osia heidän kanssaan? En tietenkään. Eihän kukaan halua tinkiä saavutetuista eduista. Tämä onkin omistamisen paradoksi: mitä enemmän me saavutamme, sitä tiukemmin puristamme siitä kiinni. Rikkaimmat ovat monesti kaikista kitsaimpia.

Voisiko tämän kylän asukkaista ottaa oppia?

This is called salmiakki.
This is called salmiakki.

Olemme kuvaaja-Antin kanssa suunnitelleet filmaavamme pienen sketsin, jota varten tarvitsemme natiiveja avustamaan. Pähkinänkuoressa ideana on se, että tarjoan kylän väelle Suomesta tuomaani salmiakkia ja joudun tämän seurauksena vihaisen heimon takaa-ajamaksi. Saammekin pian kasaan kylän nuorisosta koostuvan lössin. Selittäessäni ideaani kaikki innostuvat valtavasti. Kameran lähtiessä käyntiin osoittautuu, että jokainen näistä kavereista on vähintään Jussi-palkinnon tasoinen näyttelijä. Eläytyminen rooliin lähtee suoraan sydämestä; eräs pojista kiukustuu saamastaan salmiakista niin paljon, että repäisee paidan pois päältään ja polkee sen jalkoihinsa. He tekevät myös omia ehdotuksiaan: kävisikö minulle, että he ajaisivat minua takaa paksujen keppien kanssa? No, miksei.

Saamme Antin kanssa loistavaa materiaalia. Mitenköhän vastaavassa tilanteessa kävisi Suomessa? Jos kävelisin sisään vaikkapa Pyhäjärven Vaskikelloon ja kuuluttaisin, että meillä on tuossa parkkipaikalla tällainen kuvaus ja tarvittaisiin muutama vapaaehtoinen – kuinkahan moni lähtisi mukaan?

Viihdymme kylässä useamman tunnin. Viihtyisimme pidempäänkin, mutta on jatkettava matkaa. Autossa Jonna liikuttuu kyyneliin. Hän sanoo olleensa kylässä niin onnellinen ja on pahoillaan, että meidän oli lähdettävä.

Tutustumme seuraavaksi naistenklinikkaan Yendissä. Afrikasta puhuttaessa sana AIDS nousee usein esiin. Täällä saamme kuitenkin kuulla, että ainakin tällä klinikalla tilanne on menossa hyvään suuntaan. Tammikuussa täällä tehtiin testi 110:lle naiselle – ainuttakaan HIV-positiivista ei löytynyt. Tämä kertoo siitä, että valistus ja Unicefin tekemä työ alkaa tuottaa tulosta.

Ajamme takaisin Tamaleen. Rocky on buukannut meidät vieraiksi paikallisen Radio Justicen ohjelmaan. Olen näiden parin päivän aikana seurannut Rockya ja kunnioitan häntä suuresti. Hän on erittäin karismaattinen hahmo, älykäs ja hyvä puhuja. On tuntunut siltä kuin olisi ollut liikenteessä Bob Geldofin tai Bonon kanssa. Toinen delegaatiomme jäsen, joka ansaitsee erityismaininnan on Tidjân Bâ. Olen ollut todella vaikuttunut siitä, miten hyvin Tidillä on ollut tämä homma hallussaan. Hän on kielitaitoinen, aidosti kiinnostunut, saa hyvän kontaktin ihmisiin ja pystyy ymmärtämään syvällisesti asiat joista puhutaan. Olenkin alkanut kutsua häntä Lauttasaaren Kofi Annaniksi. Tidi on kuin luotu tekemään tällaista työtä.

Radiossa Rocky ja Tidi tykittävät tiukkaa asiaa. Minä puolestani olen elämäni ensimmäisessä englanninkielisessä haastattelussa ja jäädyn pahemman kerran toimittajan kysyessä mutkikkaan, lasten koulunkäyntiin liittyvän kysymyksen. ”The keyword here is awareness”, aloitan vastaukseni ja huomaan kuulostavani täydelliseltä idiootilta. Unohdan myös mainostaa syksyllä ilmestyvää kirjaani.

Myöhemmin Afrikan kuun alla jälleen kitara soi ja rumpu paukkuu. Mukanamme matkustanut Ghanan Unicefin nuori harjoittelija, äärimmäisen sympaattinen Fiifi Buckman, on myös musiikkimiehiä ja pyytää minua opettamaan hänelle kitaralla jotain suomalaista. Demonstroin oman Kaksi sisarta -kappaleeni sointukulun. Kulku on ilmeisesti ghanalaiseen korvaan eksoottinen; Fiifin silmät loistavat hänen ottaessaan lauluani haltuun. Guinnes Maltaa – uutta suosikkijuomaani – kuluu useampikin pullo.

Seuraava osa
Edellinen osa

Keltapaitainen kaveri pyytää esittämään Paranoidin.
Keltapaitainen kaveri pyytää esittämään Paranoidin.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.