Ghanassa, osa V

| Tagit: | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

21. helmikuuta 2008

Viimeinen päivä Ghanassa. Aamu alkaa lennolla Tamalesta takaisin Accraan. Kim Herold on reissun aikana osoittautunut hauskaksi mieheksi ja niinpä matkanjohtajamme Karolinan ensimmäinen reaktio on nauru Kimin kertoessa, että hän on heittänyt lentolippunsa roskiin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei tämä ole vitsi. Kim on heittänyt lentolippunsa roskiin. Karolinan naama venähtää. Kim rauhoittelee sanoen, ettei hänellä ole mitään hätää: hän voi aivan hyvin jäädä tänne. Taskussahan on vielä 20 dollaria ja puhelimen akkuakin yksi palkki jäljellä. Kaikki hyvin.

Lento Accraan on pari tuntia myöhässä ja Kim Heroldin lippuasiatkin saadaan junailtua. Ryhmämme on siis edelleen täysilukuinen.

Päästyämme takaisin pääkaupunkiin meidät viedään lounaalle pääsihteeri Yasmine Ali Haquen kotiin. Käymme läpi kokemuksiamme ja rentoudumme uima-altaan äärellä. Sitten ryhmämme joutuukin jättämään hyvästit uusille ystävillemme; Rockylle, Robinille, Malille ja Fiifille.

Meillä on vielä pari tuntia aikaa käydä kaupungilla. Accran liikenne on varovaisesti ilmaistuna kaoottinen (erilaisten menopelien lisäksi siihen lyö leimansa mm. vuohien paimentaminen keskellä katua), mutta onnistumme selvittämään tiemme keskustan kaupoille. Hankin nivaskan paikallisia, Fiifin suosittelemia levyjä. Ilahdumme myös huhusta, jonka mukaan Jonna olisi tiedustellut kaupan tiskiltä afrikkalaista pornoa. Nämä puheet kuitenkin osoittautuvat virheellisiksi.

Karolina saa vielä ylimääräisiä sydämentykytyksiä Tidin suorittaessa houdinimaisen katoamistempun. Lähes tunnin kestäneiden suuretsintöjen jälkeen Lauttasaaren Kofi Annan kuitenkin löytyy täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Kotimatka voi alkaa.

Accran lentokentän lähtöselvityksessä tapaamme Nancyn, pyylevähkön naisvirkailijan. Hän on luultavasti maailman ainoa lentokenttävirkailija, joka hoitaa osan lähtöselvityksestä laulaen.

Jonkinlainen saavutus lienee myös se, että kahdeksan suomalaisen seurue selviytyi reissusta ilman ripulia – jota etukäteen pidettiin lähes varmana. Kun tarkemmin ajattelee, niin viiden päivän irtiotto hysteerisesti prosessoidun suomalaisen maidon vaikutuspiiristä on tarkoittanut myös sitä, ettei täällä ole koko aikana tarvinnut kärsiä ilmavaivoista. (Tärkeä huomio.)

Paluulennolla väsyttää raivokkaasti, mutta kun siitä nukkumisesta nyt ei vain tule mitään. Onpahan ainakin aikaa tehdä summausta kaikesta siitä mitä Ghanassa tuli nähtyä. 

Ensinnäkin tässä on turha alkaa paukutella henkseleitä sillä, että Afrikka – tai edes Ghana – olisi nyt nähty ja koettu. Olimme paikan päällä vain viisi päivää. Tosin meille laadittu ohjelma oli sen verran tiivis (osa kohteista jäi vielä tämänkin raportin ulkopuolelle), että tuossa viidessä päivässä näimme luultavasti paljon enemmän kuin ns. perusturisti huomattavasti pidemmällä matkalla.

Afrikasta puhuttaessa törmää usein ennakkoluuloon sen turvattomuudesta ja vaarallisuudesta. Luonnollisesti tämäkin pitää joidenkin maiden suhteen paikkansa – en minäkään lähtisi varailemaan aurinkolomamatkaa Darfuriin. Afrikka on kuitenkin järjettömän iso ja monimuotoinen manner. Suomesta käsin katsottuna tulee helposti niputettua kaikki Afrikasta uutisoitavat negatiiviset tapahtumat yleisnimikkeen ”Afrikka” alle. Kun Keniassa mellakoidaan, se on meille vain ”Afrikkaa”. Kun Etiopiassa kuollaan nälkään, se on meille vain ”Afrikkaa”. Aivan samalla tavoin esimerkiksi ghanalainen olisi voinut ajatella Lontoon terrori-iskujen aikoihin, ettei Suomeen uskalla mennä kun siellä ”Euroopassa” kerran paukkuu niitä pommeja.

Ghana on hieno maa. Ainakin minä tunsin oloni koko ajan turvalliseksi, en nähnyt viiden päivän aikana ainuttakaan asetta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kommunikointi heidän kanssaan on helppoa englannin ollessa maan virallinen kieli (aksentti tosin vaatii pientä totuttelua). Voisin hyvin kuvitella tulevani tänne joskus uudestaan ihan virallisena turistinakin.

Ehdottomasti suurimman vaikutuksen tekivät ihmisten elämänilo ja asenne. Näimme tietysti myös surullisia ja rankkojakin asioita, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi sittenkin optimismi. Oli hienoa nähdä konkreettisia esimerkkejä siitä, miten Unicefin työ käytännössä helpottaa ihmisten arkea ja apu menee perille. Ghanassa myös ollaan näistä asioista vilpittömästi kiitollisia. Tämän kokeminen motivoi kummasti tekemään työtä Unicefin kampanjan hyväksi täällä Suomen päässä.

Pelkäsin, että tällaiselle matkalle lähteminen saattaisi olla jotenkin lannistava tai masentava kokemus. Kävikin päinvastoin.

Palaan Ghanasta täynnä toivoa.

Toivoa on.
Toivoa on.