Piiloraita

Kirjoitin kirjaan luvun osallistumisestani Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaan. Tuosta luvusta muodostui murheenkryyni: se ei istunut kokonaisuuteen, teksti loikkasi liian kauas keikkabussista. Mietin pitkään miten saisin sulautettua sen saumattomasti muuhun kirjaan. Lopulta oli kuitenkin heilutettava valkoista lippua ja myönnettävä, ettei luku mahtunut samojen kansien väliin. Se toimi parhaiten kokonaan irrallaan muusta teoksesta.

Jottei lukuun upottamani aika ja vaiva olisi valunut kokonaan hukkaan, niin päätin tarjota amputoidun luvun bonuksena kirjani lukijoille. Seuraavassa siis raporttini siitä, kuinka huomasin yhtäkkiä olevani mukana tekemässä presidenttiä.

♠    ♠    ♠

Kaikki alkoi kirjasta, jonka ostin kirjamessuilta hetken mielijohteesta. Hatunnosto, kirjoittajana Pekka Haavisto. Aloin lukea sitä vielä samana iltana. Kauniisti kirjoitetun teoksen sivuilla esittäytyi maanläheinen, vaatimaton, humaani ja viisas maailmanmatkaaja. Hänen silminnäkijäkertomuksensa viheliäisimmistä kriisipesäkkeistä piirsivät suoria linjoja katastrofialueiden ja pohjoisen lintukodon välille. Pienillä kuvauksilla Haavisto auttoi ymmärtämään miten tärkeää on olla lähimmäisillemme avuksi. Ei ainostaan lähipiirissä, vaan myös siellä missä inhimillinen hätä on suurinta.

Viimeisen sivun luettuani suljin kirjan kannet ja ajattelin, että tuollaisesta ihmisestä tulisi hyvä presidentti.

Puolisen vuotta myöhemmin Pekka Haavisto ilmoittautui ehdokkaaksi. Pian tämän jälkeen puhelimeni helähti. Soittaja oli kampanjapäällikkö Riikka Kämppi, joka kysyi kiinnostaisiko minua liittyä Pekkaa tukevaan kansalaisvaltuuskuntaan. Vastasin olleeni hiukan loukkaantunut siitä, että minua kysyttiin mukaan vasta nyt.

En voinut arvata minkälaisen oven tulin avanneeksi. En nähnyt seikkailua, joka alkoi edessäni.

Tuossa vaiheessa kovinkaan moni ei uskonut Haaviston mahdollisuuksiin, ajatukselle lähinnä naurettiin. Julkista esiintulemistani kritisoitiin – miksi pilasin turhaan maineeni kannattamalla täysin mahdotonta asiaa? Nämä arvostelijat unohtivat kaksi seikkaa: ensinnäkin tietysti sen, ettei minulla ollut alunperinkään kovin kummoista mainetta. Toinen juttu oli se, että ihmeitä ei kovin usein tapahdu, mutta sellaisia voidaan kyllä tehdä.

Tapasin Pekan ensimmäisen kerran eduskuntatalossa järjestetyssä kansalaisvaltuuskunnan tapaamisessa. Parituntisen tilaisuuden jälkeen huomasin itsessäni muutoksen: olin innostunut. Olin tuohon asti ajatellut vain antavani kampanjan käyttöön nimeni ja kasvoni, ehkä kirjoittavani pari blogikirjoitusta. Riikka kuitenkin innosti valtuuskunnan jäseniä miettimään, mitä kukin voisi oikeasti tehdä kampanjan eteen. Oli selvää, että tässä tapauksessa pelkkä nenänkaivaminen ei riittänyt. Uskoin hankkeeseen, mutta uskon pitää muuttua teoiksi ennen kuin vuoret alkavat siirtyä.

Päätin aluksi yrittää mobilisoida oman alani Pekan taakse. Kirjoitin julkilausuman, johon aloin kerätä allekirjoituksia musiikkiväen piiristä. Ryhdyin myös puuhaamaan Arto Pajukallion ja Leena Rantasen kanssa tukikonserttia kampanjan hyväksi. Pari kuukautta myöhemmin Tavastialla toteutettu konsertti ylitti kaikki odotukset. Tupa oli täynnä ja yhteisellä asialla olemisen tunne täytti tilan. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut lavalla seistessäni yhtä voimakasta latausta, se nosti tossut moneksi päiväksi ilmaan.

Pekan prosentit gallupeissa olivat vielä tuossa vaiheessa vaatimattomat, hänen mahdollisuuksiaan päästä toiselle kierrokselle ei pidetty realistisina. Kaikille Tavastialla olleille oli kuitenkin selvää, että jos konsertissa vallinnut henki siirtyisi ihmisten mukana myös Tavastian seinien ulkopuolelle, niin asioita alkaisi tapahtua. Lumipallo oli lähtenyt liikkeelle.

Konsertin järjestäminen oli mielenkiintoinen savotta: buukkasin ison joukon artisteja, kasasin taustabändin, sovitin biisejä, kirjoitin sointulappuja, treenasin biisejä bändin ja artistien kanssa, sovittelin yhteen kiireisten ihmisten aikatauluja ja yritin yleisellä tasolla pitää lankoja näpeissä yli kahdenkymmenen muusikon nykiessä niitä omiin suuntiinsa. Tuo säätö oli kuitenkin vasta pientä sormiharjoittelua verrattuna siihen mitä odotti reilua kuukautta myöhemmin.

Vastoin politiikan toimittajien käsikirjoituksia Pekka Haavisto nimittäin meni toiselle kierrokselle. Vaalivalvojaiset pidettiin Tavastialla, olin jälleen vastuussa illan musiikillisesta ohjelmasta. Tulosten selvittyä takahuoneessa alettiin kuumeisesti suunnitella suuria. Istuin alas Olavi Uusivirran, Paula Vesalan ja Mare Nordenstrengin kanssa. Totesimme, että Tavastia ei enää riitä, nyt pitää alkaa ampua isommilla tykeillä. Vähintään jäähalli! Aikaa yksi viikko. Olavi mietiskeli, että olisikohan Ultra Bra mahdollista kaivaa ylös haudasta, hän lupasi tunnustella asiaa Vuokko Hovatan kautta.

Seuraavana päivänä pidettiin palaveri. Paikalla olivat minun, Maren ja Olavin lisäksi myös Fullsteam Agencyn Juha Kyyrö ja Heidi Aho. Fullsteam oli päättänyt antaa panoksensa kampanjaan ja toimia kakkoskierroksen konsertin järjestävänä osapuolena. Olavilla oli hyviä uutisia: Ultra Bra oli mukana, he olivat lupautuneet esittämään kaksi biisiä.

Vaihtoehtoisia keikkapaikkoja oli kolme: yökerho Circus, vanha jäähalli ja Hartwall Areena. Kampanjatoimisto liputti voimakkaasti 2 000 henkeä vetävän Circuksen puolesta: jos isoon halliin ei tulisikaan ihmisiä, niin se näyttäisi todella pahalta – ja myös tuntuisi siltä kampanjabudjetissa. Kyyrö teki nopeita laskelmia: Hartwall Areena vaikutti liian kalliilta, mutta jos ottaisimme jäähallin ja myisimme sinne 3 000 lippua, niin olisimme omillamme. Hän konsultoi suomalaisten rock-promoottorien grand old mania, Juhani Merimaata, ja luki tälle alustavan artistilistamme. Merimaa uskoi, että kaavailemallamme kattauksella myisimme 5 000 lippua. Pitkän suostuttelun jälkeen kampanjatoimistosta näytettiin jäähallille vihreää valoa.

Olavi soitti Ultra Bran leiriin ja tiedusteli olisiko heidän mahdollista soittaa puoli tuntia? Silloin kyseessä olisi jo keikka, ei pelkkä esiintyminen. Saimme vastauksen, puoli tuntia onnistuu. Päätimme tiedotusstrategian: laskisimme aluksi liikkeelle huhun Ultra Bran paluukeikasta. Seuraavana aamuna julkistettaisiin pelkkä Ultra Bra ja laitettaisiin liput myyntiin. Loput esiintyjät tiedotettaisiin pari päivää myöhemmin, saataisiin niistä vielä vauhtia lipunmyyntin.

Kotiuduttuani palaverista kirjoitin Facebookiin: Eräs aika iso suomalainen bändi tekee viikon päästä comebackin. En vielä paljasta bändin nimeä, mutta sen ensimmäiset kirjaimet ovat U ja B. Sitten vain seurasin kuinka viestini alkoi elää: yksi toisensa jälkeen kaverini ryhtyivät jakamaan sitä eteenpäin. Puolen tunnin kuluttua näin kirjoittamani huhun uutisena Hesarin sivuilla, sitten iltapäivälehtien saiteilla.

Tässä vaiheessa tajusin, että homma oli lähdössä lapasesta oikein huolella.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta, istuin koneen ääreen ja aloin hakata sähköposteja maailmalle. Pian niitä alkoikin putoilla myös minun suuntaani murhaavalla tahdilla, en ollut koskaan joutunut samanlaisen meilipommituksen kohteeksi. Kymmenien erilaisten käytännön asioiden säätöä Fullsteamin porukoiden kanssa, artistien buukkausta ja ohjelmiston miettimistä, aikataulutusta, taustabändin kasaamista, tekniikan pohtimista äänimiesten kanssa… Produktio oli lukemattomien liikkuvien osien koneisto.

Onneksi artistien kiinnittäminen oli helppoa, juuri kukaan ei kieltäytynyt. Mukaan tuli sellaisiakin nimiä, jotka ovat aikaisemmin aina kieltäytyneet esiintymästä poliittisissa tilaisuuksissa. Koskaan aikaisemmin ei vain ole ollut näin hyvää ehdokasta, ei tässä ole mitään epäselvää, eräs aiemmin sitoutumattomana pitäytynyt laulaja kommentoi lähtemistään mukaan. Lopulta meillä oli yli kolmekymmentä esiintyjää.

Liput tulivat myyntiin klo 12. Viisi minuuttia myöhemmin Kyyröltä tuli viesti: tuhat lippua mennyt, Tiketin sivut jumissa. Tässä vaiheessa aloin manailla sitä, ettei meillä ollut munaa buukata Hartwall Areenaa. Kahden aikaan liput oli myyty kokonaan loppuun. Ultra Bra ilmoitti pystyvänsä soittamaan kymmenen biisiä.

Lopetin työpäivän yhden aikaan yöllä, olin välillä noussut vain syömään pakastepizzan. Puhelin piti päivän aikana ladata kahdesti.

Seuraavat päivät olivat suunnilleen samanlaisia. Sitten olikin jo suuren illan vuoro. Konsertista tuli eräs urani hienoimmista hetkistä, ellei hienoin. Pistimme pystyyn suurenmoisen kansanjuhlan, Ultra Brakin innostui lopulta esittämään 15 kappaletta. Olin kieltämättä liikuttuneessa tilassa, kun seisoin muiden artistien kanssa lavalla puhetta pitävän Pekka Haaviston takana katsomassa miten loppuunmyyty jäähalli myrskysi. Meidän artistien mukanaoloa kampanjassa oli pitkin matkaa vähätelty ja kritisoitu. Oli arveltu, ettei meistä ollut Haavistolle mitään hyötyä, pikemminkin haittaa. Nyt olimme kuitenkin tehneet jotain tällaista. Me teimme tämän omasta aloitteestamme – konsertti ei ollut kampanja- tai puoluetoimiston masinoima juttu. Se syntyi musiikkiväen voimin, sen innolla ja heittäytymisellä. Katselin Pekan sanoille hurraavia väkimassoja ja mietin, että tässä on nyt tehty jotain oikein. Jotain tärkeää ja hyvää.

Kun kansa valui myöhemmin jäähallista pakkaseen, Kyyrö kertoi minulle, Olaville ja Marelle, että tämä vasta viikko sitten ideoimamme tapahtuma oli tuottanut Haaviston vaalikassaan 85 000 euroa. En ole koskaan ollut mitenkään suuri ryhmähalien puolestapuhuja, mutta tuossa tilanteessa sellainen tuntui ihan sopivalta.

Kuva: Tommy Lindgren

Istun tila-auton takapenkillä. Vieressäni presidenttiehdokas lapioi itseensä kasvispastaa styrox-rasiasta. Hän on saanut tappouhkauksia, perässämme ajava tylsän harmaa auto kuuluu suojelupoliisille.

Ratkaiseva äänestys on ylihuomenna. Kysyn Pekalta millainen tulos on odotettavissa. Hän tuumailee, että kyllä sieltä nyt ainakin 42 prosenttia pitäisi tulla, ei missään nimessä mitään läpihuutojuttua Niinistölle. Väkeä on nyt viimeisinä viikkoina ollut liikkeellä siihen malliin, että esimerkiksi Kouvolassa kaikki halukkaat eivät mahtuneet kauppakeskukseen. Gallupeissa noustaan koko ajan, mutta loppuukohan aika kuitenkin kesken?

Kontrasti on tosiaan hurja verrattuna vain kahta kuukautta aikaisemmin järjestettyyn tilaisuuteen. Olin silloin komppaamassa räntäisellä Nummelan torilla viidelle ihmiselle puhunutta Pekkaa. Hetki sitten esiinnyimme Kotkassa liitoksissaan natisevalle tuvalle.

Poliittisissa ilmiöissä on se jännä piirre, että ne pitää käynnistää pohjalta: ei voi mennä puhumaan täyteen ahdettuun kauppakeskukseen ilman, että käy ensin läpi ne hyiset torit, joilla kuuntelee vain pari eläkeläistä. Musiikkibisneskin toimi ennen noin. Nykyisin televisiossa on kuitenkin ohjelmia, jotka ampuvat laulajat suoraan tähtitaivaalle. Jonkinlainen politiikan Idols lieneekin vain ajan kysymys. Vai onko vaaleista jo tullut sellaisia?

Pekka naureskelee äskeiselle Kotkan vastaanotolle. Hän oli etukäteen kysellyt, että pääsisikö tilaisuuden pitopaikkaan takakautta ilman hässäkkää. Järjestäjä oli neuvonut keittiön oven. Kouvolan ja Kotkan välillä Pekka oli kiskaissut autossa pienet tirsat ja saapui tilaisuuteen juuri heränneenä, tukka pystyssä. Takaovella vastassa oli torvisoittokunta.

Seurasin Pekan esiintymistä yleisön joukosta. Nyt matkalla kohti Helsinkiä lausun pienen kritiikin siitä, että hän on elävän yleisön edessä niin paljon parempi kuin television vaaliväittelyissä. Jos ruudussa nähtäisiin sama Haavisto kuin äsken Kotkassa, niin Niinistöllä ei olisi näissä vaaleissa pienintäkään mahdollisuutta.

Pekka vastaa tiedostavansa ongelman ja valittelee sitä, että vaalitenttien toimittajat pitävät ehdokasta niin lyhyessä lieassa. Pekan vahvuus on tarinoiden kertomisessa, mutta heti kun tenteissä yrittää heittäytyä tarinankerronnallisemmalle linjalle, niin toimittaja älähtää, että voisitteko vastata kysymykseen? Poliittiseen retoriikkaan kangistuneiden toimittajien grillauksessa ihmisistä tulee broilereita.

Haavisto-ilmiötä ei voi ymmärtää, ellei ole kuullut Pekkaa  äskeisenkaltaisessa tilaisuudessa, kokenut sen tunnelmaa. Hänen ympärilleen syntyneessä kansanliikkeessä ei ole kyse siitä kuinka eurokriisiä pitäisi hoitaa, tai pitäisikö Suomen liittyä Natoon.  Ilmiö on syntynyt siksi, että on suuri joukko kansalaisia, jotka haluavat henkisesti lämpimämmän Suomen. Maan, jossa kaikkia kohdellaan tasavertaisina ihmisinä. Nyt olemme kansakunta, jossa muhii liikaa kiusaamista, kampittamista, kaunaa, pikkusieluisuutta, syrjintää, katkeruutta, pahan puhumista, itsekkyyttä, epäluuloa ja kyynisyyttä. Pekka Haavisto edustaa muutosta tapaamme suhtautua toisiimme. Hän on esimerkki ihmisestä, joka haluaa keskustella myös kanssaan täysin eri mieltä olevien kanssa, murtautua ulos kuppikunnista. Haavisto-ilmiö on sitä, että yritämme alkaa suhtautua toisiimme avoimemmin, ystävällisemmin, kohteliaammin, kannustavammin, avuliaammin, pitkämielisemmin, huumorintajuisemmin ja kunnioittavammin.

Tämä ei tarkoita sitä, että meidän täytyisi luopua mielipiteistämme ja muuttaa ajatuksemme täysin toisenlaisiksi. Meidän täytyy kuitenkin hiukan säätää toimintatapojamme, sitä miten kohtelemme ihmisiä.

Esitän Pekalle omana analyysinäni, että näissä vaaleissa ovat vastakkain realismi ja idealismi. Niinistöläistä ajattelua on tiukka talouskuri, tasainen talouskasvu ja asioiden jämpti hoitaminen. Haavistolaiset painotukset puolestaan löytyvät ihmisoikeuksista, henkisen hyvinvoinnin kohentamisesta ja siltojen rakentamisesta.  Niinistöön kohdistuva unelma on se, että Suomen etua ryhdyttäisiin ajamaan jämäkästi, Haavistoon taas se, että valtakunnassa vallitsisi rauha ja hyvä tahto. Kuvio ei tietenkään ole oikeasti näin mustavalkoinen, mutta kärjistäen Niinistö edustaa realismia ja Haavisto idealismia.

Kampanjan aikana tuota idealismia onkin tullut mietittyä. Olen esittänyt Pekan tilaisuuksissa useita kertoja Kollaa Kestää -yhtyeen pasifistista Jäähyväiset aseille -kappaletta, siitä on muodostunut Haaviston vaalitaiston epävirallinen tunnuslaulu. Sen sanoitushan on melko naiivi uskossaan aseettomaan maailmaan. Minulle on silti laulaessa tullut vahva tunne siitä, että juuri naiivia idealismia on nykyisin aivan liian vähän. Kyynisyys ja kylmä realismi puskevat arvoina muut alleen, ne ovat älykkään ihmisen merkki. Minusta on kuitenkin ihan paikallaan, että jotkut ovat edelleen naiivisti esimerkiksi sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka ilman sotia.

On sääli, ettei kukaan enää kirjoita sellaisia kappaleita kuin Jäähyväiset aseille. Ne ovat biisejä, joille kyynikon on helppo hymähdellä, mutta joihin on ladattu jotain sellaista, joka tekee meistä ihmisiä: pyrkimyksemme tavoitella mahdotonta. Liian ylös kurkottaminen on välttämätöntä, muuten emme kehity. Idealistit vievät maailmaa eteenpäin, realistit puolestaan toimivat jarrumiehinä. Molempia tarvitaan: jalkojemme pitäisi olla maassa, pään pilvissä.

Pekka pohtii idealismia yllättävästä kulmasta. Hän sanoo, että Hitler olisi loppujen lopuksi voinut olla Saksalle ihan pätevä johtaja, jos olisi vain hiukan tinkinyt näkemyksistään. Ei olisi edes tarvinnut muuttaa paljoa: olisi vain suhtautunut juutalaisiiin hiukan lungimmin ja tyytynyt vähempään elintilaan. Pieniä asennemuutoksia yhden ihmisen päässä, ja koko ihmiskunnan historia olisi kirjoitettu toisella tavalla.

Tuo on jännä ajatus: tohtori Jekyllin ja herra Hyden välinen matka voi olla lyhyempi kuin luulemmekaan, idealismi ja pakkomielle asuvat saman tien varrella. Meidän periaatteen miesten olisi aika ajoin hyvä muistaa löysätä hiukan pipojamme.

(Lisäys 17.1.2018: Joudun palaamaan tähän kuuden vuoden takaiseen kirjoitukseeni, koska käynnissä on uusi presidentinvaalikampanja, ja yksittäinen henkilö levittää sosiaalisessa mediassa väitettä siitä, että Pekka Haavisto pitäisi Hitleriä hyvänä tyyppinä. Todistusaineistona väitteelle lienee yllä kirjoittamani.

Tämän on oltava jonkinlainen tahallisen väärinymmärtämisen maailmanennätysyritys. En ole muokannut millään tavalla alkuperäistä tekstiäni, joten jokainen voi edellisistä kappaleista lukea, etten kirjoittanut Pekka Haaviston pitävän Hitleriä hyvänä tyyppinä. Kyseessä oli vain ajatusleikki siitä, miten erilainen historia olisi voinut olla, jos sen pahin hirviö olisikin halunnut haastaa ajattelunsa sen sijaan, että päätti toteuttaa rasistiset ja nationalistiset pakkomielteensä tapattamalla kuusi miljoonaa viatonta juutalaista ja julistamalla sodan joka suuntaan.

En usko, että tällainen Haaviston käsittämätön maalaaminen Hitlerin ihailijaksi ottaa tuulta siipiensä alle, mutta klikkijournalismissa kaikki on toki mahdollista. Kirjoitan tämän lisäyksen ampuakseni väitteen yksiselitteisesti alas: Pekka Haavisto ei ihaile Hitleriä. Tulikohan tämä nyt väännettyä riittävän paksusta rautalangasta? Sulut kiinni ja takaisin vuoteen 2012.)

Puhumme muistakin historian merkkihenkilöistä. Pekka kertoo nauraen hoksanneensa, että itse asiassa hänen kampanjataktiikkansa on revitty suoraan Raamatusta: mennään fariseusten kavahtamiin paikkoihin ja tavataan ihmisiä, joita yleensä katsotaan pitkin nenänvarsia. Kasviksia syövä vihreä presidenttiehdokas on esimerkiksi vieraillut lihatehtaalla, lupautunut hallimotocrosskilpailujen suojelijaksi ja kaveerannut rasistisia ja homofobisia kommentteja roiskineen kansanedustajan kanssa. Jos aikoo oikeasti rakentaa sillan, niin maaperä on tutkittava kummaltakin puolelta.

Eräs Pekan kampanjan tärkeimmistä opetuksista onkin ollut se, miten hyviin tuloksiin voidaan päästä, kun maltetaan olla provosoitumatta. Teuvo Hakkarainen sanoi mediassa, että kaikki homot pitäisi heivata Ahvenanmaalle. Lehdistö tietysti halusi kommentin seksuaalivähemmistöön kuuluvalta presidenttiehdokkaalta. Miten Pekka vastasi? Hän kehui Hakkaraista, sanoi kyseessä olevan mainettaan fiksumman miehen. Sitten hän matkusti Viitasaarelle tapaamaan Hakkaraista, lyömään kättä ja tutustumaan hänen elämäänsä. Media tykkäsi.

Pekka olisi voinut myös sanoa, että Hakkaraisen puheet ovat loukkaavia. Seuraavana päivänä otsikot olisivat luultavasti kirkuneet, että HAAVISTO RAIVOSTUI. Olisiko Pekka mennyt tuollaista lööppiä heiluttaen toiselle kierrokselle?

Suomessa vallitsee nykyisin kummallinen loukkaantumisen kulttuuri. Lehdistä saa usein lukea, että joku on sanonut jotain, josta joku toinen on ottanut nokkiinsa ja vaatii anteeksipyyntöä. Mitä tapahtui sille, että jätetään typerät puheet omaan arvoonsa? On helpompaa hengittää, jos nenä ei ole koko ajan täynnä herneitä.

Ajokeli muuttuu ikävämmäksi mitä lähemmäksi Helsinkiä tullaan. Pakkaslumi pöllyää niin, että kuljettajana toimivan Pekan eduskunta-avustajan on vaikea nähdä eteensä. Valkoisen kohinan keskeltä alkaa ilmaantua näkyviin autonraatoja, tällä tiellä on aikaisemmin tänään sattunut massiivinen, yli sadan auton ketjukolari. Hinausautot ovat tulleet repimään halvaantuneita peltilehmiä nietoksista. Taipaleelle jääneitä autoja on silti edelleen valtavasti, kymmenittäin. Lahdentiestä on tullut Raatteentie. Onneksi tähän aikaan illasta liikenne on jo rauhoittunut. Silloin tällöin isoja citymaastureita kuitenkin syöksyy ohitsemme täysin keliin sopimattomalla vauhdilla. Heillä on johonkin kova kiire.

Pekka tarjoaa salmiakkia rasiasta, jonka sai äskeisessä tilaisuudessa. Onkohan suojelupoliisi ensin maistanut siitä? Pastillia mussuttaen presidenttiehdokas muistelee kampanjan aikana kohtaamiaan ihmisiä. Kiusaaminen on noussut tärkeäksi teemaksi, hän kuulee jatkuvasti tarinoita siitä, millaista kiusattuna oleminen on. Vaasan Rewell Centerissä keski-ikäinen mies oli tullut nykäisemään hihasta ja kertomaan, että häntä kiusataan työpaikalla. Tuo mies oli yritetty polttaa: työkaverit olivat työntäneet hänen taskuunsa bensassa uitetun trasselin ja heittäneet tulitikun perään. Tällaiset tarinat koskettavat Pekkaa selvästi. Hän pohdiskelee, että vaalien jälkeen pitäisikin ehkä alkaa kerätä kiusaamiskokemuksia ympäri Suomea, yrittää auttaa ihmisiä näkemään millaista tuhoa kiusaaminen kylvää yhteiskuntaamme.

Keskustelemme muutenkin kampanjan jälkihoidosta, mitä tapahtuu vaalipäivän jälkeen? Kuoleeko ilmiö?

Tässä on syntynyt liike, jollaista en itse ole aikaisemmin kokenut. Suomalaisesta peruskalliosta on versonut jotain hyvin harvinaista: palava into toimia. On niin helppoa valittaa, että asiat ovat pielessä. Moni ei kuitenkaan viitsi ottaa seuraavaa askelta, alkaa oikeasti tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Nyt kuitenkin tuhannet ihmiset ympäri maata ovat tarttuneet toimeen, he ovat puuhailleet erilaisia tapahtumia ja tempauksia, omia vaalimainoksia lehtiin ja radioon, kirjoituksia, sarjakuvia, monenlaisia nettivideoita. Vaalityötä on puskettu kaduilla 20 asteen pakkasessa, on jaettu ihmisille itse tehtyjä leivonnaisia ja viritetty suuria numero kakkosia asuntojen ikkunoihin.

Erityisen hienoa on ollut se, että ihmiset ovat aktivoituneet täysin itsenäisesti ja omasta aloitteestaan. Kampanjatoimisto ei  ole pyytänyt ketään järjestämään konsertteja. Puoluetoimisto ei ole pyytänyt vapaaehtoisia tekemään ja maksamaan radiomainoksia. Me ihmiset olemme alkaneet toimia ja muuttaa Suomea alhaalta ylöspäin. Kansanvalta on palautunut kansalle, teot synnyttävät uusia tekoja. Pienestä on tullut suurta, yhden miehen laulu on kasvanut yli miljoonan äänen kuoroksi.

Mikko Kuustonen on verrannut nasevasti: kesä 1969 tunnetaan rakkauden kesänä, talvi 2012 tullaan puolestaan muistamaan rakkauden talvena. Olen varma siitä, että Pekan kampanjan ansiosta Suomi on liikahtanut taas piirun verran eteenpäin. Ihmiset ovat joutuneet puntaroimaan ja tarkistamaan asenteitaan. Miten suhtaudumme erilaisuuteen? Voisimmeko äänestää presidentiksi vihreän sivarin, joka on vielä kaupan päälle homo? Jos emme, niin miksi emme? Millaiset arvot ovat meille tärkeitä? Tuskin tällaisten asioiden tuumailusta on kenellekään mitään haittaa.

Nyt on kuitenkin ratkaisevan tärkeää, ettei syntynyttä liikettä ja toiminnan ilmapiiriä päästetä lakastumaan. Tällä maalla olisi vielä paljon käyttöä satojen tuhansien ihmisten innolle. Käy ylihuomenna miten tahansa, niin se ei missään tapauksessa tule olemaan minkään loppu. Tämä on uuden alku.

Kuva: Jussi Lähde
Kuva: Olli Tahvanainen