Ghanassa, osa II

| Tagit: | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

18. helmikuuta 2008

Ghanan Unicefin päämaja Accrassa.
Ghanan Unicefin päämaja Accrassa.

Ensimmäinen työpäivä alkaa visiitillä Ghanan Unicefin päämajaan. Sen henkilökunta ottaa meidät lämpimästi vastaan pääsihteerinsä, tohtori Yasmine Ali Haquen, johdolla. Seuraavan parin tunnin aikana meille tarjoillaan tukeva tietopaketti Unicefin toiminnasta Ghanassa. Paikalla on myös tumma, rastapäinen mies. Hän on Rocky Dawuni; hyvin suosittu ghanalainen laulaja. Rocky tulee matkustamaan meidän kanssamme lähtiessämme huomenna Pohjois-Ghanaan seuraamaan Unicefin toimintaa kentällä.

Ensimmäisen kosketuksen käytännön työhön saamme kuitenkin jo täällä Accrassa, kun meidät ajetaan poliisisairaalaan tutustumaan sen toimintaan. Sairaalanjohtaja ottaa meidät vastaan huoneessaan: Idi Aminin näköinen univormupukuinen mies. Paikalla on muitakin virallisen näköisiä henkilöitä univormuissaan. Osoittautuu, että nämä ihmiset tekevät samanaikaisesti kahta eri työtä: he ovat kouluttautuneet sekä poliiseiksi että lääkäreiksi. Poliisisairaala.

Unicef tukee täällä toimintaa, joka keskittyy heitteillejätettyjen ja pahoinpideltyjen lasten auttamiseen. Meidät viedään osastolle katsomaan kahta vain viikon ikäistä lasta. Toinen oli otettu huostaan mielenterveysongelmaiselta äidiltä, toinen puolestaan oli löytynyt kaupungilta pusikosta, napanuorineen päivineen. Tällaisia tapauksia on kuulemma paljon: äidit, joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia elättää tai kasvattaa lapsiaan, hylkäävät ne jo välittömästi synnytyksen jälkeen. Mikäli lapsella on onnea, hänet löydetään ja toimitetaan tänne.

Monet lasten pahoinpitelyistä ovat luonteeltaan seksuaalisia, mikä mutkistaa entisestään asioita, sillä ghanalaisessa kulttuurissa tällaisista ongelmista ei mielellään puhuta – niiden olemassaolo saatetaan jopa kokonaan kieltää.

Saamme sairaalassa konkreettisen esimerkin siitä, miten toisinaan hyvin pienetkin asiat saattavat olla suureksi avuksi: lasten pahoinpitelijöille oli aikaisemmin vaikeaa saada tuomioita, sillä tehtyjä rikoksia ei useinkaan voitu todistaa. Unicef hankki viranomaisille digikameran, jolla vammat voidaan kuvata tuoreeltaan ja kuvia käyttää todisteena oikeudessa. Tässä kiteytyykin Unicefin toiminnan henki: tarkoituksena ei ole rakentaa uusia, ulkopuoliseen apuun perustuvia organisaatioita. Päämääränä on sen sijaan tukea paikallisia organisaatioita, auttaa ja opettaa ihmisiä auttamaan itse itseään. Näin lopputulokset ovat myös kestäviä uuden tiedon siirtyessä sukupolvelta toiselle.

raportti
Tidi raportoi.

Yleensä kun lauseessa mainitaan sanat Afrikka sekä poliisi , on vain ajan kysymys koska sanotaan sana korruptio. Tämä on varmaankin jossain määrin todellisuutta myös Ghanassa, mutta kolikolla on myös toinen puolensa. On selvää, että ainakin tässä poliisisairaalassa tehdään vähäisillä resursseilla hyvää ja arvokasta työtä.

Käymme vielä johtoportaan puheilla. Pöydälle on asetettu tarjottavaa: Guinnes Malta –nimisiä juomapulloja. Etiketin mukaan tuote on alkoholiton, joten absolutistina uskaltaudun maistamaan tummanpuhuvaa, kuohuvaa juomaa. Mielenkiintoinen maku: vähän kuin joisi nestemäistä mämmiä. Ei periaatteessa yhtään pöllömpää.

Puheeksi tulee, että me olemme suosittuja suomalaisia muusikoita. Tällöin Idi Amin esikuntineen innostuu ja vaatii meitä laulamaan heille jotain. Jostain syystä kaikkien katseet kääntyvät minuun: ”No, Anssi – laulahan nyt jotain suomeksi!” Mitä muka? Lyhyen neuvonpidon jälkeen minä ja Tidjân päätämme kajauttaa ilmoille todellisen kotimaisen musiikin klassikon, Maamme-laulun. Laulun alettua osoittautuu, että olemme lähteneet musiikin maailmaan eri sävellajeista. Esitys kuulostaa kammottavalta. Tilanne on hyvin kiusallinen. Pienen hapuilun jälkeen löydämme Tidin kanssa kuitenkin yhteisen sävelen. Jonna istuu kulman takana enkä näe osallistuuko hän tähän fiaskoon. Kim ei ainakaan laula, koska hän ei tunne Maamme-laulun sanoja.

Meitä ei vangita esityksemme johdosta (vaikka syytä olisi) ja pääsemme poistumaan poliisisairaalasta. Päivä on jo kallistumassa iltaan. Jonna ja Kim haluavat ostaa afrikkalaisia rumpuja, joten Ghanan Unicefin ruotsalainen työntekijä, Mali Nilsson, vie meidät torille. Ryhmä valkoihoisia (täkäläiseen hipiään verrattuna Tidjânkin on valkoihoinen) herättää luonnollisesti huomiota ja meitä ympäröi välittömästi sankka kaupustelijoiden joukko. Käteen työnnetään ihasteltavaksi monenlaisia paikallisia puuveistoksia ja korvaan kuiskutellaan, että tämä arvokas ja korkealaatuinen koriste-esine oltaisiin valmiita myymään juuri minulle niin alhaiseen hintaan, ettei sitä saa edes kertoa muille. Pysyn kuitenkin tiukkana. Siitäkin huolimatta, että useampikin kaupustelija (jotka käyttävät itsestään termiä ystävä ) imartelee pukeutumistani kehumalla, miten hyvältä kokomustat vaatteeni näyttävät päälläni.

Seuraava osa
Edellinen osa

Kommentit

  1. Anssi sun kasvokirjasi on aika rajoitettu. Onko sul siellä monta frendii ja onko fänejä freniden joukossa?

  2. Olen rajannut Facebook-profiilini ihmisille, jotka oikeasti tunnen. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että en hyväksy suurinta osaa kaveripyynnöistä. Täällä blogissa sekä anssikela.comin keskustelufoorumilla kuitenkin kommunikoin kernaasti kaikkien kanssa.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.