Ghanassa, osa I

| Tagit: | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

17. helmikuuta 2008

Lentokoneessa kanssani samalla penkkirivillä istuu kaksi valkoihoista, murteellista englantia puhuvaa lihavaa miestä. He kuuntelevat pari riviä edempänä olevan muun seurueemme keskustelua. ”Suomalaisia”, toinen miehistä tuhahtaa. ”Samaa porukkaa kuin unkarilaiset – roskasakkia.”

Pitkät lennot ovat silkkaa kidutusta. Jostain syystä en pysty nukkumaan lentokoneessa, en vaikka kuinka väsyttäisi. Ykkösluokan mukavilla nojatuoleilla kyllä kelpaisi pötkötellä, mutta näillä tavallisen rahvaan jakkaroilla minun on täysin mahdotonta löytää asentoa, joka mahdollistaisi unen saapumisen. Lento Helsingistä Ghanan pääkaupunkiin, Accraan, kestää välilaskuineen 13 tuntia. Luen Alastair Reynoldsin paksun scifi-eepoksen lähes alusta loppuun. Olin suunnitellut, että siitä riittäisi luettavaa vielä paluumatkallekin.

Vihdoinkin perillä. Lentomme laskeutuu illalla, ulkona on pimeää. Jonottaessani koneesta ulos kiittelen mielessäni sitä, että päälläni on pitkähihainen paita. Tähän aikaanhan ulkona täytyy olla jo viileää.

Koneen portailla käsittämätön, kostea kuumuus lyö välittömästi turhat luulot pois. Olen saapunut Afrikkaan. Ryhdyn repimään pitkähihaista paitaa pois päältäni.

Hotellimme sijaitsee lentokentän läheisyydessä, Accran esikaupunkialueella. Kaksi Unicefin maastoautoa kuljettaa meitä kohti majoitusta, yritän takapenkillä tähystellä maisemia pimeyden seasta. En ole aikaisemmin käynyt Afrikassa. Olen aina halunnut päästä tänne, ei ole vain koskaan tullut lähdettyä. Totean Accran laitakaupungin muistuttavan miljöönsä puolesta melko paljon Thaimaata. Täällä näyttää vain köyhemmältä – ja ainoat näkemäni valkoihoiset istuvat kanssani tässä autossa.

Hieman myöhemmin istumme hotellin salissa illallisen merkeissä. Delegaatioomme kuuluu kahdeksan henkeä: suomalaista ääniteteollisuutta edustavat lisäkseni Jonna Kosonen, Tidjân Bâ sekä Kim Herold. Unicef on lähettänyt kaksi henkilöä kaitsemaan meitä: Karolina Roihan (joka toimii myös matkanjohtajana) ja Tuula Vikmanin. Lisäksi mukana ovat kuvaaja Antti Hautala ja toimittaja Merja Mähkä.

Pikkutunneilla totean, että pöydässä istuu enää pelkkiä poppareita. Keskustelun siirtyessä käsittelemään kokemuksia absintin juomisesta, minäkin päätän vetäytyä omaan huoneeseeni. Sen ovessa lukee Cream Room ja se on noin kolmen suomalaisen hotellihuoneen kokoinen. Hampaita pestessäni muistan, että nuoruudessani minulla oli useamman vuoden ajan tapana kantaa kaulassani suurta nahkaista korua, jossa oli Afrikan kuva. Nyt sitä sitten vihdoinkin ollaan täällä.

En kuitenkaan nukahda savannilla jalopeurain ärjynnän ääniin, vaan kahden tähden hotellihuoneessa, jonka sänky pitää kovinta koskaan kuulemaani narinaa.

Seuraava osa

Menomatkalla. Vasemmalta oikealle: Tidjân Bâ, Karolina Roiha, Jonna Kosonen, Merja Mähkä, Tuula Vikman ja Anssi Kela.
Menomatkalla. Vasemmalta oikealle: Tidjân Bâ, Karolina Roiha, Jonna Kosonen, Merja Mähkä, Tuula Vikman ja Anssi Kela.