Trio-keikka Metsbergin ja Karisalmen kanssa Kirkon Ulkomaanavun hyväksi järjestetyssä konsertissa. Matkustamme Saaran ranskalaisella farmariautolla, tavoitteena tällä kertaa välttää polttoaineen loppuminen sekä peuroihin tai linja-autoihin osuminen (kaikki muu on toki vapaata riistaa).

Retkemme aluksi keskustelemme kuutamosta. Tai pikemminkin siitä, että jos kuun sijaan öiseltä taivaalta tähyää esim. aurinkokuntamme planeettoja, niin pitäisikö niistä kuutamo-logiikalla käyttää termejä marstamo, venustamo, neptunustamo ja uranustamo? ”Hei, mennään ulos – siellä on tänä yönä harvinaisen kaunis saturnustamo!”

Tämä lätinänaihe on pian pumpattu tyhjiin ja Antti korkkaa Coca-Cola Light -putelin. Äidyn disauttamaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Pian keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.

Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Alamme lukea ääneen paikannimikylttejä. (Tuo lause kertoo elämästä tien päällä enemmän kuin kaikki vuosien varrella kirjoittamani raportit yhteensä.) Erityisesti ruotsinkieliset nimet kiinnostavat. Emäsalo/Emsalö – kuinka se nyt noin menee? Ja jos Pyhtää on Pyttis, niin miten ihmeessä Ruotsinpyhtää on Strömfors? Miksei Svenskpyttis, tai sitten suomeksi Virtakoski?

Yleisesti ottaen ankeimmiksi ruotsinkielisiksi nimiksi todetaan Lahti/Lahtis ja Kaisaniemi/Kajsaniemi. Miksi Kaisaniemestä on käännetty vain puolet?

Munapirtti on ruotsiksi nähtävästi Mogenpört – loistava hevibändin nimi. Myös taukopaikan nimi ”Herkkules” saavuttaa autokuntamme yleisen hyväksynnän.

Vihdoin saavumme Kotkaan. (Mikä on muuten Kotkan ruotsinkielinen nimi? Kotkas? Kötka? Englanniksihan se on Eagle.) Konserttitalo löytyy helposti, salissa on käynnissä Laura Sippolan soundcheck. Lauran saatua yhtyeineen hommansa valmiiksi käväisemme pikaisesti lavalla tekemässä omat säätömme. Näissä akustisissa esiintymisissä on suorastaan lyömätöntä se, että sähköisesti suoritettavaan keikkailuun verrattuna kaikki on paljon kevyempää, nopeampaa ja helpompaa. Äänet on tarkistettu sukkelasti ja pääsemme keskittymään olennaiseen: ruokailuun Konserttitalon alakerran ravintolassa.

Harmillisesti ateriointimme venähtää sen verran, että missaamme Laura Sippolan ja Maarit Hurmerinnan esitykset. Lautasten äärellä kuitenkin kehitetään liikeidea, jolle on olemassa rajattomat markkinat: särkylääkkeen sisältävä alkoholijuoma.

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Könyämme konsertin väliajalla vatsat turpeina takahuoneeseen odottelemaan vuoroamme. Saara ja Antti kärttävät minulta edes jonkinlaista biisilistaa, en kuitenkaan suostu laatimaan sellaista. Muutamaa minuuttia ennen esitystä päätän aloittaa keikan yksinäni flyygelin kanssa. Marssin lavalle ja avaan pelin Kuolematon laulaja ja Kipinöitä -kappaleilla. Kunnon Steinwayta on mukavaa takoa ja suoriudun olemattomiin pianonsoittotaitoihini nähden yllättävän vähillä virhelyönneillä. Antti ja Saara liittyvät seuraani ja esitämme Millan. Sen jälkeen luovutankin konsertin avaimet yleisölle, alamme toteuttaa toiveita.

Meille on varattu aikaa neljäkymmentä minuuttia. Reagoimme salin puolelta kajahtaviin huutoihin kunnes jossain vaiheessa alan epäillä meidän olevan ylittämässä sovittuja minuutteja. Tiedustelen mikrofoniin, että paljonkohan meillä on vielä aikaa? Yleisöstä huudetaan: ”Tästä asti aikaa!”

Eikös se ole se Kolmannen Naisen kappale? Isken kitarasta c-duurin ja alan laulaa: ”Ikävöimästä itseni yllätin…” Vieressä Karisalmi pyörittää päätään ja käskee lopettamaan. Jatkan: ”Poikavuosien kavereita kaipailin…” Miten tämä on mahdollista? En ole koskaan vetänyt tätä biisiä – kuitenkin osaan sen täydellisesti! Saara liittyy mukaan, loppujen lopuksi Anttikin alkaa pitkin hampain tapailla bassolinjoja. Soitamme laulun alusta loppuun. Hemmetin yllättävä käänne, tuli itsellekin täysin puun takaa. Toisessa säkeistössä haparoin parin sanan kanssa, mutta muuten tekstikin tulee kuin apteekin hyllyltä. Klaaraan sen itse asiassa paremmin kuin monet (lue: useimmat) omat biisini. Todella kummallista. Ehkä Pauli Hanhiniemen henki on erityisen voimakas Kotkan Konserttitalolla.

Konsertti on mielestäni erinomainen. Tällainen pienimuotoisempi lähestymistapa musiikkiin istuu mainiosti luonteeltaan hiukan juhlallisempaan saliympäristöön. On aina todellinen ilo soittaa ihmisille, jotka oikeasti kuuntelevat – tunnelma on lämmin, mutkaton, intiimi ja kodikas. Laulut ovat tässä muodossa notkeampia, ne elävät ja hengittävät. Sähköisessäkin rymistelyssä on ehdottomasti puolensa, mutta sen paikka on rock-klubeilla ja isommissa puitteissa. Alan olla sitä mieltä, etten enää jatkossa raahaa näihin konserttisaleihin koko arsenaalia, tämä akustinen meininki sopii tällaiseen miljööseen paljon paremmin.

Kotimatkalla emme törmää peuroihin emmekä busseihin. Bensakaan ei lopu.

Tämä oli hyvä reissu.

♠    ♠    ♠

Jälkeenpäin hoksaan syyn sille miksi osasin soittaa ja laulaa sen Kolmannen Naisen rallin niin sujuvasti: suurinpiirtein kaksikymmentä vuotta sitten osallistuin Oulunkylän Pop/Jazz-opiston pääsykokeisiin, joissa täytyi laulaa vapaavalintainen kappale. Harjoittelin tuota tulikoetta varten Tästä asti aikaa -biisin – ja nähtävästi aika hyvin. (Läpäisin myös kokeen.)

♠    ♠    ♠

Juha Kärkkäisen Musakuvat-sivustolla on lisää kuvia allekirjoittaneesta vuosien varrella, sekä viljalti hienoa footagea lukuisista muistakin artisteista. Käykää tutustumassa!