Keikkarapsa: Ei laaksoa, ei kukkulaa mutta joku harju

Anssi Kela soolo pe 8.9.2017 Ned Kelly’s, Nummela

Ned Kelly’s tarjoilee toistamiseen tänä vuonna Anssi Kelan soolokeikan, joten tiemme siis vie Nummelaan harmaana syyskuisena päivänä. Kapakan piskuisen lavan muistaen painumme saman tien sisälle varaamaan paikkoja sen edustalta, ja vietämme seuraavat pari tuntia istuskellen mukavasti entistäkin pienemmän (mutta ei ihan entisen tapaan notkuvan) lavan reunalla, sen edessä lattialla ja sen sivuille asetetuilla sohvilla. Paikka on siis pantu osittain uusiksi, mutta onneksi kimaltelevien diskopallojen rivit ovat katossa paikoillaan ja naistenvessan portaaseen kompastuu edelleen sekä mennessä että tullessa.

Paikallinen teknikko virittelee äänikamoja, ja yksi meistä saa hetkensä parrasvaloissa, kun hänet komennetaan mikrofonin ääreen hokemaan klassista mantraa ”Yks kaks kolme, kuuluuko?” teknikon väännellessä miksausvehkeensä namiskoja. Useamman yrityksen jälkeen alkoikin kuulua jotain, joten kaveri sai poistua lavalta vaikka me muut jo esitimme biisitoiveitakin.

Kello on jo reippaasti yli kymmenen eli ennalta ilmoitetun soittoajan, ennen kuin lavan eteen ilmestyneen yleisömassan takaosista alkaa kuulua taputusta, eli jostain sieltä Anssi on ilmeisestikin tulossa. Mies nousee lavalle, tervehtii yleisöä, kytkee kitaransa ja yrittää saada ääniä aikaiseksi. Puhe kuuluu kyllä kaappienkin kautta, mutta kitara ei. Anssi kokeilee nopeasti laitteiden liitokset ja muut asetukset ja ilmoittaa sitten, että epäilee syyn olevan talon piuhassa. Teknikko ei taida ensin uskoa tätä, mutta lähtee sitten metsästämään jostain uutta johtoa yleisön ehdotellessa Anssille kitaran pattereiden vaihtoa ja paremman äänentoistofirman palkkaamista. Anssi pyytää yleisön edustajia kertomaan edes vitsejä tämän kuolleen hetken viihdykkeeksi, mutta onneksi jostain lopulta löytyy lisää mustaa johtoa. Kitaran ääni ilmestyy ämyreihin heti, kun kyseinen piuha on saatu paikoilleen.

Aloituskappaleena on Kaksi sisarta, kuinkas muutenkaan, ja heti sen jälkeen Anssi ilmoittaa, että Nummela tulee sitten viimeisenä biisinä, olkaa hyvät ja toivokaa siis mitä tahansa muuta kuin sitä. Yleisö on erittäin riehakasta ja kovaäänistä, mutta ymmärtää kuulemansa ja huutelee todella seuraavan tunnin aikana kaikkea muuta mutta ei tuon kappaleen nimeä. Keikka jatkuu Karhun elämällä, jonka yhteydessä Anssi kertoilee kappaleen syntyhistoriasta, bändistä nimeltä Pekka ja Susi ja sen 1993 voittamasta rockin Suomen mestaruudesta.

Kovaäänisesti yhteislauletun Millan jälkeen tulee harvinaisempi toivebiisi, Faijan haamu! Anssi kysyy yleisöltä, soitetaanko se duurissa vai mollissa, ja tällä kertaa molli valitaan. Se aiheuttaa Anssille hieman pohtimista siitä, miten se mollissa mahtoikaan mennä, mutta hyvinhän se meni. Kaikki säkeistötkin olivat kyllä mukana ja oikeassa järjestyksessä, vaikka Anssi biisin jälkeen pahoitteli sitä, että joku taisi unohtua välistä. Kappaleen lopussa oli pitkä ”En koskaan uskonut aaveisiin” -kertaus, ja sen lopuksi vielä ”Aaveita ei oo, …paitsi A.W. Yrjänä”. Pikkuisen tyrskintää eturivissä vaikka Anssi pyytelee anteeksi hieman ontuvaa loppuheittoaan.

Mikan faijan BMW:ssä lauletaan taas yhdessä kovaa ja pohditaan, mahtaako se Musari edelleen kasvaa heinää (useita huutoja salin takaosasta, että KASVAA SE, sillä vihtiläiset toki tietävät kotikulmiensa nurmikonkasvatusjutut). Seuraava toive on taas harvemmin kuultu kappale, Karhusaari. Kappale, jonka olisi pitänyt olla Mikko Kuustosen, mutta jonka Anssi ehtikin tehdä ensin.

Puistossa karjutaan porukalla varoitusta Petri Ruususelle, jonka jälkeen käydään rauhallisempiin tunnelmiin ja hautaamaan sydämiä Sormuksen parissa. Anssi itse päätti toivoa itseltään Levottoman tytön tähän väliin, ja sitten palattiin taas tsekkaamaan, kuinka elämänsä sörssinyt Petri Ruusunen jakselee tänään. Ei kyllä mene hyvin silläkään. Onneksi meillä Ned Kellyssä menee sentään paljon kovempaa, jopa niin kovaa että Sydänten introssa Anssin mustasta Martin-kitarasta katkeaa kieli. Hän keskeyttää biisin ja ryhtyy kielenvaihtohommiin pohtien samalla ääneen, miksi ei tule koskaan ottaneeksi varakitaraa näille keikoille, vaikka kotona jokunen sellainen kyllä olisi.

Sydänten toimintaan päästään perehtymään paremmin muutaman minuutin tauon jälkeen, kun kitarassa on taas kuusi toimivaa kieltä. Tämän jälkeen Anssi ilmoittaa, että nyt seuraa se odotettu hetki, Nummelan oma kansallislaulu, johon me kaikki saamme yhtyä. EIII, ei kai nyt vielä sentään! Tulee lyhyt keikka. No aikaa meni alun äänentoistosotkuihin ja kielen vaihtoon, ja toivotaan edes pitkää encorea. Mutta tämä biisi on Nummela, me olemme Nummelassa ja me osaamme nämä sanat. Jokainen ulkopaikkakuntalainenkin (paitsi pari henkisesti lohjalaista) herättää nyt pienen sisäisen nummelalaisuuden siemenensä, joka on kasvanut sydämiimme tätä kappaletta ja koko Nummela-levyä kuunnellessa tässä vuosien aikana. Käsi sydämelle ja sopivaa hartautta kehiin, kun meistä jokainen tunnustaa nyt yhteen ääneen uskoamme öisten koirankusetuslenkkien autuaaksi tekevään vaikutukseen. Lopun OO-OO-OO-kuoro kaikuu Ned Kellyssä selvästi tavallista voimallisempana.

Clap-clap-clap, ja Anssi kysyy, että emmehän toivo hänen piiloutuvan (EEEIII) ja tulevan takaisin, vaan jatkavan suoraan kahden biisin verran (JOOO, mut mieluummin enemmän kuin kaksi). Mitähän saisi olla? Johon sivuseinältä: Nummela! No ehkä kannattaisi olla tarkempana keikan aikana, huomauttaa Anssi, johon joku Teletappi takaseinältä: UUDESTAAN! No ei tule sentään Nummelaa toista kertaa, vaan Parasta aikaa ja sen perään 2080-luvulla rajujen käsien nosteluiden kera.

WT WANT MORE, WE WANT MORE! Ja meitä Mooren vaatijoita on sen verran paljon, että Anssi ei uskalla vielä poistua tiiviisti piiritetyltä lavalta, vaan tiluttelee kitarallaan menemään pätkän Gary Mooren kappaletta Over the Hills and Far Away. Tämän jälkeen kajahtaa se pakollinen toivehuuto PARANOID! Tänä iltana siitäkin irtoaa pieni näytepala – ja kitarasta pamahtaa nyt seuraava kieli poikki. Anssi ihmettelee tapahtunutta, kun on sentään vaihtanut sen kielet vasta edellisenä päivänä, ja toteaa, että vaikka näin selvästi jo ilmoitetaan, että keikan tulisi päättyä, hän haluaa kuitenkin vielä esittää meille yhden kappaleen ja odotelkaa taas pari minuuttia, hän laittaa kitaraansa vielä uuden kielen.

Illan viimeisenä kappaleena lähtee soimaan Nostalgiaa, joka saadaan hoideltua loppuun asti vaikka sen aikana katkeaakin taas yksi kieli (josta fanit kohta tappelevat lavan edustalla). No nyt on ankaraa meininkiä, kolmen katkenneen kitarankielen keikka! Anssi irrottautuu valtakunnan sähköverkosta, vaikka toiveita huudellaan edelleen ja joku kovaääninen ilmoittaa haluavansa keikan päättäjäisiksi Maamme-laulun. Anssi kertoo, että ei aio laulaa sitä, mutta laulakaa te – ja mikäs siinä, kyllähän me tietysti laulamme Anssin tehdessä kunniaa. Ulisemme sanaa kultaista sekä laaksoa ja kukkulaa sopivan hitaasti ja laa-haa-vas-ti, jotta saadaan vielä venytettyä keikkaa hetkisen verran ennen kuin on aika antaa Anssin ryhtyä keräilemään kamojaan nimmarien jaon ja kaverikuvien oton lomassa.

Päätämme lähetyksemme Nummelan kisastudiolta tähän, ja kohtaamme huomenna (eikun jo muutaman tunnin päästä, tätä kirjoittaessa lienee kuitenkin jo lauantai) samoissa merkeissä ja samoissa sävelissä Lahden Kisamontulla – eikun uudella Möysän Musaklubilla. Pasila, olkaa hyvä.

Settilista

Kaksi sisarta
Karhun elämää
Milla
Faijan haamu
Mikan faijan BMW
Karhusaari
1972
Puistossa
Sormus
Levoton tyttö
Petri Ruusunen
Miten sydämet toimii? (G-kieli poikki)
Nummela
—
Parasta aikaa
2080-luvulla (Sanni cover)
—
(Over the Hills and Far Away – Gary Moore cover, pätkä)
(Paranoid – Black Sabbath cover, pätkä, D-kieli poikki)
Nostalgiaa (A-kieli poikki)
—
Maamme