Puolukka

| Aiheet: Jumittelu | Kirjoittaja:

Kerran pikkuveljeni kakkasi jalkani päälle.

Minä olin tuolloin seitsemän ja veljeni viiden vanha. Perheemme, johon kuului lisäksemme äiti ja isä, asui vaatimattomassa kerrostalokolmiossa Kauniaisten Urheilutiellä. Meillä ei ollut televisiota, sillä vanha mustavalkovastaanotin oli pettänyt lopullisesti kesken Pätkiksen, eikä sen tilalle oltu hankittu uutta. Viiliä tehtiin saviastioihin siemenestä hapattamalla. Suosikkiruokaani olivat säilykelihapullat, mutta suurinta herkkua oli kuitenkin saada ryystää kermaa suoraan tölkistä. Päivät täyttyivät auringonpaisteesta, iloisista leikeistä ja naurusta.

Tuli taas ilta ja nukkumaanmenon aika. Äiti ja isä saapuivat jokailtaiseen tapaansa peittelemään meidät vuoteisiimme. Halusin aina, että minusta tehdään kääryle: äidin piti pakata peiton reunat vartaloni alle siten, että makasin lopulta selälläni tiukassa paketissa. Hyvänyöntoivotusten jälkeen vanhempien tehtävänä oli vielä jättää huoneemme ovi sen verran raolleen, että olohuoneesta kantautuva valo pääsi leikkaamaan pimeyttä.

Sinä iltana minua ja veljeäni ei kuitenkaan nukuttanut. Meitä kikatutti. Äidin ja isän palattua olohuoneeseen päätimme nousta sängyistämme hieman hulluttelemaan. Menimme ovelle vakoilemaan sen raosta olohuoneen tapahtumia. Tirskahtelimme tilanteen huvittavuudelle, mutta pian huomasimme, ettei olohuoneessa itse asiassa ollut meneillään mitään erityisen mielenkiintoista: vanhemmat vain istuivat sohvalla ja lueskelivat. Saadakseni asioihin vauhtia päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja ryhdyin huhuilemaan hassuilla äänillä. Veljeni ei voinut enää vastustaa syvällä kehossaan muhinutta naurua: hihitys ravisti pientä poikaa ja lopulta ilmaan pyrskähti oikein sydämellinen hohotus. Löin lisää vettä huumorin kiukaalle värittämällä huhuiluani erinomaisilla kädenliikkeillä. Veli nauroi jo kippurassa.

Äkkiä tunsin paljaan jalkani päällä jotain lämmintä. Olimme pelleilleet ovenraossa tiiviisti vieretysten, jalkamme kiinni toisissaan. Pikkuveljeni oli nauranut kovin hartaasti. Huumori oli lopulta ollut vain liian hyvää – hän oli joutunut livauttamaan housuunsa pienen kakan. Pökäle oli pudonnut pitkälahkeisen yöpuvunhousun punttia pitkin alas ja kierähtänyt minun jalkani päälle.

Nauru takertui kurkkuuni. Katsoin alas. Jalallani oli kiiltäväpintainen pikku sukkula. Ruskean ystävän päällä oli kokonainen, kirkkaanpunainen puolukka.

Minä tuijotin puolukkaa.

Se tuijotti takaisin.

 

Kommentit

  1. Olipas siinä hellyyttävä ja veljellinen tarina lapsuudestanne.

    ”Minä tuijotin puolukkaa.
    Se tuijotti takaisin.”.

    En muista milloin olisin nauranut näin makeasti.

  2. *’hysteeristä naurua*
    Nyt on kyllä päivä pelastettu!

  3. Tämä oli todella kaunis tarina näin Runebergin päivän ja kyseisen juhlapäivän ”nimikkotortun” kunniaksi. Tulivat ihan mieleen nuo ruskeat, kosteat ja punavalkoisen päällisen sisältävät pikkuherkut. 😉

  4. Tämä on kyllä päivän paras.
    x)

    Täytyy kuitenkin ihmetellä, kuinka iloissaan pikkuveljesi on tämän tarinan jakamisesta massoille?

  5. Kakkaaaa! Joskus eräs täti söi kakkaa pienenä.

  6. Tätä blogia lukiessa saa kyllä nauraa…. Nytkin ihan vedet silmissä x)

  7. En oo kyllä koskaan kuullu kenenkään aloittavan noin Douglas Adams tyyliseellä erillisellä rivillä tarinaa lauseella ”Kerran pikkuveljeni kakkasi jalkani päälle.” Mietitkö jotain muita aloituksia, vai tuliko tämä ulos luontevasti? 😀

  8. Oletkos kuullut jokaisen aidon taiteilijan initiaatioriitin?

    No,se on pöydälle kakkaaminen. Se menee jotenkin psykologisesti niin, että kakkaaminen on itsestä poisluovuttamista ja rakkauden osoitus: annetaan itsestä.

    Miltä testi vaikuttaa? Tuliko maksettua pääsymaksu?

    (Joo. Mä oon tehnyt sen, äidit ei valehtele. Koko seurakunnan edessä) 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.