Sadan vuoden päästä

| Tagit: , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Kokoelmalevyyn liittyvät asiat pitävät minut tällä hetkellä niin kiireisenä, ettei bloggaamiselle jää pahemmin aikaa. Ajattelinkin siksi julkaista hieman kierrätettyä materiaalia: kolumnin, jonka kirjoitin viime lokakuussa ilmestyneen Rytmi-lehden 75-vuotisjuhlanumeroon.

♠    ♠    ♠

Selailin brittiläistä musiikkilehteä, kun huomioni kiinnittyi keikkailmoituksiin: Bon Giovi, Higher On Maiden, Mentallica, Eurosmith, Fred Zeppelin, Deft Leppard, Think Floyd. Monenkirjavilla cover-bändeillä näyttäisi olevan kissanpäivät. AC/DC-imitaattori Live/Wire rymsteeraa ilmoituksensa perusteella samoissa paikoissa kuin viereisellä sivulla mainostavat ”ihan oikeatkin” bändit.

Pukeuduin itsekin alkukesästä lainahöyheniin esittäessäni muusikkokavereitteni kanssa tv-ohjelmassa muutaman kappaleen Rainbowta ja Deep Purplea. Vastaanotto löi ällikällä: nettisivuni täyttyivät välittömästi sydämeenkäyvistä vetoomuksista saada nähdä kasaamani ryhmä lavoilla. Tällaisten keikkojen kysyntä tuntui itse asiassa olevan huomattavasti suurempi kuin niiden, joita teen omalla nimelläni. Olisikohan tästä pitänyt olla iloinen vai surullinen?

Olenkin alkanut miettiä pop- ja rock-musiikin tulevaisuutta uudenlaisesta perspektiivistä.

Tyylisuuntanahan tämä populaarimusiikki on vielä melko nuori: eihän siitä ole vasta kuin vajaat kuusikymmentä vuotta, kun Elvis vatkasi ensimmäisen kerran lanteitaan. Mozarteihin, bacheihin ja beethoveneihin verrattuna rokkia on ollut olemassa vasta tupakkatauon ajan. Keith Richards könyää edelleen lavoilla, siinä missä klassisen musiikin todelliset supertähdet ovat maanneet haudoissaan jo vuosisatoja. Silti näiden keskiajan maestrojen musiikkia jonotetaan edelleen kuulemaan – elossa olevien taidemusiikin nykysäveltäjien tehdessä teoksia pöytälaatikoihinsa.

Miten käy rock-musiikin klassikoille sitten kun aika lopulta niiden alkuperäisistä esittäjistään jättää? Haluaako yleisö siitä huolimatta edelleen kokea Satisfactionin ja Smoke On The Waterin livenä?

Annetaanpa ajatuksen lentää sadan vuoden päähän:

Vuoden 2109 Ruisrockin ehdoton vetonaula on Queen. Ryhmä on virallisen lisenssin haltija: se sai Suur-Aasian kulttuurikomissiolta tavaramerkin yksinoikeudella seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi. Mediassa on esitetty, että valinta osui juuri tähän ryhmään sen jälkeen, kun yhtyeen freddie mercury oli huipentanut plastiikkakirugisen muodonmuutoksensa leikkauttamalla suuhunsa täsmälleen oikeanlaisen purukaluston. Äänihuulet on myös luonnollisesti operoitu: kukaan ei pystyisi erottamaan tämän mercuryn ääntä alkuperäisestä Pyhästä Freddiestä.

Tänään Ruisrockissa kuullaan täydellinen mallinnus Queenin vuoden 1986 klassisesta Wembleyn keikasta. Esitys näyttää viimeistä piirtoa myöten oikealta. Se myös kuulostaa niin aidolta, että musiikin voisi miltei vannoa olevan peräisin alkuperäiseltä, yli sadan vuoden takaiselta tallenteelta. Lavarakennelman yläosasta tuprahteleva Antidopingtoimikunnan valkoinen merkkisavu kuitenkin vahvistaa, että soitto todellakin tulee muusikoiden sormista.

Aikaisemmin päivällä sivulavalla nähtiin Sibelius-Akatemian ensemble esittämässä uusia, vartavasten tähän tilaisuuteen tehtyjä kappaleita. Lavan edessä moshpitissä riehui kuitenkin vain kourallinen musiikillisia elitistejä, suurta yleisöä apurahataide ei pahemmin kiinnosta. Massat haluavat kuulla klassista musiikkia: Queen, Madonna ja Dokken vetävätkin kiertueillaan stadionit täyteen ympäri maailmaa. Ne ovat tänään suositumpia kuin koskaan.

♠    ♠    ♠

Mikäli kuvailemani visio tuntuu utopistiselta, niin katsokaapa seuraava video ja miettikää uudestaan:

Kommentit

  1. joo, mitähän tuohon sanoisi? Mutta jos kyseinen bändi tulisi lähimaastoon keikalle, niin menisin kyllä varmasti katsomaan. Queen on kova kokoonpano ja eritoten Freddy on maailman paras rock-solisti ja ylivoimainen rock-kukko. Ja tuo bändi tuntui pääsevan tarpeeksi lähelle… Mutta kyllä outojakin, siis uusia, bändejä on mukava tsekata livenä.

    Tuo konsepti että joku tietty keikka ”toistetaan” ei ole ihan outo sekään, esim jenkkilässä Brucen tribuutibändi harrastanut sellaista:

    http://www.backstreets.com/news.html

    BACK TO THE FUTURE

    Tramps Like Us to recreate historic 1978 Springsteen concert

    With a Darkness on the Edge of Town 30th anniversary box set expected this year, popular Bruce Springsteen tribute band Tramps Like Us is set to re-create what is considered one of the single greatest live performances of his career: the September 19, 1978 Capitol Theatre concert in Passaic, NJ from the Darkness tour.

  2. Hassua: luin tämän kolumnin juuri eilen, kun tutkin vanhoja Rumbia!

  3. Vaihdoin kirjoituksen perässä olevan videon. Unohtakaa se edellinen ja katsokaa tuo uusi: aivan uskomaton Freddie Mercury! Kirjoitukseni maalailema tulevaisuus ei taidakaan olla enää sadan vuoden päässä…

    Dios Salve a la Reina (God Save The Queen) on argentiinalainen Queen-tribuuttiyhtye, heidän kotisivunsa kannattaa myös katsastaa: http://www.dsr.com.ar/

  4. pitäs olla One Night in Mercury hehheheheheheehe

    en tykänny.

    jotenkin, fekkiä ja ruma naama tolla 🙁

  5. Heh kävi mieles, et jos kerta löytyy tälläinen bändi mikä pystyy pääsemään tosi lähelle originaalia.. Niin kai se seuraava askel on et he tekevät uutta musiikkia alkuperäisen kustannuksella?

    Mutta kyllä menisin katsomaan tätä yhtyettä varmasti.. ois suorastaan huikiaa kuulla noi biisit mitä Freddie ei koskaan kerinnyt esittämään livenä.

  6. hämmästyttävä yhdennäköisyys tosiaan! menisin kuuntelemaan, sillä en näe tällaista vanhojen starojen tai muiden artistien imitoimista huonoksi asiaksi. esim michael jacksonin muistolle tehty thriller live -show perustui juuri tähän, ja ainakin itse pidin ja aika lailla jopa vaikutuin katsoessani sitä.

  7. Ehkäpä tuo DSR-Queen tribuuttibändin laulaja tarvitsisi nimenomaan mainitsemasi purukaluston autenttisuuden takaavan leikkauksen, ja lisäksi kurkunpään mallinnuksen, johon käytettäisiin edesmenneen Mercuryn DNA’ta. Myönnettäköön, että tribuuttibändin keulamies osaa kaikki Mercuryn lavamaneerit, mutta ääni ei ole sinnepäinkään. Parempia ääni-imitoijia olen kuullut, tosin yhtään en muista nimeltä (Queenzone.com sivulla näihin törmää joskus kun mainostavat keikkojansa).

    Ei näissä lisensioiduissa bändeissä ole mitään vikaa sinänsä, maksavathan ihmiset jo tänä päivänä elinaikanamme Lynyrd Skynyrd-nimikkeen alla esiintyvästä tragediasta hyvät rahat (1 alkuperäsijäsen, oikea bändi kirjaimellisesti kuolut Ronnie Van Zantin mukana), vielä enemmän ihmiset ovat valmiita maksamaan Eagles Limited nimisen yhtiön omistaman Eagles-nimikkeen esiintymisistä (2 alkuperäisjäsentä).

    Me siis jossain määrin jo elämme mainitsemaasi tulevaisuutta!

    The Platters-nimisiä kokoonpanoja jotka lisenssin alla kiertävät maailmaa taitaa olla lukuisia. Varmasti kaikki hienosti laulavia ja edustavat musiikkia hyvin, mutta mitään tekemistä näiden levyllä nimikkeen alla alunperin esiintyneiden kokoonpanojen kanssa ei ole.

    Kenties jokin kaunis päivä linsesioituja Anssi Keloja, Kari Tapioita ja Paula Koivuniemiäkin saadaan tusinan verran kiertämään lavoja, maneerit haltuun vaan, ääni sinnepäin. Hyvä tulee.

  8. Mitä tulee PM:n mainitsemiin esimerkkeihin (Lynyrd Skynyrd ja Eagles), on niissä mielestäni kuitenkin kysymys aivan toisesta asiasta kuin näissä ”look-alike” -bändeissä.

    Toki on olemassa yhtyeitä, jotka toimivat koko elinaikansa samalla kokoonpanolla ja sitten niitä, joissa miehistönvaihdoksia on paljonkin. On makuasia ja veteen piirretty viiva, milloin bändi lakkaa olemasta ”se oikea” – tai alkaa olla ”se oikea”. Eihän kaikkien poppoiden alkuperäiskokoonpano suinkaan välttämättä ole se paras, tunnetuin ja tunnustetuin.

    Sellaiset kokoonpanot, joissa käytännössä yksi henkilö on ollut bändin sielu (esim. CCR, Dire Straits, pitkälti Procol Harum) – jaa-a, kuinka monen prosentin miehistönvaihdosten jälkeen alkuperäinen nimi pitäisi hylätä ja alkaa esiintyä nimellä ”Mr. X ja hänen orkesterinsa”. Entäs sitten toisinpäin: Heaven & Hell taitaa olla yhtä miestä vajaa jotakin tunnetumpaa.

    Pääasia että soitto soi ja laulu raikaa mieltä hivelevällä tavalla!

  9. Kyllä vieläkin tulee ja tehdään paljon aivan uskomattoman hyvää musiikkia. Mainoskoneiston pitäessä pinnalla vain muutamia jää paljon hyviä levyjä kuuntelematta ja runsaudenpula saa kääntämään selkänsä vanhoihin tuttuihin. Itse yllätyin seuraavasta 2008 julkaistusta irlantilaisbändin debyyttituotoksesta ja voin suositella A.K. musiikista nauttiville

    The Script (2008)
    http://open.spotify.com/album/51Hn2Wiq1jmUfI0BLaUhuF

  10. On tosiaan hyvä levy tuo, tuli tutustuttua bändiin kun kävin Take Thatia katsomassa Lontoossa ja esiintyivät lämppärinä. Oli muuten ihana katsella miten nöyrä bändin laulaja oli suosionsa edessä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.