Armi täytti tänään kymmenen viikkoa ja on nyt asunut uudessa kodissaan parin viikon ajan. Pentu on jo kotiutunut mukavasti, kaikille talon tavoille opetteleminen on kuitenkin näin ihmisen vinkkelistä ollut hiukan hidasta. Pienen leijonakoiran jakeluun ei millään meinaa upota mitä on luvallista järsiä ja mitä ei. (Erilaisia koiranleluja, puruluita ja muita herkkuja saa nakertaa, mitään muuta ei.) Terävät naskalihampaat upotetaan mielellään kaikkeen mahdolliseen, myös käsiin tai vaikkapa nenään. Armi ei pure kovaa, mutta jossain vaiheessa hauvan pitäisi tietysti ymmärtää, ettei saisi purra lainkaan. Tältä osin koulutus on vielä kesken ja kädet naarmuilla.

Valtavan kova kallo Armilla kyllä on. Rajoja haetaan hampailla ja niiden löydyttyä ei periksi meinata antaa, ei sitten millään. Tuntuu siltä, että pentu tietää jo hyvin, mitkä asiat ovat erityisen kiellettyjä – ja tekee sitten juuri niitä. Lopulta pitää ärähtää oikein kunnolla. (Ihan kuin se auttaisi jotain.)

Koira tarvitsee tietysti sekä rajoja että rakkautta. Välillä vain tuntuu, että olisi kiva keskittyä enemmän jälkimmäiseen, mutta kun täytyy olla koko ajan ojentamassa piskiä milloin mistäkin jäynästä. Armi onkin mukavimmillaan heti herättyään: unenpöpperössä hän on rauhallinen herran enkeli, pehmoinen pieni halinalle. Lopun aikaa talossa onkin sitten hurja Tasmanian tuholainen.

Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole vielä jyrsitty rikki, kitaratkin seisovat naarmuitta telineissään. Tämä on lähinnä tiiviin silmälläpidon ansiota. Myös se helpottaa, että joutuessani lähtemään talosta ilman koiraa voin jättää Armin verannalle, jolta on kiikutettu kaikenlainen riskialtis materiaali turvaan purukalustolta.

Ei Armi tietenkään pelkkää hammasta ole. Kyseessähän on ennen kaikkea hellyttävä pieni karvatöllerö, joka nyt vain sattuu lähestymään maailmaa legot edellä.

Sisäsiisteys alkaa olla jo melko hyvällä tasolla, ei kuitenkaan vielä aivan sataprosenttista. Pari täysin vahinkovapaatakin päivää on ollut, mutta yleensä pieniä lirauksia on livahtanut lattialle n. kerran vuorokaudessa. Myös kova piereskelijä on hän! (Tämä taipumus ns. ruskeaan tuuletukseen on kuitenkin selvästi vähentynyt alettuani sekoittaa Armin pöperöön maitohappobakteeria.)

Pentu kasvaa kyllä mahtavaa vauhtia. Se alkaa nyt kymmenviikkoisena olla jo lähes saman kokoinen kuin edesmennyt Kusti-corgini oli täysikasvuisena. Armin massiivinen koko aiheuttaa sen, ettei itse aina meinaa muistaa, että kyseessä on oikeasti vielä pikkuvauva. Opeteltavaa ja ihmeteltävää riittää yhä paljon eikä tässä vaiheessa koiralta voi vielä odottaa tai vaatia liikoja. Antaa Armin riehua ja maistella maailmaa, joka päivä löytyy uusia tuoksuja ja kuuluu uusia ääniä. Osa ihania, osa pelottavia – kaikki jännittäviä. Miten kuohuttavaa!