Vieraissa

| Tagit: , , , , , | Aiheet: Keikat | Kirjoittaja:

Sooloartistina olemisessa on se hyvä puoli, että välillä saa käydä vieraissa. Olen omaan bändiini enemmän kuin tyytyväinen, mutta toisinaan tekee kuitenkin eetvarttia päästä soittamaan myös muiden kanssa. Se tarjoaa mukavaa vaihtelua arkeen, tutut biisit saavat muiden soittamina aina uusia sävyjä ja niitä lähestyy silloin itsekin hiukan eri vinkkelistä. Erilaisten soittajien kanssa musisoiminen on inspiroivaa, siitä on yleensä aina ammennettavissa jotain uutta myös omaan tekemiseen.

Tavallisesti nämä syrjähypyt ovat tilanteita, joissa olen solistivieraana jonkinlaisen housebandin säestämänä. Viime viikkoon mahtui peräti kaksi tällaista keikkaa, molemmat kaiken huipuksi Tampereella.

Jack The Rooster, 15.6.2010

Kuva: Mari Lehmonen

Jack The Roosterissa pyörii kerran kuukaudessa järjestettävä Tarinankertojat-klubi. Ideana on esiintyä puoliakustisissa tunnelmissa ja kertoilla biisien taustalla olevia tarinoita. Housebandissa on maajoukkuetason miehiä Anssi Nykäsestä, Harri Rantasesta ja Marzi Nymanista lähtien.

Nykäsen ja Rantasen kaltaisten veteraanien sotajuttuja on aina hienoa päästä kuuntelemaan. Olen usein harmitellut sitä, ettei muusikoiden keskuudessa liikkuvista tarinoista ole mahdollista kirjoittaa niiden päähenkilöiden yksityisyyttä loukkaamatta. Tämä blogi olisi helposti Suomen luetuin jos raportoisin täällä kaikki tien päällä kuulemani jutut. Mutta eihän niin voi tietenkään tehdä – tarinoiden liikkuminen perustuu luottamukseen siitä, ettei juoruja huudella vääriin korviin. Materiaalia olisi vaikka mihin, mutta sitä ei voi käyttää. Höh.

Niinpä voin vain todeta, että nauroin tämänkin reissun aikana mahani kipeäksi. En valitettavasti voi kuitenkaan paljastaa miksi.

Kuva: Mari Lehmonen

Olimme edellisenä päivänä treenanneet orkesterin kanssa napakan yhdentoista rallin setin. Monista kappaleista kaivettiin esiin uudenlaisia yksityiskohtia, esim. Kaatuneiden muistolle toimi mainiosti alkuperäistä huomattavasti hitaampana versiona. Puistossa-biisiin puolestaan löytyi livetilanteessa yllättäen hieman reggae-henkinen poljento. Tämä tapahtui täysin vahingossa: aloitin kai kappaleen jotenkin omituisesti – ja siitä se idea sitten lähti.

Keikka oli mainio! Akustishenkinen esitys baarimiljöössä runsaalla tarinankerronnalla höystettynä voi olla käytännössä vaikea yhdistelmä. Jack The Roosterissa yhtälö kuitenkin toimi erinomaisesti: yleisö istui nätisti jakkaroillaan ja kuunteli esityksen alusta loppuun. Vastaanottavaiselle porukalle on aina ilo tuottaa musiikkia, lavalla oli lystiä. Uskoisin hyvän tunnelman välittyneen myös kansan keskuuteen.

Encorenumeroksi päätimme tempaista hatusta Deep Purplen Child In Timen. Biisiä ei oltu harjoiteltu etukäteen, kaikki kappaleen tuntevat tietävät sen asettavan solistille pienehköjä haasteita. Suoraan sanottuna olin oikeastaan melko varma siitä, etten pystyisi laulamaan falsettiosuuden korkeimpia ääniä. Päätin silti heittäytyä ja vetää metsään täysillä. Yllätinkin itseni tavoittaessani sittenkin ne ylimmätkin äänet. Ei se luultavasti mitään varsinaista musiikkia korville ollut (ja lopussa äänikin taisi hiukan pettää), mutta silti hyvä esimerkki siitä, että välillä kannattaa nostaa rima hieman liian korkealle ja yksinkertaisesti päättää mennä siitä yli. Se voi nimittäin vaikka onnistua.

Keikan jälkeen fengshui oli sen verran hyvä, että jatkoimme vielä useiden tuntien ajan soittamista takahuoneessa kunnes henkilökunta lopulta tuli häätämään meidät ulos.

Kotimatkalla Anssi Nykänen soitti tamburiinia ennen sammumistaan.

Särkänniemi, 20.6.2010

Pöm, pöm, pöm – vaihdetaanko miestä? MTV3:n Pitkä kuuma kesä -ohjelman houseband koostui kokonaan eri tyypeistä kuin Tarinankertojat-porukka. Meriiteiltään Lenni-Kalle Taipaleen kipparoima orkesteri oli kuitenkin vähintään samaa kaliiberia.

Näiden virtuoosimuusikoiden kanssa operoimisessa on myös se hyvä puoli, että se asettaa aina oman osaamisen oikeaan kontekstiinsa. Välillä sitä saattaa vaikkapa kitaransoittajana alkaa luulla itsestään hiukan liikoja. Esimerkiksi Mikko Kososen, Peter Engbergin tai Marzi Nymanin tasoisten kitaristien rinnalla rämpytellessä jalat jysähtävät kyllä aika terveellisellä tavalla maahan. Faktaahan on nimittäin se, että minä olen soittajana ihan ok – oikeasti kovat ovatkin sitten asia erikseen.

Kuva: Marko Kelhä

Särkänniemeen saavuttuamme laitoimme kamat nopeasti kasaan ja ryntäsimme laitteisiin. Bändistä ja ohjelman juontaja Heikki Paasosesta on jo toista kesää kestävän pestin aikana tullut melkoisia eksperttejä huvipuiston vempeleitten suhteen: he tietävät mille paikoille kannattaa hakeutua ja millaisissa olosuhteissa erilaiset radat ovat nopeimmillaan.

Menimme ensin MotoGeehen, josta minulla ei ollutkaan aikaisempaa kokemusta. Vuoristoratana se ei ole kovinkaan kummoinen, mutta laitteen alkukiihdytys oli mahtava! G-voimat julnivat mukavasti mahanpohjassa, suosittelen MotoGeetä ihan pelkästään tuon kiihdytyksen vuoksi.

Tornado olikin jo vanhastaan tuttu. Istahdimme Lenni-Kallen kanssa etupenkkeihin. Ne tarjoavat parhaan näkyvyyden, mutta Lenni-Kallen mukaan viimeisillä istuimilla saa itse asiassa paremmat, hiukan repivämmät kyydit. Tornado oli rautaa, myös se saa lämpimät suositukseni.

Kyytien lomassa juttelin Lenni-Kallen ja Paasosen kanssa heidän uudesta harrastuksestaan, frisbeegolfista. Minäkin olen hiukan harrastellut lajia parikymmentä vuotta sitten. En kuitenkaan käynyt tuolloin heittelemässä virallisilla radoilla, kiekkoilin veljeni kanssa kotitalomme takana olleessa puistossa, johon olimme määrittäneet täyden 18 reiän radan (reiät olivat erilaisia puita, pylväitä yms.). Pari kesää tuli viskeltyä lähes päivittäin, mutta sittemmin kiekkoa ei ole tullut liidätettyä.

Heikki ja Lenni-Kalle olivat frisbeegolfista niin mehuissaan, että heidän intonsa tarttui minuunkin: sovimme, että seuraavalla kerralla lähden heidän mukaansa kokeilemaan josko minä saisin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kiekkoa lentämään enää yhtään mihinkään.

Nää tais olla vaa jotai bändäreit.

Tällaisissa isommissa tv-produktioissa on kuumottavaa se, että yleensä solisti sijoitetaan n. sadan metrin päähän bändistä. Sama juttu Särkänniemessä: bändin paikka oli lavan takaosassa ja minun piti yrittää soittaa heidän kanssaan jossain kaukana edellä. Kontaktin ottaminen muihin soittajiin oli vaikeaa, joten purnasin ohjaajalle, että eikö olisi ollut mitenkään mahdollista soittaa samalla tasolla orkesterin kanssa? Eihän se tietenkään ollut – ei olisi näyttänyt hyvältä kuvissa. Juuri tämä on tavallisesti ongelma: musiikkiohjelmia tehdään liian usein ainoastaan visuaalisesta lähtökohdasta, miettimättä lainkaan sitä, miten muusikoiden olisi oikeasti hyvä soittaa keskenään. Livemusiikin yksi ulottuvuus jää kokonaan käyttämättä jos solisti eristetään täydellisesti soittajista.

Tällä kertaa minäkin olin kuitenkin panostanut visuaalisuuteen. Ensimmäinen esittämistäni kappaleista oli vahvasti 80-lukua hönkivä Vanha biisi. Vintagekitaramiehenä tuumasin, että tätä tilaisuutta varten pitäisi saada Steinberger – luultavasti kaikkien aikojen kasarein instrumentti. Ongelmana oli vain se, että Steinbergerit ovat nykyisin pahasti kiven alla. Onneksi Millbrook Musiikista löytyi Hohnerin tekemä Steinberger-kopio. Se sai kelvata, hain kitaran lainaksi ohjelmaa varten. Asiaan olisi tietysti kuulunut myös sonnustautuminen ehtaan basistirotsiin (nilkkoihin asti ulottuva palttoo olkatoppauksilla), mutta sellaisen jäljittämiseen ei lopulta ollut aikaa – omasta garderobista kun ei basistirotsia löydy.

Kuva: Marko Kelhä

Itselleni ohjelman kiinnostavin hetki oli ehdottomasti Paasosen suorittaman haastattelun lopuksi esittämäni pieni peukkubassofanfaari (tällainen tilattiin minulta pari päivää ennen kuvauksia). Kolme vuotta sitten tekemäni Peukkulyseo-video on niittänyt mainetta YouTubessa, mutta se onkin edellinen kerta, jolloin oikeasti olen peukutellut. Niinpä kalkkiviivoilla tullut pyyntö soittaa peukkubassoa suorassa tv-lähetyksessä yllätti minut housut nilkoissa. (Luonnollisesti suostuin.) En voinut käytännössä juurikaan harjoitella, sillä tottumattomin sormin peukuttelu hajottaa nopeasti paikat ja soittamisesta tulee täysin mahdotonta. Räpeltämiseksihän se lopulta meni – mutta kivaa oli.

1972 päätti shown. Sitä soittaessani bongasin eturivistä julkisuudesta tutun pariskunnan, Martinan ja Eskon. Heillä ei näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.

Luultavasti se johtui paskasta musasta.

Seuraavana aamuna huomasin tyynyliinasta, että olin mennyt nukkumaan tv-meikit naamassa.

Kommentit

  1. Voisin kuvitella että Nykänen/Nyman/Rantanen-kokoonpanon kanssa soittaminen on melkoinen kokemus, ja varmasti ikimuistoinen. Olen itse nähnyt heidän soittavan useamman kerran, ja ainakin katsojana kyseiset tilaisuudet ovat olleet mieleenpainuvia, ja Nymanin kanssa pääsin kerran myös juttelemaan, oikein mukava ja leppoisa henkilö.

    Onko tuosta illasta sen enempää videomateriaalia? Allekirjoittanutta kiinnostaisi kyllä kovasti. Myös peukuttelumateriaali kiinnostaisi.

  2. ”Olen usein harmitellut sitä, ettei muusikoiden keskuudessa liikkuvista tarinoista ole mahdollista kirjoittaa niiden päähenkilöiden yksityisyyttä loukkaamatta.”

    Miksi ei ole mahdollista?

    ”Materiaalia olisi vaikka mihin, mutta sitä ei voi käyttää.”

    Miksi ei voi?

    ”Höh.”

    Hösh vaan.

  3. Jos julkaisisin noita tarinoita esim. tässä blogissa, niin alentaisin tämän Seiskan tasoiseksi juorujulkaisuksi. Haluaisin ajatella, että nykyisessä muodossaan tämä on kuitenkin jotain muuta. Yritän kirjoittaa niin, etten loukkaisi ketään.

    Onhan niitä herneitä toki vedetty nenuihin tämänkin blogin historiassa, mutta yleensä syynä ovat olleet mielipide-erot, eivät henkilökohtaisuudet.

    Olisi tietysti mahdollista kirjoittaa muusikkoanekdootteja siten, että muuttaisi niiden henkilöt ja paikat, mutta silloin taas suurin osa jutuista menettäisi täydellisesti hauskuutensa. Useimpien viehätys kun on juuri siinä, että tietää kenestä puhutaan.

  4. Itse pohdin, kumpi on rehdimpää: puhua selän takana jostakin henkilöstä tarinoita vai ottaa ne rehellisesti ja avoimesti puheeksi, vaikka sitten jossakin blogissa.

    Väitän, että näitä ”muusikkoanekdootteja” voisi kertoa myös suoraan ja vilpittömästi, mässäilemättä niillä. Suomessa on harjoitettu suorapuheista journalismia ennen Seiskaakin.

    Missä vaiheessa suomalaisista rokkareista tuli niin selkärangattomia ja herkkähipiäisiä? Halutaanko nämä loistavat kansantarinat viedä todellakin hautaan mukanamme, kertomatta niitä jälkipolville?

    Mielestäni aika noloa.

    Ostetaan mieluummin amerikkalaisten rokkareiden ”sotatarinoita” esimerkiksi The Dirtin muodossa kuin suosittaisiin suomalaista. Tuijotellaan ja paheksutaan mieluummin muiden napaa kuin omaamme.

    Mielestäni aika noloa.

  5. Ymmärrän kyllä pointtisi, tavallaan olet ihan oikeassakin. Minä en kuitenkaan halua olla se tyyppi, joka noita juttuja alkaa vetää julkisuuteen. Koska – kuten jo totesinkin – en halua loukata ketään. Minusta sillä tavalla on kivempi elää. Ehkä tämä on nössöä, mutta ainahan minä olen nössö ollutkin.

    On eri asia muistella omia edesottamuksiaan kuin juoruilla muiden suoritteilla, jälkimmäiseen en haluaisi osallistua. Mutta olen samaa mieltä siitä, että kyllähän monet suomalaiset historiikit voisivat olla hiukan värikkäämpiäkin. Omaa persettä ei mielellään esitetä huonossa valossa.

    Ja samaa mieltä myös siitä, ettei noiden tarinoiden pitäisi antaa mennä kertojiensa mukana hautaan.

  6. Suomirockin folkloristiikka on kyllä heikoissa kantimissa. Rokatessa roiskuu, Nisse Mannerheim, Tuuliajolla, Rai rai, Hanoista ikuisuuteen, muutamat nettipäiväkirjat, joukko siistittyjä elämäkertoja. Kummeli toi muusikkohuumorin keikkabussien ulkopuolellekin, mutta fiktion keinoin. Halpahintainen juoruaminen on eri asia, mutta tarinoille on aina paikkansa. Jos itse tuo itsensä esiin housut kintuissa, vie markkinat Seiskan kamerakännykkäpaljastuksilta. Tarkoitin edellistä kuvaannollisesti. Ehkä.

  7. voi että mitä taidokasta talenttia sai nähdä ja kuulla, vau! täytyypi mennä ostamaan uusi levysi

  8. Tyypillistä muusikkoäijiltä, että parhaat biisit ja vitsit päästetään ilmoille vasta keikan jälkeen takahuoneessa omaksi huviksi ja niistä ei jätetä mitään todistusaineistoa. Toivottavasti covereita tuli treenattua takahuoneessa niin paljon, että ne menevät jatkossa yleisön edessä kuin vettä vaan. Kuulutan edelleenkin sitä Child In Timen videota nettiin. Jos se oli artistinkin mielestä onnistunut rykäisy, niin miksi pihdata?

  9. Itse mietin, kumpi loukkaa minua enemmän?

    Se, että joku kertoo selkäni takana minusta tarinoita, joita en voi kommentoida tai korjata vai se, että joku kysyisi rehdisti kasvotusten jostakin mieltä askarruttavasta aiheesta – tai kertoisi kuulemiaan anekdootteja julkisesti omalla nimellään, joihin voisin rehdisti kertoa oman näkemykseni.

    Itse pidän jälkimmäisestä vaihtoehdosta huomattavasti enemmän. Kummasta sinä pidät, Anssi?

    Väitän, että niin kauan kun pantataan näitä oikeita totuuksia ajaudutaan yhä syvemmälle siinä suossa, missä suomalainen rockmusiikki kiinnostaa ihmisiä yhä vähemmän ja vähemmän.

    Tänä päivänä esimerkiksi Matti Vanhanen, Matti Nykänen ja Johanna Tukiainen ovat suurempia suomalaisia rocktähtiä kuin vaikkapa Toni Wirtanen, Michael Monroe ja Anna Puu.

  10. Nalle: Anssilla on karvaita kokemuksia siitä, että medialle annetaan ensin söpö pikku sammakko, jonka media kiehauttaa kitkeräksi sopaksi ja kun artisti alkaa kommentoida sanomisiaa, soppa senkun sakenee ja kuohuu. Tässä tuo Särkänniemessäkin mainittu tapaus: https://www.anssikela.com/arkisto/uutisarkisto/anssi-kommentoi-iltalehden-aivohairio-otsikointia/

    Menipäs muuten taas lomasuunnitelmat uusiksi, kun Herr Hevipehko näkyy soittavan heviklassikoita Bar Loosessa 7.7. 😀 Perun kaikki pahat puheeni!

  11. Tuli itsellekin hyvä mieli, kun tätä luin..onpa hienoa, että on ollut noin mukavat keikat/esiintymiset Tampereella! Näkyikös muuten sitä Ransua nyt tällä kertaa? 🙂

  12. Taiteilijat ovat yleensä erittäin herkkiä ja kuulijan tai lukijan mielestä hyvät tarinat voivat olla melkoisen ikäviä muistoja taiteilijalle itselleen. Siksi varmaan jokaisen pitäisi itse kirjoittaa muistelmansa.

    Marc Eliot sohaisi todelliseen ampiaispesään tehdessään suorastaan tutkielman 70-luvun helmestä, Eaglesista. Herra kohtasi melkoisen ongelman siinä, että varsinkin Eagles-moottorit Henley ja Frey suhtautuvat hyvin nuivasti mediaan. Niinpä kirja on kirjoitettu pääosin muita kuin Eagles-lähteitä käyttäen, jos kohta Henley oli lopulta suostunut käymään kässärin läpi. Eliotin mukaan Henley hyväksyi tarinan pitkän väännön jälkeen, mutta kun kirja julkaistiin alkoivat erityyppiset vaikeudet.

    Pidit Eaglesista tai et, suosittelen opuksen lukemista. Kirjan nimi on Eagles – Take it to the limit ja kirjoittaja siis Marc Eliot…

  13. Mua puistattaa ajatella, että selän takana paskan jauhaminen on jotenkin hyväksyttävämpää kuin asioiden ottaminen avoimesti puheeksi. Muuta kuin seuraavan kerran nekrologissa.

    Mutta tässä paskahousujen luvatussa maassa ummistetaan mieluummin silmät, käännetään selkä ja puhutaan sen selän takana paskaa, kun yritetään jeesata sellaista (entistä) sankaria, jolla on elämässään syystä tai toisesta vaikeaa.

    Anssi: ”On eri asia muistella omia edesottamuksiaan kuin juoruilla muiden suoritteilla, jälkimmäiseen en haluaisi osallistua.”

    Mutta sitähän tekin teette siellä bäkkärillä.

    Mari: ”Anssilla on karvaita kokemuksia siitä, että medialle annetaan ensin söpö pikku sammakko, jonka media kiehauttaa kitkeräksi sopaksi ja kun artisti alkaa kommentoida sanomisiaa, soppa senkun sakenee ja kuohuu.”

    Täytyy muistaa, että median tehtävänä on myydä lehtiä ja toimittaa uutisia, riippumatta siitä kuka ne toimittaa. Mikäli lehdet alkaisivat toimia artistien käsikassaroina ja painaa suoraan lev-yhtiöiden toimittamia tiedotteita tai levy-yhtiöiden ja artistien hyväksymiä juttuja (kuten monet levy-yhtiöt ja artistit tahtoisivat), alkaa henkinen ympäristömme muistuttaa enemmän Nevostoliittoa kuin nykyinen Venäjä itse.

    Tätä Andy McCoyn 80-luvun puolihuolimatonta sitaattia voi kukin pohtia eri kanteilta: ”Haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?”

  14. Tästä kirjoitukselleni sinänsä täysin epäolennaisesta sivulauseestahan on virinnyt oikein mielenkiintoinen keskustelu! Olin kirjoittamassa vastausta tuohon Nallen edelliseen viestiin, mutta se jäi kesken ja nyt täytyy rientää. Palaan asiaan iltapäivällä.

  15. Äh, tästä tulee nyt pitkä ja sekava kommentti…

    Nalle: ”Itse mietin, kumpi loukkaa minua enemmän?

    Se, että joku kertoo selkäni takana minusta tarinoita, joita en voi kommentoida tai korjata vai se, että joku kysyisi rehdisti kasvotusten jostakin mieltä askarruttavasta aiheesta – tai kertoisi kuulemiaan anekdootteja julkisesti omalla nimellään, joihin voisin rehdisti kertoa oman näkemykseni.

    Itse pidän jälkimmäisestä vaihtoehdosta huomattavasti enemmän. Kummasta sinä pidät, Anssi?”

    Virittelet nyt jonkinlaista rehti vs. epärehti -asetelmaa, ikäänkuin julkinen juoruilu olisi jotenkin moraalisesti hyväksyttävämpää kuin tarinoiden pitäminen suljetussa piirissä. Julkisuuden henkilöön liittyvän arkaluontoisen jutun kertominen muutamalle luotettavalle kaverille olisi puistattavaa paskanpuhumista, mutta saman jutun kertominen vaikkapa suorassa tv-lähetyksessä rehti kulttuuriteko?

    Ok, tuo nyt tietysti oli melkoisesti karrikoitua, en usko sinun tarkoittaneen ihan tuota.

    Jos nyt pysytään muusikkopiireissä liikkuvissa tarinoissa, niin nehän vaihtelevat laadultaan hyvin paljon. Toisessa ääripäässä ovat täysin harmittomat anekdootit: niitä voisi julkaista ilman, että asianomaiselle koituisi minkäänlaista haittaa. Toisessa ääripäässä on puolestaan sen verran rajua kamaa, että niiden julkaiseminen saattaisi johtaa lööppeihin, ne loukkaisivat takuuvarmasti asianomaisen lisäksi myös hänen läheisiään.

    Se, että täysin ulkopuolinen henkilö julkaisisi kohdetta kuulematta varsinkin tuohon jälkimmäiseen kategoriaan sijoittuvia juttuja ”rehellisyyden” nimissä, on hanurista (from accordion). Se on ihan samalla tavoin selän takana juoruilua kuin pienen piirin takahuonelegendatkin. Ehkä tavallaan rehellisempää, joo, mutta erittäin näätää. On paljon asioita, joista on voitava puhua ”meidän kesken”, ilman pelkoa siitä, että jutut ovat äkkiä seuraavan viikon Seiskassa.

    Noista annetuista vaihtoehdoista ei mielestäni voi valita vain jompaa kumpaa. Totta kai minä arvostaisin enemmän sitä, että selkäni takana puhumisen sijaan jotain asiaa tultaisiin tiedustelemaan kasvotusten. Mutta en sen sijaan arvostaisi lainkaan sitä, jos tuo sama asia vedettäisiin minulta kysymättä blogeihin, nettikeskusteluihin tai lehtiin. Pitäisin siis huomattavasti pienempänä pahana sitä jos minua panetellaan selkäni takana, kuin sitä, että sama panettelu tapahtuisi julkisesti. (Siitä kun on kertynyt jonkin verran kokemustakin.)

    Anssi: “On eri asia muistella omia edesottamuksiaan kuin juoruilla muiden suoritteilla, jälkimmäiseen en haluaisi osallistua.”

    Nalle: ”Mutta sitähän tekin teette siellä bäkkärillä.”

    Tarkoitin tuolla kommentillani juoruilujen julkaisua.

    Muutenkin tässä on nyt ehkä syntymässä sellainen harhakäsitys, että nuo takahuonejutut olisivat vain disauttelua ja muille selän takana nauramista. Ok, sitäkin luonnollisesti tapahtuu (kuten varmasti missä tahansa muussakin työympäristössä), mutta eiköhän suurin osa tarinoista kumpua kertojien omista kokemuksista ja tunaroinneista, joille nauretaan yhdessä heidän kanssaan.

    Joitakin aikoja sitten eräs muusikkokaverini kertoi omasta henkilöhistoriastaan mehevän anekdootin, joka olisi sopinut mainiosti juuri työn alla olleeseen bloggaukseeni. Tiedustelin saisinko käyttää tuota juttua, se kun oli kaikin puolin harmitonta kamaa. Kaverini kuitenkin toivoi, etten kirjoittaisi siitä, tarinan julkaisu olisi tuntunut hänestä hyvin ahdistavalta.

    Kyllähän tuollaista täytyy kunnioittaa. Vaikka omia sormiani poltteli päästä kirjoittamaan kyseinen stoori, niin en katsonut minulla olevan siihen oikeutta – semminkin kuin kyseessä oli tapaus, johon en itse liittynyt millään tavalla.

    Siitä kuitenkin olen kanssasi kanssa täysin samaa mieltä, että takahuoneissa liikkuu paljon sellaista nykyajan folklorea, joka pitäisi jossain muodossa taltioida jälkipolville. Mielestäni sen pitäisi kuitenkin tapahtua haastattelujen kautta, niin että asianomaiset itse kertovat tarinansa. Olenkin toisinaan kaavaillut projektia, jossa kerättäisiin sotajuttuja vanhan liiton äänimiehiltä – heillä on nimittäin yleensä ne parhaat jutut.

  16. ”Sitä soittaessani bongasin eturivistä julkisuudesta tutun pariskunnan, Martinan ja Eskon. Heillä ei näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.”

    Tästä tiedosta saisi varmaan Seiskan juttuvinkkipalkkion.

  17. Kuten sanoin: pariskunnan vakavuus johtui varmaankin lavalla juuri sillä hetkellä olleesta artistista. Luultavasti Indican ja Jonna Geagean esiintyessä suut olivat makeissa hymyissä.

    Mutta myönnän Martinan ja Eskon liittämisen raporttiini olleen puhdasoppista Seiska-journalismia. Olisi ollut parempi jättää nuo pari riviä kokonaan pois. Tämä bloggaaminen on vain niin kiihkeää puuhaa, että välillä sormet ovat aivoja nopeammat.

  18. BTW. Julkisuudesta tuttu pariskunta näytti telkkaristakin kumman happamalta koko lähetyksen ajan, tuskinpa tuohon enää seiskoja tarvittiin….? Paitsi, että Esko kyllä näytti ilmiselvästi nauttivan Indican tyttöjen haastattelujutskista. – Vierastako jo teki mieli, vink, vink!

    Mutta haloo! Mikä muka maailmassa on tylsempää ja herättää vähemmän mielenkiintoa kuin ns. vanhojen pierujen pinttyneet sisäpiirituhnut? Häh?:( Siis, kiitos, niin kauan, kuin niltä voisimmekaan vaan välttyä, tekee mieli ristiä kädet kattoon.

  19. Heh, tuossahan tulikin summattua nasevasti tämänkin blogin anti: vanhan pierun pinttynyttä sisäpiirituhnua.

    Jos näitä nettikirjoituksiani joskus kootaan esim. kirjaksi, niin tuo olisi sille oiva alaotsikko.

  20. Kyllähän esim. molemmille Nallelle ja Anssillekin tutulla musiikkisivustolla on kerrottu todella hienoja tarinoita, onpa joku muistaakseni tehnyt kirjallistakin julkaisua. Osa on kerrottu nimellä ja osa nimettömänä, kuitenkin niin että pahemmilta ylilyönneiltä on vältytty mutta asioita turhaan siloittelematta. Näkisinkin että se on hyvä foorumi näille, ne ilahduttavat musiikinystäviä, ja satunnaisista vuodoista huolimatta useimmat jutut pysyvät siellä jollain tavalla rajoitetussa ympäristössä. Tietyt palstat ovat erityisen mielenkiintoisia, olkoonkin että jonkin verran keskustelu näyttää siirtyneen viime aikoina myös muille apajille.

  21. Nyt nuo juoruilut sikseen.

    Puhutaan vaikka Jonnan seksiä tihkuvasta olemuskesta. AH!

    Alapäässä alkaa veri kiertää.

    😉 UH

  22. Mä tulen jossakin vaiheessa kirjoittamaan tästä aiheesta laveammin (myös) tähän ketjuun, mutta koska töitäkin on tehtävä (seuraavaan Rumbaan), tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että mielestäni ei ole kyse siitä mitä tekee vaan miten.

    It ain’t what you do, it’s how you do.

  23. Tuon ajatuksen voin allekirjoittaa.

    Ymmärtänet, että itse välillä melkoisiakin julkisia myllytyksiä kokeneena minä katselen tätä aihetta ehkä hiukan militantimmasta vinkkelistä kuin sinä kirjoittajana. Aina kun keskustelu alkaa muistuttaa kahakkaa sananvapauden ja yksilön suojan välillä, niin alan kaivautua poteroon yksilön suojan puoleisella rintamalinjalla.

  24. Tiedättehän sen lasten leikin ”rikkinäinen puhelin”… niin ne maukkaimmat juorut syntyy. Siitä vaan lehteen painamaan tai kavereille kertomaan, kukin oman vakaumuksensa mukaan! Eihän totuusarvolla ole varsinaisesti mitään merkitystä, kunhan vastapuoli vain olettaa sen olevan totta. Asianomaista se tietysti saattaa haitata, jos syntyy yleinen käsitys, että asiat ovat ihan eri tolalla kuin ovat. Mutta mitä välii, kunhan vaan on hauskaa!

  25. 1972 oli aikamoisen maanista katsottavaa. Luulen, että perheen pienimmiltä vähintäänkin peitettiin silmät, sen verran psykopaattinen oli artistin silmien tuike. Hyvä veto silti, bändikin tuntui innostuvan asiastaan.

  26. Nalle Österman, kirjoitit:
    ”Väitän, että niin kauan kun pantataan näitä oikeita totuuksia ajaudutaan yhä syvemmälle siinä suossa, missä suomalainen rockmusiikki kiinnostaa ihmisiä yhä vähemmän ja vähemmän.

    Tänä päivänä esimerkiksi Matti Vanhanen, Matti Nykänen ja Johanna Tukiainen ovat suurempia suomalaisia rocktähtiä kuin vaikkapa Toni Wirtanen, Michael Monroe ja Anna Puu.”

    Oletko siis WSOY:n Jacques Eijkensin kelkassa, eli kannatat ajatusta, jonka mukaan varsinaisen työn hyvin hoitaminen on sivuseikka, kun taiteilijalle tärkeintä on toimittajia kiinnostavan (media)persoonan luominen?

    – Ymmärrän kyllä että se tekee työsi journalistina helpommaksi, ei tarvitse vaivata päätään substanssilla eikä muulla vaivalloisella, eikä kirjoittaa mielenkiintoisesti; riittää että kirjaa ylös hauskat jutut.

  27. Olen kiinnostunut hyvistä tarinoista ja totuudesta. Joskus ne korreloivat, joskus eivät. Mua ei kiinnosta tarinat, joissa mielistellään jotakin instanssia siihen pisteeseen, että alkuperäinen tarina muuttuu vesitetyksi tai valheeksi. Tai pahimmassa tapauksessa se vaietaan kokonaan kuoliaaksi.

    Tilalle meille jää perinnöksi tylsiä ja tyhjänpäiväisiä kertomuksia.

  28. Nalle itse kirjoitti vastaavaa Rumban blogissa 🙂

    ”Taksimatkalla takaisin Kallioon vieressäni istuva Silke Yli-Sirniö kertoo minulle tarinoita HIMin juuri käynnissä olevalta Yhdysvaltain-kiertueelta. Kuulemani tarinat tekevät minut surulliseksi. En viitsi kuitenkaan kertoa julkisesti enempää. Jotkut asiat on parempi pitää omana tietonaan.” http://bit.ly/cwdS9n

  29. Niin. Päätelkää siitä, onko se hyvä vai huono asia.

  30. 1. Oliko kaikkien vedot muka livejä vai osittaisia playbäkkejä ohjelmassa pitkä kuuma kesä? Selvä ero anssin ja muiden meiningissä äänenlaadussa.

    2. miten ihmeesäs sinulal olisi ollut mahdollisuus nähdä neil young keikan jälkeen. kuk asinut korvasi, ile kallio?

    kiitos hyvästä blogista

  31. Kimmo:

    1. Kaikki esitykset olivat livejä. Indicalla tuli kuitenkin jonkin verran tavaraa kovalevyltä, samoin ymmärtääkseni Jonnan suomenkielisessa biisissä.

    1972-esitystä en ole vielä nähnyt, mutta ainakin Vanhassa biisissä oma kitarakanavani taisi olla miksaajalla lähes kiinni. Harmi, sillä vedin turskilla, choruksen kyllästämällä soundilla! Myös sovitus kuulostaa vähän ihmeelliseltä ilman kitaraa.

    2. Youngin levy-yhtiön edustaja tarjosi tätä mahdollisuutta. Ei kai sinne minun asemestani ketään muuta artistia mennyt. Young oli tavannut levy-yhtiön suomalaisia edustajia ja ollut kuulemma ihan hyvissä tunnelmissa keikan jälkeen. Harmitellut vain biisijärjestystä, keikan keskellä ollut akustinen setti oli kuulemma venähtänyt liian pitkäksi.

  32. Hauska kipale tuo Vanha biisi! Ihmettelin miksi se kuulosti niin tutulta kunnes kuuntelin pitkästä aikaa Dance Like It Was ‘85. Milloin juolahti mieleen tehdä tuohon suomen kielinen teksti? Hauskaa meininkiä. Lyriikoiden kaihoilusta menneeseen tulee mieleen Bluntin 1973. Mahtaa tuo biisin hemmo muistaa juuri nuo sanat, jotka rouva Ruususen alapuolella asusteleva miekkonen unohti.

  33. Jallu, mitä kappaletta tarkoitat? Tube eikä spoti löytänyt tuollaista?

  34. Hienoa! Kiitos paljon! Luulin Jallun vihjailevan jotain plagiaatista ja yritin löytää tuloksetta.

    Onhan tuossa jotain yhtäläisyyksiä ;))

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.