Kulttuuripuntari

| Tagit: , , , | Aiheet: Arviot, Kirjat, Musiikki | Kirjoittaja:

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (kirja)

Kirkonmiehen ja tieteilijän sillanrakennusta uskon ja tieteen välille. Juha Pihkala on Tampereen hiippakunnan emerituspiispa, Esko Valtaoja Turun yliopiston tähtitieteen professori. Kirja on koostettu näiden kahden viisaan ja sivistyneen miehen käymästä kirjeenvaihdosta, jossa hengenmies ja agnostikko yrittävät tapailla yhteistä säveltä. Monissa kysymyksissä se löytyykin, mutta välille jää edelleen raja-aita, jonka ylitse kumpikaan ei pysty loikkaamaan. Kirjan lopuksi Pihkala toteaakin, että ”raja on kyllä olemassa, mutta sitä pitkin kannattaa ainakin yrittää kulkea, ja mieluiten samaan suuntaan, toinen toisella, toinen toisella puolella. Käden voi näköjään ojentaa sen ylikin, tarttua siihen, etsiä yhdessä ihmisen ja maailman hyvää”. Tässä summautuukin kauniisti kirjan sanoma.

Valtaojan maailmankuva perustuu tieteellisiin havaintoihin, hän uskoo ihmiseen. Pihkala puolestaan uskoo Jumalaan. He pallottelevat suurilla kysymyksillä, lukijan tehtäväksi jää toimia linjatuomarina. Valtaojan lähestymistapa on suorempi ja maanläheisempi, Pihkala on taipuvaisempi filosofoimaan asioiden ympärillä. Molemmat kuitenkin tuottavat nautittavaa ja ajatuksia herättävää tekstiä.

Itselleni kirja on erityisen kiinnostava, koska olen viime vuosina puntaroinut jonkin verran siinä käsiteltäviä asioita. Oma taustani on fundamentalistinen, vartuin viidennen herätysliikkeen jyrkän mustavalkoisessa maailmassa. Vanhemmiten maailmaa on kuitenkin alkanut tarkastella hiukan erilaisin silmin. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olisin varmasti lukenut tämän kirjan piispa Pihkalan jokaista lentolyöntiä hurjasti kannustaen. Nyt huomaan kuitenkin siirtyneeni tiedemiehen kannustusjoukkoihin: pidän tässä tapauksessa Esko Valtaojan argumenttien osumatarkkuutta Pihkalan välillä kiemurteluksikin menevää retoriikkaa parempana. Tähtitieteilijän konkreettinen logiikka on järkeenkäypää siinä missä hengen mies roikkuu näkymättömien uskonlankojen varassa.

Kirja on joka tapauksessa oiva esimerkki siitä, ettei kahden erilaisen maailman välttämättä tarvitse törmätä – ne voivat myös kohdata.

♠    ♠    ♠

Neil Young: Le Noise (levy)

Löin ilahtuneena käsiäni yhteen kuultuani Daniel Lanoisin tuottavan Neil Youngin levyn. Young on mielestäni ollut viime vuodet pahasti tuuliajolla, julkaissut liikaa hätäisesti vasurilla väännettyjä juttuja. Lanois on puolestaan tehnyt hienoa jälkeä Bob Dylanin, Willie Nelsonin, U2:n ja Emmylou Harrisin taustalla. Toivoin, että kunnon tuottaja saisi kammettua vanhan kunnon Niilon takaisin raiteilleen.

Yhteistyön tuloksena syntynyt Le Noise on kuitenkin karvas pettymys: rujo mies ja kitara -levy, jonka biisimateriaali ei sytytä. Albumi jatkaa Neil Youngin nopeilta kyhäelmiltä kuulostavien levyjen sarjaa.

Arvostan kyllä sitä, että vanha kääkkä tekee jääräpäisesti mitä huvittaa, välittämättä kenestäkään tai mistään – asenteesta pisteet. Onhan tälläkin albumilla selkeää hakua uuteen sointiin, juuri tältä kuulostavaa albumia Neil Young ei ole ennen julkaissut. Mutta kun niistä biiseistä ei jää kouraan paljoakaan: kuuntelin Le Noisen kolmeen kertaan, enkä tätä kirjoittaessa muista yhdestäkään kappaleesta mitään. (Tai otetaanpa sen verran takaisin, että Angry Worldin kertosäe tarttui kyllä kalloon.)

Omissa kirjoissani Neil Youngin edellinen vahva kokonaisuus oli vuoden 2000 Silver & Gold. Sen jälkeen hän on julkaissut hienoja biisejä, mutta laiskoja albumeita. Vaikuttaa siltä, että äijä alkaa olla dogmiensa vanki: tehdään nopeasti, soitetaan ilman päällekkäisäänityksiä livenä, tavoitellaan tietynlaista autotalliestetiikkaa. Sinänsä hyviä periaatteita, mutta niillä on tehty jo liian monta levyä. Kuules, Neil: hellitä hiukan ja tee vaihtelun vuoksi seuraavaksi vaikkapa vähän tuotetumpi albumi – se olisi sinulta oikeasti radikaali veto.

Omassa kaveripiirissäni Le Noise on jakanut mielipiteet: toisten mielestä tämä on parasta Neil Youngia vuosikymmeniin. Ehkä minä en vain tajua. Ajatuksissani pyörii joka tapauksessa keisarilla ei ole vaatteita -tyyppisiä mietteitä.

♠    ♠    ♠

Bruce Springsteen: London Calling Live In Hyde Park (dvd)

Huh huh. Enpä ole ennen katsellut konserttitaltiointia, jonka äärellä joutuu nieleksimään kyyneleitä lähes joka toisessa biisissä. Eikä siksi, että olisi jotenkin erityisen kaunista tai herkkää, vaan siksi, että on vain NIIN SIISTIÄ!

Springsteenin ja E Street Bandin lähes kolmetuntinen esitys on taltioitu kesäkuussa 2009, vajaa kuukausi sen jälkeen, kun todistin itse saman kiertueen keikan Tampereella. Dvd:llä nähtävä Lontoon konsertti on kuitenkin kaikkea muuta kuin toisinto Tampereen esityksestä, biisilista on hyvin erilainen. Siinä missä monien maailmantähtien konsertit ovat huolellisesti harjoiteltuja, koreografioituja ja illasta toiseen samanlaisina toistuvia spektaakkeleja, elää Springsteen hetkessä ja pistää kesken keikan sovitut kuviot uusiksi. Tämänkin konsertin alkuperäinen, käsin kirjoitettu biisilista on nähtävillä netissä – se poikkeaa melkoisesti verrattuna lopulta toteutuneeseen settiin. Dvd:llä onkin nähtävissä kuinka Pomo jakelee lavalla ohjeita uskolliselle yhtyeelleen ja sekoittaa pakkaa. Tällaisen heittäytymisen vuoksi hänen konserttinsa ovatkin massiivisista puitteistaan huolimatta hyvin spontaaneja, ainutlaatuisia tilaisuuksia.

En minä oikein tiedä mitä tästä pitäisi edes sanoa – taltiointi on alusta loppuun pelkkää mahtavuutta. Pohjimmiltaan tässä on kai kyse siitä, että paavi on saapunut saarnaamaan evankeliumia Hyde Parkiin pystytetylle rock’n’rollin alttarille ja seurakunta ajautuu hihhulitilaan. Tai ainakin minä ajaudun.

Jos joku epäilevä Tuomas ei vielä tunnusta Bruce Springsteenin parhautta, niin haastan katsomaan tämän konsertin alusta loppuun, ajatuksen kanssa. Tässä nimittäin annetaan tunnusteltaviksi naulan reiät kämmenissä.

Kommentit

  1. Kun luin kohdan ”elää Springsteen hetkessä ja pistää kesken keikan sovitut kuviot uusiksi” mieleeni tuli heti että ”Anssi Kelahan on vähän kans tommonen keikalla, ne biisit soi mitkä sattuu soimaan ja annetaan flow’n virrata” ja ajattelin kirjoittaa siitä nasevan kommentin. Parin sekunnin viiveellä kuitenkin tajusin, mitä blogia oikein olinkaan lukemassa. (mikä ihmeen aikaeroväsymys muka…)

  2. Mieheni ja kaksoisveljensä ovat hillittömiä Bruce-faneja ja kutsuvat Anssia Suomen Springsteeniksi…

  3. @Sanni: Jäljet johtavat toki sylttytehtaalle. Olen omaksunut nimenomaan Springsteenin keikoilta tekniikan, jossa annetaan konserttien muodostaa itse itsensä sen sijaan, että ne lukittaisiin ennen esitystä biisilistaan.

    @Sini: Tuo on tietysti kohteliaisuus, mutta silti hiukan kiusallista… Kutsuttakoon minua ennemmin vaikka Suomen Pirkko Liinamaaksi.

  4. Anssi, saanko sitten Cafe Louhessa 27. päivä nimikirjoitusta hakeasseni kutsua sinua Pirkoksi? Elämästä tulisi niin paljon jännittävämpää, kun kertoisin olleen Pirkon keikalla! ”hän vain kirjoitti nimekseen Anssi, en tiedä, hänellä on varmaan identiteettikriisi.”

    No ei mutta. Kirja-arviosta jäi semmonen maku suuhun, että olen pitkään halunnut tietää suhteestasi uskon asioihin ja etenkin kehityksestä murrosiästä tähän hetkeen. Tämä kysymys on herännyt oikeastaan viime vuonna ollessani Adviksilla Kauniaisissa, kun olen nähnyt Pro Fiden nykyisiä ja entisiä jäseniä puhumassa rakkaudesta ja silloin itse päässyt avautumaan uskovasta puolestani rauhassa. Ymmärsin, että niin. Sinä olet kasvanut näissä piireissä.

  5. Morjes Anssi! Mitäs mieltä olet bändistä nimeltä Gov`t Mule? Jos et ole kuullut tsekkaappa spotifystä vaikkapa levyt The Deep End vol. 1 ja Vol. 2. Itselläni melkeimpä suosikkipumppu. Mukavaa lueskeltavaa tämä teikäläisen saitti, tullut tavaksi tsekata lähes päivittäin. Hyviä keikkoja & biisejä!

  6. Mä en ole tuota Le Noisea myöskään tajunnut. Biisit ovat huonoja ja soundipolitiikka voi olla radikaalia vain jos on asunut viimeiset 20 vuotta jossain classic rock-tynnyrissä. Välillä yritetään jotain vänkää, kuten ne ajoittain taustalla kuultavat jonkinlaiset sekvensoidut taajuusfiltteröinnit (oletus pulinan tekotavasta), mutta aika irrallista musiikista eikä edes stand alone-soundina kauhean mielenkiintoisia.

    Papat tuuliajolla.

  7. Haiskahtaisikohan Le Noisessa myös hiukan se, että sekä Lanois että Young ovat tunnetusti aika suuria pilven ystäviä? Kun tähän vielä yhdistetään Niilon ”haluan äänittää vain täysikuun aikaan” -läpät, niin aika kuutamolla totisesti ollaan.

  8. Voi olla. Kyseinen yrtti tekee usein epäolennaisiin detaljeihin keskittymisen äärimmäisen helpoksi.

  9. On kuulemma tosiaan hyvä kirja tuo Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Kertoi eräs, joka Joulupukilta sen saatuaan luki kirjan läpi melkein putkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.