Ulkona on taas lähemmäs tuhat astetta pakkasta, mutta lämmitelkäämme muistelemalla menneitä kesiä ja aurinkoisia päiviä.

Kemissä 5.7.2002. Tuolloin olimme vielä nuoria ja jaksoimme mitellä voimiamme mitä erilaisimmissa lajeissa. Hyvin suosituksi ajanvietteeksi muodostui persiksen pelaaminen, tässä kuvassa on meneillään jännittävä tilanne kyseisessä urheilumuodossa. Ville operoi polttajana, minä, Jay ja Kelly kärvistelemme. Persistä pelattiin toisinaan myös öisin hotellien parkkipaikoilla. Hieno laji.

Matkalla Kiteelle 22.7.2001. Ville matkustaa ja tuolla reissulla Amea tuurannut Toppari ajaa. Kuva on jäänyt mieleeni siksi, että olimme jälleen liikenteessä aivan kammottavalla ruumisarkulla; bussilla, jollaisia näkee normaalisti liikenteessä vain kehitysmaissa.

Pysähdyimme matkalla muistaakseni Punkaharjulla nauttimaan kauniista kesäpäivästä upeassa levähdyspaikassa. Linja-auto laitettiin parkkiin ja menimme vieressä olevan järven rantaan heittelemään frisbeetä. Kyseinen levähdyspaikka oli suosittu, siihen kerääntyi paljon muitakin ihmisiä ihastelemaan päräyttävää kansallismaisemaa.

Tuli aika jatkaa matkaa ja hyppäsimme takaisin bussiin, Toppari räjäytti koneen tulille. Bussissa oli jotain vikaa, muistaakseni sen piti antaa kerätä paineita ennen kun sillä pystyi ajamaan – tämä vaati paikallaan olevan auton huudattamista korkeilla kierroksilla. Bussi tietysti savutti aivan helvetisti: koko levähdyspaikka peittyikin nopeasti sakean mustan savupilven alle, yskivät ihmiset loivat meihin vihaisia katseita. Pitelivät myöskin korviaan, moottori karjui perkeleellistä aariaa. Lapsia puhkesi itkuun – kaunis virkistäytymisalue oli äkisti muuttunut kuolemankatkuiseksi ilmestyskirjan maisemaksi.

Tätä kesti joitakin minuutteja, sitten paineet olivat nousseet niin, että pääsimme nostamaan kytkintä.

Veikkaan, että kyseisellä bussilla oli Boeing 747:n hiilijalanjälki. Se ei ollut siististi cool.

Seuraavat kolme kuvaa ovat Kokemäeltä 2.8.2002. Tässä odotellaan keikan alkamista ulkosalla; Saara, Ville, Antti ja allekirjoittanut.

Tässä taas tuttu pallo – vaikuttaa siltä, että myös Kokemäellä oteltiin pari erää persistä. Käytössä oli jossain vaiheessa myös oikea jalkapallo, mutta se kylvi hotellien käytävillä sen verran pahaa tuhoa, että siirryimme tällaiseen pehmopalloon.

Tältä Kokemäen reissulta on jäänyt myöskin elävästi mieleen Antin kokema työpaikkakiusaaminen. Meidät majoitettiin yksikerroksiseen rakennukseen, jossa jokaisella oli oma huoneensa. Keikan jälkeisillä pikkutunneilla Antti vetäytyi ensimmäisenä nukkumaan. Odottelimme jonkin aikaa ja menimme sitten hänen ikkunansa taakse. Osoitimme sängyssä makaavaa bassotaiteilijaa voimakkaalla taskulampulla ja koputimme ikkunaan.

Tilannehan ei näin kuvattuna ole mitenkään hauska. Antti kuitenkin näytti herätessään aivan erityisen typerältä, hänen ilmeensä ja kehonkielensä ilahduttivat meitä suuresti. Niinpä herätimme hänet yön aikana vielä moneen kertaan.

Näytti joka kerran aivan yhtä typerältä.

Tämä kuva ei itse asiassa ole keikkareissulta, vaan minun 30-vuotissynttäreiltäni Nummelassa 2002. Näyttää siltä, että meillä on tosi hauskaa. Juhlakalukin on sonnustautunut hienoimpaan t-paitaansa.

Seuraavat kolme kuvaa ovat Ankkarockista 4.8.2002. Tässä miksaajamme Ame poseeraa Villen kanssa…

…ja tämä on kuva Kellystä ottamassa edellistä potrettia. Saapumisemme Ankkarockin backstage-alueelle muuten herätti huomiota: vuosia myöhemmin tapasin YUP:n rumpalin, Mannosen, joka muisteli meidän tulleen paikalle hampaisiin asti aseistautuneina. Tämä pitää luultavasti paikkansa. Meillä oli noihin aikoihin tapana kanniskella ympäriinsä isoa arsenaalia nallipyssyjä ja muovikuula-aseita. Nallipyssyjä lauottiin välillä keikoillakin.

Meikäläinen armoitetun herkun kimpussa. Mainittakoon muuten pienenä detaljina, etten tokikaan aterioi likaisin sormin: nuo sormenpäissä näkyvät tummentumat ovat ruhjeita, jotka ovat syntyneet ilman plektraa tapahtuneesta kitaransoitosta. Näihin aikoihin veriroiskeita näkyi keikkojen jälkeen myös kitarani kannessa. Sittemmin olen ymmärtänyt alkaa soittaa hiukan kevyemmällä otteella.

Todistetusti olen siis vuodattanut musiikkini eteen verta ja hikeä. Kyyneliä en sen sijaan muista vuodattaneeni, oma lauluni ei ole vielä toistaiseksi kyennyt herkistämään minua sellaisiin tiloihin.

Keikkaa odotellaan taas nurmikolla, bändin lisäksi kuvassa on tekniikan poikia: Ame (selällään), Jay (2. oikealta) ja Sumppi (äärioikealla). Tämä otos on Nokian Tapsan Tahdeilta, 27.7.2002.

Tuosta keikasta on erityisesti jäänyt mieleen se mahtava saksofoniperformanssi, jonka saimme todistaa juuri tässä nurmikolla pötkötellessämme. Mieshenkilö veti lähistölle suurta vaivaa nähden järeän äänentoistolaitteiston sisältävän peräkärryn. Pitkän säätämisen jälkeen hän sai lopulta ämyreistään soimaan taustanauhan, jonka päälle alkoi kiireesti töräytellä fonia. Soitanta oli hyvin vapaamuotoista: vaikutteita oli haettu pikemminkin elefanttien ääntelystä ja valaiden laulusta kuin musiikin maailmasta. Mieliinpainuva esitys! Antti yritti jälkeenpäin käydä kiittämässä fonistia kättelyn muodossa, mutta tämä torjui yrityksen pahantuulisesti. Väärinymmärretty nero.

Niinhän me kaikki.

♠    ♠    ♠

Katso myös edelliset osat:

Kymmenen vuotta pihalla, osa 1
Kymmenen vuotta pihalla, osa 2