AOR-raati

| Tagit: | Aiheet: Jumittelu, Musiikki | Kirjoittaja:

Viime keskiviikko oli historiallinen: tuolloin piti ensimmäisen istuntonsa koollekutsumani AOR-raati – seitsemän ”viisaan” miehen muodostama AOR-musiikin arviointi- ja vertaistukiryhmä sekä keskustelufoorumi. Ensimmäisen raadin kokoonpano oli seuraavanlainen:

Tommi Viksten (muusikko, tuottaja)
Jussi Jaakonaho (muusikko, tuottaja)
Antti Isokangas (toimittaja, tietokirjailija)
Niko Kokko (muusikko)
Viljami Puustinen (Rumba-lehden päätoimittaja)
Antti Karisalmi (muusikko)
Anssi Kela (kirjuri)

Jokainen panelisti oli etukäteen valinnut kaksi AOR-kappaletta, jotka kuunneltiin yhdessä pohjustamaan keskusteluja. Nämä 14 kappaletta luonnollisesti myös pisteytettiin, asteikolla yhdestä kymmeneen.

Ajatustenvaihto polveilikin vilkkaana: laulujen – ja samalla koko musiikkityylin – diipeintä olemusta pohdiskeltiin yli neljän tunnin ajan. Laajan keskustelun kaikkea sisältöä on mahdotonta tässä yhteydessä referoida, eikä minkäänlaiseen yhteiseen päätöslauselmaan edes pyritty, mutta seuraavassa kuitenkin joitakin raadin tekemiä huomioita.

♠    ♠    ♠

Hyvä käyttö-AOR

AOR on genre, jossa muotoseikat nousevat helposti sisällön edelle: tehdäkseen kuulijaan vaikutuksen ei AOR-kappaleen tarvitse välttämättä olla edes kovin hyvä, kunhan se on vain tuotettu ja tulkittu juuri oikealla tavalla. Erityisesti Richard Marxin todettiin olevan mestari tekemään tällaista muodollisesti pätevää, hyvää käyttö-AOR:ää (voidaan puhua myös ns. arki-AOR:stä).

♠    ♠    ♠

Määrittely

AOR:n määrittelyssä raadin todettiin jakautuneen erilaisiin kuppikuntiin. Antti Isokangas edusti alkuperäistä näkemystä, jonka mukaan AOR on sitä musiikkia, jota amerikkalaiset album oriented rock -radioasemat aikanaan soittivat. Tämä on sinänsä oikein pätevä määritelmä. Tällöin ongelmaksi vain muodostuu se, että AOR:äksi olisi hyväksyttävä esityksiä, jotka puhtaasti musiikillisin kriteerein tarkasteltuana eivät sitä ole. Esim. Billy Joelin Pressure-kappaleen luokitus synnytti kiivaan väittelyn.

Itse totesin kuuluvani raadin halla-aholaiseen siipeen, joka vaalii AOR:n musiikillista puhtautta. Tämän puritaanisen koulukunnan mukaan oikeaoppisessa AOR-kappaleessa ei tulisi olla ainakaan seuraavia, kiellettyjä aineita:

  • Blues- tai jazz-vaikutteita (kitarasoolossa pieni blues-viittaus tosin voidaan sallia).
  • Beatles-vaikutteita.
  • Akustista kitaraa tai Hammond-urkua.
  • Puhtaita soundeja. Kitaroissa tulee olla vähintään chorusta, rummuissa kunnon kaiut.
  • Baritonilaulua. AOR:ää lauletaan korkealta ja kovaa.
  • Pelkkää kitaraa ilman synaa. Kunnon syntikkakuorrutus tuo juhlavuutta kitarariffeihin – ilman synaa ei ole aitoa AOR:ää!

Poikkeuksia sääntöihin toki tunnetaan ja rajapinnat luonnollisesti venyvät moneen suuntaan. Mielenkiintoinen keskustelu käytiin myös Don Henleyn New York Minute -kappaleen kohdalla. Tommi Vikstenin mukaan se on KIISTATONTA AOR:ää, minä puolestani en voinut hyväksyä ylileveitä jazz-sointuja ja trumpettisooloa. Olisi ollut edes foni!

♠    ♠    ♠

Laulusolismi

AOR:n todettiin tarjoavan oivan kuntosalin laulusolisteille. Dylan-tyyppisillä antilaulajilla ei kertakaikkiaan ole sijaa majatalossa – kun tunteita annostellaan suurimmalla mahdollisella suuttimella, niin silloin palkeiden on oltava timanttisessa iskussa. Itse asiassa AOR-vokalismi onkin melko läheistä sukua soul-laulannalle.

♠    ♠    ♠

Turvallinen syli

Parhaat AOR-kappaleet tunnistaa siitä, että jo ensitahdeista kuulijan ympäröi lämmin tunne siitä, että nyt ollaan turvallisilla vesillä. Kalliit, hyvintuotetut soundit yhdistettynä maailmanluokan soittajien ja laulajien panokseen takaavat pehmeän, riskittömän kyydin. AOR:n tehtävänä ei ole ravistella kuulijaa, vaan ottaa tämä lämpimään syleilyyn.

♠    ♠    ♠

AOR:n nykytila

AOR-dinosaurukset talloivat radioaaltoja täysin vastustamattomasti 70- ja 80-luvuilla. Seuraava vuosikymmen kuitenkin alkoi grunge-asteroidin iskeydyttyä Maahan: osuman nostattama synkkä pölypilvi tukahdutti AOR:n lähes sukupuuttoon, tuota samaa pölyä yskitään vielä tänäkin päivänä.

Vain kourallinen sauruksia jäi jäljelle. Mutta missä ovat heidän seuraajansa? Ketkä jatkavat mestareiden työtä?

Musiikillinen ilmapiiri on 90- ja 00-luvuilla ollut kovasti toisenlainen kuin AOR:n kulta-aikoina. AOR huokui optimistista uskoa tulevaisuuteen ja teknologiaan: jos reitille osui pulmia, niin ne kohdattiin nyrkit pystyssä, valmiina käymään vaikeuksien kautta voittoon. 90-luvun musiikillinen ilmasto puolestaan tarjosi ratkaisumalliksi haulikonpiipun suuhun.

Uudessa, nuhjuisessa maailmassa AOR:n kohtaloksi on jäänyt olla musiikkia, jota diggaillaan ironisesti. Nykypäivän AOR-artistit tekevät lähinnä 80-luvun estetiikalla kikkailevaa parodiaa tai halpoja pastisseja aidosta asiasta. Missä ovat bändit, jotka tekisivät vilpitöntä AOR:ää tämän päivän soundeilla?

Tommi esitti teorian, jonka mukaan AOR olisi nykyisin pesiytynyt hiukan muotoaan muuttaneena Nashvillen country-tähtien tuotantoon. Tässä saattaakin olla vinha perä: suuren yleisön countrymusiikissa on kieltämättä samaa pompöösiä kirkasotsaisuutta vailla minkäänlaista ironiaa. Minä puolestani väitin, että AOR olisi paennut grungea Italiaan: Eros Ramazzotti -tyyppisten artistien tuotantoa voitaisiin mielestäni hyvinkin pitää nykypäivän AOR:änä.

♠    ♠    ♠

AOR-raadin kuuntelemat kappaleet ja niiden saavuttamat pisteet

  1. Rick Springfield: Jessie’s Girl | 63 pistettä
  2. Eddie Money: Take Me Home Tonight | 62 pistettä
  3. Night Ranger: Sister Christian | 61 pistettä
  4. REO Speedwagon: Can’t Fight This Feeling | 60 pistettä
  5. Don Henley: New York Minute | 60 pistettä
  6. John Waite: Missing You | 59 pistettä
  7. Frank Stallone: Far From Over | 59 pistettä
  8. Journey: I’ll Be Alright Without You | 58 pistettä
  9. Styx: The Best Of Times | 56 pistettä
  10. Styx: Mr. Roboto | 56 pistettä
  11. Richard Marx: Should’ve Known Better | 56 pistettä
  12. Asia: Only Time Will Tell | 55 pistettä
  13. Prism: Don’t Let Him Know | 54 pistettä
  14. Billy Joel: Pressure | 49 pistettä

Tässä kärkikolmikko audiovisuaalisena elämyksenä. Spotifysta puolestaan löytyy koko soittolista.

♠    ♠    ♠

Aiheesta lisää täällä

 

Kommentit

  1. Huikea, viiltävä analyysi monen suruksi grungen tappamasta musiikinlajista.

    Erityisen puhdasta AOR-kamaa löytyy täältä: spotify:album:3uxLkATnYOuXXIkUb2d04n

    Suosittelen arvovaltaista raatia tutustumaan.

  2. Hieman yllättävä voittaja. Pisteytettiinkö siis ihan normi levyraatimeiningillä, vai saiko AOR:yydestä pisteitä? Jokatapauksessa, yllättävä voittaja mun mielestä oli kriteerit kumpi tahansa!

  3. Mä olisin varmaan tuonut Billy Squierii ja John Waitea 😉

  4. Tästä tuleekin mieleen… Onko John Parr AOR:ää?

    Tuo nyky-country on 100%. Ollut jo viimeistään Garth Brooksista lähtien. Ero Nashville-soundin ja Starshipin välillä on hiuksenhieno.

  5. @Heinz-Harald N.:
    Airplay on hieno duo, taiteilee onnistuneesti sekä AOR:n että yacht rockin puolella. Näiden välinen viivahan ei tunnetusti ole mitenkään betoniin vedetty.

    @Nicky K.:
    Pisteet annettiin asteikolla 1-10. Jessie’s Girl olisi omasta mielestäni ehkä pikemminkin power pop -kappale – ilman jumalaista AOR-välikettään. Tarkoitan osaa, joka tuossa videolla alkaa ajassa 1:39. Staattinen urkupiste-basso, syntikalla ylevöitetty kitarariffi – AOR:ää täydellisimmillään! Olen usein miettinyt, että jos joku tulisi kysymään minulta millaista musaa se AOR oikein on, niin kysymykseen voisi vastata pelkästään soittamalla tuon välikkeen.

    @Arttu Tolonen:
    Itse annoin John Waiten Missing Youlle täyden kympin.

    Mitä tulee kysymykseen siitä onko John Parr AOR:ää: mielestäni tällaisen tiedustelun voisi liittää kysymysten ”kakkaako karhu metsään?” ja ”onko paavilla hattu?” jatkoksi.

    AOR-piireissä muuten liikkuu huhu Aki Yrjänän laatimasta kaksituntisesta soittolistasta, joka pitää sisällään erityisen mehevää AOR:ää. Aki kuitenkin panttaa listaansa. Kansallisen edun ja yhteiskunnallisen avoimuuden nimissä vaadimme Yrjänän listan julkistamista!

  6. Siitä lähtien kun luin tämä artikkelin, on Missing You soinut päässä. Helvetin hyvä juttu, koska se pyyhki Pomppufiiliksen pääkopasta totaalisesti.

  7. itse olen edelleen hiukan ravistunut Foreignerin puutteesta. Sekä raadissa että kotioloissa.

  8. Foreignerin puutosta minäkin kummeksun. Vokalisti Lou Grammissa ruumiillistuu kaikki, mikä AOR:ssä on hyvää ja oikein. Miehen pari 80-luvun lopun soololevyä ovat myös kuuntelemisen arvoisia.

  9. Luulisin Foreignerin kanssa käyneen niin, että toisistaan tietämättömät raatilaiset ajattelivat biisejä valitessaan, että kyllähän joku muu kuitenkin valitsee Foreigneria, minun ei tarvitse. Näinhän ne ennakkosuosikit tippuvat aina Idolsistakin.

  10. Olen aivan samaa mieltä tuosta Richard Marxista, ja että sisältöä pelastetaan AOR:ssä toisinaan muotoseikoilla; omasta mielestäni esim. Right here Waiting edellä mainitulta artistilta ei sävellyksenä ole kovinkaan kaksinen, mutta tulkinta, saundi ja myös tietynlainen ”tuttuus” melodiassa saavat biisin kolahtamaan kansaan.

    Kyllä myös esim. Mark Knopfler, Toto ja Steely Dan haiskahtaa minusta AOR:ltä. Ehkä myös U2 ainakin joiltain osin. On vaikea vetää selvää rajaa.

  11. Steely Dan ei ole AOR:ää. Steely Dan on Steely Dania. En Mark Knopflerissakaan haista mitään sinne viittaavaa: matalahko nasaalilaulu, puhtaat kitarasoundit ja usein aika pohdiskeleva meininki eivät mitenkään vie sinne suuntaan. Toton voi ehkä lukea AOR:n hangaround-jäseniin, ja Knopfleristakin olen valmis keskustelemaan, jos annetaan hyviä esimerkkejä. Steely Danista en jousta.

  12. Dakotan Runaway on KIISTATONTA AOR:ää, täyttää kaikki kriteerit. Tämä yhtye onkin itselleni uusi tuttavuus, täytyypä tsekata tarkemmin.

    Steely Dan ei minustakaan täytä tarvittavia kriteereitä. Täytyy muistaa, että AOR-termin viimeinen kirjan tarkoittaa sanaa ”rock”. Steely Dan on eräs kaikkien aikojen mahtavimmista bändeistä, mutta se pikemminkin rollaa kuin rokkaa.

  13. Bändit jotka aloittivat jonain muuna kuin AOR:nä, mutta tekivät sittemmin nerokasta AOR:ää… Heart ja Cars molemmat toimivat.

  14. Molemmat em. esitykset ovat musiikkia minun makuuni. Drivesta juolahti mieleen The Carsin laulajan, Benjamin Orrin, verraton soolosingle Stay The Night:
    http://youtu.be/MwWTLREMpTc

    Heartin videossa kyllä paras kohta on se pari sekuntia Nancy Wilsonia ratsailla… Vaikka ei räjähtävä fyygelikään toki yhtään huono ole!

    Ärsyttää vain, että luin hiljattain Wilsonin siskosten haastattelun, jossa he hiukan disauttivat tuota 80-luvun meininkiään.

  15. Tuoreena aor-käännynnäisenä tämä blogimerkintä ilahdutti kovasti. Aor on suomalaisen rockjournalismin sokea piste. Asiasta aikanaan kirjoitettu ”nämä miehet eivät häpeä enää mitään” on vaihtunut vaikenemiseen. Vai montako lehtijuttua olette nähneet Journeyn tänä keväänä julkaistavasta albumista?

    Raadin valintoja muuten yhdistää tietynlainen varovaisuus ja aor:n viihdelaidan korostaminen. Esimerkiksi Styxin Blue Collar Man tai ja Reo Speedwagonin Ridin´The Storm Out ovat taltionteja, joilla kuullaan kyllä ihan oikeaa rockin soittoa. Myös naisartisteja olisi suonut kuulevansa, ovathan esimerkiksi Robin Beckin Trouble or Nothin´(1989), Pat Benatarin Crimes of Passion (1980) ja Precious Time (1981) hienoja levytyksiä. Annican Badly Dreaming (1988) lienee parasta, mitä melodisen rockin saralla on Suomessa tehty.

    Itse olisin tuonut raatiin kenties joitakin seuraavista levytyksistä:

    Bad English – Straight To Your Heart
    Fm – That Girl
    Shooting Star – Summer Sun
    Treat – World of Promises
    Annica – So Divine
    Blackjack – Heart of Stone (Bruce Kulick ja Michael Bolton 1979)
    Axe – Young Hearts
    Jimmy Barnes – Last Frontier (Todella hieno Springsteen-pastissi)
    Russ Ballard – In the Night (Myös Ace Frehleyn verso on hieno)

    Erityisesti Shooting Staria olen joskus kuunnellut niin liikuttunessa tilassa, että seuraavalla viikolla on pitänyt hakea Kruunuradiosta uusi neula.

    Nykytilanteesta sen verran, että genre ei suinkaan ole kuollut. Aikuisrockista on tullut undergroundia, niin hullulta kuin se stadionrockin tapauksessa kuulostaakin. Alan levyjä julkaisevat mm. italialainen Frontiers ja saksalainen AOR Heaven.

    Viime vuosien albumeista esimerkiksi Work of Artin Artwork (2008) tai Survivor-laulaja Jimi Jamisonin Crossroads Moment (2008) voitaneen laskea genren klassikoiksi. Nuorisokin on aktiivista, esimerkiksi ruotsalainen H.E.A.T. koostuu parikymppisistä soittajista, mutta yhtyeen eponyymi debyytti sekä Freedom Rock (2010) uhkuvat elinvoimaa. Nottinghamissa järjestettävä Firefest sekä brittiläinen Fireworks-lehti ovat todisteita siitä, että genre elää yhä. Friday Music julkaisee uusiovinyylinä alan amerikkalaisia klassikoita, Rock Candy puolestaan cd:nä.

    Hienoa lukea kansalaiskeskustelua aiheesta.

  16. Kiitokset Laurille hienosta panostuksesta ja Artulle propsit evankeliumin levittämisestä!

    Tuohon Laurin mainitsemaan AOR:n heikkoon medianäkyvyyteen Suomessa sen verran, että ko. musiikkityylihän ei edes 80-luvulla saavuttanut Suomessa erityisempää jalansijaa. Onkohan esim. yhtään Journeyn levyä koskaan päässyt meikäläiselle albumilistalle? Epäilen. Toto lienee alan yhtyeistä Suomessa tunnetuin.

    Laurin listalla oli pari itselle tuntematonta nimeä – otetaanpa tarkistettaviksi.

    Kyllä tälle musiikille taas selvästikin on jonkinlaista tilausta, esim. Classic Rockin taannoinen AOR-erikoisnumero on siitä hyvänä osoituksena. On tosiaan mielenkiintoinen kohtalon oikku, että aikanaan liian kaupalliseksi tuomittu, massoille suunnattu tyylilaji on nykyisin vain harvojen arvostama, vireä alakulttuuri.

  17. Arttu: Kyllähän John Parr, ainakin St. Elmo’s Fire on ihan ehtaa tavaraa. Tässä hieno lainaus biisin Youtube-kommenteista:
    ”its all here, dodgey perms, random signing whilst looking outside rainy windows, fake concert bits, serious blokes standing about. Synth basslines and random guitars bit. This is the 80s and this is why its so damn good.”

    Armoitettu sessiokitaristi Jay Graydon uiskenteli AOR-kajakillaan vastavirtaan vielä vuonna 1993 levyllään ”Airplay For The Planet”. Sen hienoin raita lienee tämä:
    http://youtu.be/1lPqw2E0-4o

  18. Kaikille alan miehille ja naisille voi suositella mainiota brittiläistä nettiradiota Absolute 80´s. Löytyy osoitteesta http://absolute80s.com/
    Tuleehan sieltä kaikkea muutakin kasaria, kuten syntsapoppia ja Stock/Aitken/Waterman-osaston popitusta, mutta hyvin ovat oleellisimmat AOR-hititkin soittolistoilleen löytäneet.

    Oma AOR-topkymppini:

    1) Journey: Ask The Lonely
    2) Styx: Renegade
    3) Foreigner: Cold As Ice
    4) Toto: Rosanna
    5) Bryan Adams: Run To You
    6) Heart: These Dreams
    7) The Cars: Heartbeat City
    8) John Parr: St Elmo´s Fire
    9) Michael Sembello: Maniac
    10) The Babys: Isn´t It Time

    Kyllä muuten juustossa löytyy!

  19. ”Parhaat AOR-kappaleet tunnistaa siitä, että jo ensitahdeista kuulijan ympäröi lämmin tunne siitä, että nyt ollaan turvallisilla vesillä. Kalliit, hyvintuotetut soundit yhdistettynä maailmanluokan soittajien ja laulajien panokseen takaavat pehmeän, riskittömän kyydin. AOR:n tehtävänä ei ole ravistella kuulijaa, vaan ottaa tämä lämpimään syleilyyn.”

    Iso aamen tälle! Loistava määritelmä! Itse olen joskus käyttänyt määritelmää ”yleismaailmallinen” ja soundimaailmaa kuvaa ehkä parhaiten ”kansainvälinen”.

  20. Sellainen vinkiksi Brittein saarten matkaa alkukesästä suunnitteleville, että Journey, Styx ja Foreigner näyttävät tekevän sarjan yhteisiä keikkoja ihan kesäkuun alussa.
    Siitä ei kyllä ole mitään havaintoa, keitä bändeissä tällä hetkellä on. Sellainen käsitys mulla on, ettei Journeyssa ole Steve Perryä eikä Foreignerissa Lou Grammia enää mukana.

  21. Tämä luokittelu ja hiusten halkominen on oikeastaan koko homman suola…

    Huey Lewista en katsoisi varsinaiseksi AOR-artistiksi, joitakin yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta. Esim. Jacob’s Ladder menee ihan täydestä:
    http://youtu.be/Z02LHM1kROM

    Tuosta Mikkelin Möyhentäjän listasta allekirjoitan suurimman osan. Mutta Michael Sembellon Maniac? Mahtava kappale, mutta puhdasta poppia!

  22. Nokitan siinä tapauksessa kahdella, jotka palautuivat vasta justiinsa pätkittäin mieleen:

    Mr Mister: Kyrie
    Starship: Sara

  23. Minulle AOR on ollut aina adult oriented rock. Eli niille, jotka ovat jo puolessa välin asuntolainanmaksua ja keski-iän kepeä menovaihde -jos ei jopa automaattilaatikko- on tullut mukaan (työhuoneeni seinässä on peili). Voi sanoa, että on rock Foreigneria kuunnellessa; kun nuoret kapinalliset jäävät miettimään, onko Foreigner rock vai aikuisrockin eittämättömiä hapatuksia. Tai näin oli ennen.

    Eikä New York minute ole aor-kamaa. Ei ole.

    Ja hei, missä on Bostonin More than a feeling? Kysyn vaan.

  24. Mainittakoon vielä, että tuon raadin laatima 14 kappaleen lista ei siis tosiaan ole mikään definitiivinen AOR-lista. Siinä on vain ne biisit, jotka raatilaiset halusivat tuoda kuultavaksi.

    Tästä keskustelusta intoutuneena olen kuitenkin ottanut tämän ns. definitiivisen listan työn alle. Bostonin More Than A Feeling kuuluu sille ilman muuta. Otan myös ehdotuksianne vastaan, tässä ketjussa onkin jo mainittu monia hyviä.

  25. Mulla on jo työn alla… Tai siis ei mitenkään definitiivinen vaan sellainen omassa elämässä vaikuttanut.

  26. Itse olen nimennyt oman AOR-listani ”Iso Snare”. Mielestäni se on olennainen juttu stadioneja syleilevässä AOR soundissa.

  27. Jep, maailma jossa virveliin tulee aina kaiku ja sen perään gate on hieno maailma.

  28. Kyllä täytyy sanoa, että noissa Heartin videoissa on sekä musiikki että estetiikka kohdallaan. Rumpalin Simmons-tomiarsenaali on kunnioitusta herättävä. Kyseinen rumpusoundihan on eräs kasari-AOR:n kulmakiviä heti staccato-synabasson ja polyfonisen Oberheim-syntsasoundin ohella

  29. Noita Heartin videoita katsellessa tulee mieleen, että jossain vaiheessa ihmiskunta on unohtanut asiallisten musiikkivideoiden tekemisen taidon! Tuollaisia niiden tulisi olla.

    Nancy Wilson kertoi haastattelussa, että What About Love -videon kuvauksissa oli ollut jännät paikat siinä kohdassa, jossa kitaristit soittavat korkean portaikon päällä. Heille oli kuulemma unohdettu mainita, että portaat tullaan myös sytyttämään tuleen…

  30. Tein tällaisen playlistin sitten… Siinä harhaillaan vähän Anssin parametrien yli tai ainakin rajamailla, mutta tämä on aikaan ja kokemukselliseen kokonaisuuteen sidottu kokonaisuus. Eli jotkut vedot menevät ehkä hiukan popin puolelle, mutta kyllä niissä mun mielestä on tarpeeksi sitä jotain soundia.

    http://open.spotify.com/user/arttu/playlist/72Zf18H8mllcHz0P7iPlI7

  31. Huomasin, että mullahan on tuo Hootersin levy hyllyssä! Isoveikka osti joskus lahjaksi, muistaakseni lähinnä sen takia, että bändin nimi on Tissit… Minulta hän taas sai lahjaksi tämän: http://youtu.be/wn7bfCU7-Lo Kehotan nauttimaan hersyvästä lyriikasta.

    Hootersin biisi kuljeksii juuri siellä popin rajamailla. Bändin rumpali omaa muistaakseni suomalaiset sukujuuret.

  32. Joo, tuossa listassa on kerettiläiset piirteensä…

  33. Taidan tänä iltana tehdä vähän obskuurimman listan tuolle porttihuumelistalle kumppaniksi…

    Spotifysta löytyy tosin vain yksi Barry Goudreaun soolobiisi :-/

  34. Tommi saattaa olla Nashville-teoriansa kanssa viisauden jäljillä. Southern rockillahan on aina ollut AOR-yhteyksia, ilmeisimpinä linkkeinä tulevat mieleen Point Blank, .38 Special ja Doc Holliday. Kantrirockin puolella The Outlaws on flirttaillut aikuisrockin kanssa, joten miksei sieltä löytyisi enemmänkin alan tekijöitä. Alla valikoituja lämpimäisiä aor:n ja etelän rockin sulatusuunista:

    .38 Special – Fade to Blue
    http://www.youtube.com/watch?v=h78zXz23pfI
    (Resolution, 1997 – Tämä erinomaisuushan on lähtöisin Survivorin Jim Peterikin biisikynästä)

    Doc Holliday – City Night
    http://www.youtube.com/watch?v=WfsXecyswy0
    (Modern Medicine, 1983)

    Point Blank – The Way You Broke My Heart
    http://www.youtube.com/watch?v=55csZ_ceRdY&feature=related
    (American Exce$$, 1981)

    Blacfootin Siogo puuttuu, mutta siinä ollaan jo enemmän suoranaisen hard rockin puolella.

    Yksi modernia arki-aikuisrockia levyttänyt bändi on ruotsalainen Street Talk. Yhtye teki 90 -ja 2000-luvuilla useamman levyn, joista viimeiseksi jäänyt V lienee tarttuvin.

    Street Talk – Just a Little Appetizer
    http://www.youtube.com/watch?v=dhtORDBUE7w
    (V, 2006)

    @ Mikkelin Möyhentäjä: Aistinvaraisen havainnoinnin perusteella Journey on erinomaisessa livekunnossa, filippiiniläisvahvistus Arnel Pineda on piristänyt kantapeikkojakin. Myös Foreignerin keikkoja ovat edistyneet loppukäyttäjät kehuneet. Sweden Rockissahan ovat hard & heavy-osaston herkkujen lisäksi tarjolla Kansas, Styx, Dan Reed, Houston, Doc Holliday, Lee Aaron, Mr. Big ja FM.

  35. Tänään ollut niin työntäyteinen päivä, en ole ehtinyt ajatella AOR:ää. (No, ok – olen minä sitä vähän ajatellut.) Tolosen lista vaikuttaa päällisin puolin asialliselta, siinä on useampiakin maailman parhaita biisejä. Tutustun tarkemmin paremmalla ajalla.

    Laurinkin linkit vaikuttavat kiinnostavilta, otetaan tarkkailun alle.

    Omaa definitiivistä listaani kypsyttelen kuitenkin vielä kaikessa rauhassa. Tässä ei nyt parane hötkyillä!

    Tilen Wham!- ja Modern Talking -tiedusteluun: jos nuo ovat AOR:ää, niin sitten on kyllä kaikki muukin.

  36. Fleetwood Mac on kyllä aika matkan päässä noista raadin betonoimista AOR-määritelmistä.

    Osa Toton tuotannosta voitaneen laskea lajin lähimaastoon, mutta varsinkin alkupään tuotannossa (levyt I-IV) on aivan liikaa ihan oikean kuuloisia soittimia – puhdasta pianoa ja ihan perussärökitarasoundia – ja myös soitannollisen taituruuden sekä teoriatuntien rytmidiktaattien aikana hereilläolon esillepanoa vähän turhan runsaasti.

    Keräsin listan muutamista Toton biiseistä, jotka ehkä osuvat aika lähelle: http://open.spotify.com/user/hpetrus/playlist/5PSHV3JOhywNrLa78JIuJv

    Fahrenheit- ja The Seventh One -levyjen laulaja, Joseph Williams, oli muuten pirunmoinen vokalisti myös livenä, kunnes röökasi ja niisteli äänensä vituiksi.

  37. Eivätkä nuokaan Toton biisit mitenkään erityisen läheltä liippaa omaa AOR-tulkintaani. Enemmänkin ovat sekoitus rockia, poppia ja instrumentaali-iloittelua.

  38. Kuinkas tässä raadissa suhtaudutaan hard rockareihin, jotka ovat satunnaisesti eksähdelleet AOR-poluille. Minusta esimerkiksi Blue Oyster Cultin Burnin´ For You ja Dancing In The Ruins ovat silkkaa aaooärrää ja Kissiltäkin löytyy Reason To Liven ja Foreverin kaltaisia kosiskeluja. Ja entäs Def Leppardin Love Bites? Whitesnakellakin on aika messevä AOR-miksaus aiheesta Here I Go Again.
    Ja muuten, Bostonin huippu AOR-tyylissä on kyllä minusta Amanda!

  39. Heipä vaan, ja mukava huomata, että AOR:stä herkeää edelleen hyvää ja positiivista keskustelua. Itse sairaistuin AOR-syöpään vain muutamia vuosia sitten, mutta näyttäisi siltä, että tämä sairaus ei lähdekään ihan hevillä. Olisi hemmetin mukava huomata, että nuorisokin jaksaisi olla aktiivinen ja kaivaa musiikkia pintaa syvemmältä ja perehtyä muuhunkin kuin vaikkapa radiossa kuulemaansa Brother Firetribeen. Genren ei haluaisi tyrehtyvän entisestään. Nuorelle ikäpolvelle kun tuntuisi maistuvan paremmin lähes mikä tahansa muu musiikki, ainakin näin kotimaassa. Mutta asiaan.

    Turvalliset aloitusbiisit, joilla ainakin minun mielestäni on tällaisten perusasioiden pohdintaan on syytä lähteäkin liikkeelle. Ainakin ollaan turvallisilla vesillä. Pohdinta siitä, että mitä AOR on ja mitä ei lasketa AOR:ksi on aika loputonta kädenvääntöä. Raja-aitojen asettaminen täysin yksimielisesti todellakin on mahdotonta.

    Ruotsissahan melodinen rock on ollut aina vahvoilla ja sitä myöten myös lieveilmiöitä syntyy. Pari kesää sitten YouTubea plärätessä silmään osui video, joka asetti ainakin itselleni kysymyksen ”Voiko jopa tämän laskea AOR-genreen kuuluvaksi?” Bändi on eurodancea ja nimeltään Star Pilots. Biisithän ovat ihan silkkaa AOR:ää käärittynä teknokarkkipaperiin. Haluaisinkin kuulla, mitä mieltä muu väki on tästä kappaleesta. Varsinkin jos vertaa sen studioversiota riisuttuun livevetoon, joka on vedetty oikeilla soittimilla. Crossoveria todellakin.

    Studio: http://youtu.be/Eo3Mhy6zuW0
    Livenä: http://www.youtube.com/watch?v=mtU2JUeTYxw

    Myöskin hard rock -bändit AOR:n tiellä ovat minusta juurikin tätä molempien genrejen rajoilla liikkumista. Melodinen hard rock ja AOR kuitenkin mielletään usein niin samankaltaiseksi, ettei ainakaan minun tapaamani fanaatikotkaan aina osaa sanoa juuta tai jaata. Onko esimerkiksi Fair Warning hard rockia vai AOR:ää? Minusta molempia. Tai onko Duran Duran kasaripoppia vai AOR:ää 80-lukulaisimmillaan? Entäpä Phil Collins? Miten elastiseksi yksilö itse vetää näitä rajoja. Genremäärittelyhän itsessään on aika turhaa.

    Turhanpäiväisen omien suosikkibändien listaamisen sijaan uudemmista artisteista juurikin Ruotsin ihmeet, kuten H.E.A.T, Work of Art ja W.E.T. kuuluvat tämän kotitalouden kuunnelluimpihin 2000-luvun bändeihin. Samoin Joe Lynn Turnerin luotsamaa Sunstormin molemmat levyt (eponyymi sekä House of Dreams) ovat kiistatonta klassikkomateriaalia.

    Noh, menkööt nyt kuitenkin vielä pieni listaaminen, kun tällä päälle sattui. Sellaisia unohtuneita artisteja olisi syytä myös naftaliinista kaivella sellaisia bändejä, kuin esim. Alias, Aldo Nova, Hall and Oates ja Glass Tiger. Ja todellakin ihmetyttää, ettei ole keskustelussa vielä kertaakaan aivan loistavaa Magnumia mainittu.

    Luojan kiitos Dennis Wardin kaltaisten intohimoisten puurtajien ja asialle omistautuneiden levy-yhtiöiden melodinen hard rock ja AOR voi vielä jokseenkin hyvin.

    Firefestiä odotellessa…

  40. @Mikkelin Möyhentäjä:
    Laadin omat AOR-listani pikemminkin yksittäisten biisien kuin esittäjien perusteella. On artisteja, jotka eivät sinänsä ole AOR:ää, mutta jokin yksittäinen biisi on sitä itseään. Mainitsemasi Def Leppard tästä hyvänä esimerkkinä, esim. Hysteria-kappaleen AOR:yys on KIISTATONTA (vaikka koskettimet puuttuvatkin).

    Sitten on toisaalta AOR-bändejä, joilla on genreen täysin sopimattomia biisejä.

    @Jaakko Uusitalo:
    Kelpo pohdintaa! Ihan älytöntähän tämä lokeroiminen on, mutta usein juuri ne älyttömimmät jutut ovat niitä hauskimpia. Minä nautin tyylipuhtaan AOR:n etsimisestä! Teen sen tietysti omien kriteerieni pohjalta, jollakin toisella määritelmät ovat aivan toiset.

    Vetäisin kuitenkin selkeän rajaviivan AOR:n ja soft rockin (jonka alagenrenä vielä yacht rock) välille. Useilla AOR-listoilla näkee 70-luvun lenseää akustista pehmorokkia (tyyliin Jackson Browne, Seals & Crofts, Eagles…), joka on mahtavaa musiikkia, mutta vastustan jyrkästi sen luokittelemista AOR-kategoriaan. Puhdasoppiseen AOR:ään kuuluu mielestäni pyrkimys rokkaavuuteen (paino sanalla pyrkimys), soundien pitää olla mahdollisimman isot.

    Alunperäiseen AOR:n määritelmään (album oriented rock) nuo mainitsemani artistit ovat mahtuneet, AOR käsitettiin musiikiksi, jota tietynlaiset radioasemat soittivat. Mutta viimeistään 80-luvulla AOR jalostui ihan viralliseksi musiikkityyliksi.

    Siinä tapahtui vähän samankaltainen kehitys kuin raskaamman musiikin puolella. Alunperinhän esim. Deep Purple oli heavy metallia. Jos sitä kuitenkin vertaa saman genren myöhempiin edustajiin, vaikkapa Judas Priestiin, niin onhan eri melkoinen. Purplesta onkin ajan kanssa tullut metallin sijasta hard rockia.

    Samoilla perusteilla tekisin myös pesäeron soft rockin ja AOR:n välillä.

  41. Vielä mahtavia uutisia! Poiminta viimeisimmän Classic Rockin lukijapalstalta:

    Q: Just wondering if there is going to be another edition of your AOR mag as I thought it was due again in February?

    A: The next issue of AOR is scheduled for May 6, with regular issues following every two months after that. Soft rock is coming back – hard!

  42. Mä kans otan biisi kerrallaan ja mulla tuuppaa usein se AOR:n ja soft rockin raja hämärtymään…

  43. Herkistyin raadissa Don Henleyn osaamisen ylivoimasta sen verran
    että taisin kyllä katsoa reteästi sormien läpi muutamia tyyliseikkoja..
    ei New York Minute täytä läheskään kaikkia vaatimuksia.

    Hauska kuulla ettei Totoa meinata päästää kerhoon noin vain, sanoisin että se on jollain selittämättömällä tavalla ARKINEN
    kaikesta näennäisestä paatoksestaan huolimatta. Suuri ongelma on myöskin se että aivan liialliset musiikilliset ambitiot läikähtelevät esiin aina kun on saatu kehiteltyä lupaava AOR-tunnelma. Muusikko on musiikin pahin vihollinen, myös tässä tyylilajissa.

  44. Vaikeeta kun ei ollut yhtään Journeyta eikä Bostonia. Nyt puhutaan kuitenkin järkäleistä.

    r.

  45. Tuo Stay The Night on kyllä mahtava! (On muuten jo toinen tässä ketjussa esiintynyt, tuon niminen biisi.) Siihen liittyy myös nostalgisia muistoja: toiminnantäyteinen video poltti aikanaan vahvan muistijäljen nuoren Anssin tajuntaan. Olisikohan se näytetty Levyraadissa tai jossain? Vihdin peräkylillä ei Sky Channeleilla briljeerattu.

  46. Muuten: ottaisiko kukaan Van Halenilta biisejä tähän kastiin? Esmes Love Walks In ja Dreams ovat aika lähellä, mutta ehkä varsinkin jälkimmäinen on hitusen liiaksi siellä hard rockin puolella.

  47. Hagarin aikaisella Van Halenilla on oikein hyvää AOR-materiaalia. Ja olihan oikeastaan jo 1984-albumilla selkeää pyrkimystä tuohon suuntaan, esim. Jump täyttää kriteerit.

  48. Minäkin – vm-71 – muistan Stay the Nightin levyraadista.

    Monta hienoa bändiä/artistia on jo mainittu – joukossa pari uuttakin nimeä. Survivoria ei kuitenkaan ole vielä otettu esille. Esim. Popular Girl tai American Heartbeat nostavat väkisin ironisen hymyn huulille. Tekivät paljon muutakin kuin lihanhakkausmusaa.

  49. Samaa mieltä ////:n kanssa Survivorista. Olisin asiaa sen kummemmin pohtimatta jopa valmis nostamaan sen koko genren ykkösbändiksi: erityisesti levyistä Vital Signs ja When Seconds Count muodostuu niin maan tulen saatanan vakuuttava näyttö.

    Boltonin alkupään tuotannosta löytyy tosiaan hienoja helmiä. Miehekäs AOR-tulkitsija pilautui ryhtyessään niljaiseksi soulballadikönsikkääksi!

  50. Vital Signs todellakin on loistava levy sisältäen mielestäni yhden kaikkien aikojen parhaita kappaleistakin; Broken Promises on yksinkertaisesti täydellistä musiikkia.

    Harmittavan pienelle huomiolle on myös jäänyt vain yhden aivan loistavan eponyymin levyn julkaissut Aviator. Samoin kuin edelleen hyvän sävelkynän omaava Stan Bushin laulama Stan Bush & Barrage on lähes kympin AOR-levy. Levyllä soittaa myös sittemmin Mr.Bigissä kannuksensa ansainnut rumpali Pat Torpey.

    Aviator – Back on the steet: http://youtu.be/vBgjYq8wt1Y
    Stan Bush & Barrage – Crank that Radio: http://youtu.be/3ACntDtfTpA

  51. Tuo Aviatorin esitys on mielestäni selkeää tukkaheviä. Raja on toisinaan kieltämättä hiuksenhieno, mutta tämä on vähän liian rajua ollakseen AOR:ää. Synakin loistaa poissaolollaan!

    Stan Bush on puolestaan asiaäijä! Harmi, ettei tuota Barragea ole Spotifyssa. Sieltä löytyy kuitenkin Bushin soolotuotantoa, viimeisin levy on viime vuodelta. Stan on edelleen vahvassa vedossa.

  52. Lefsetzin newsletterissä on viime aikoina ollut esillä Boston:

    1. http://lefsetz.com/wordpress/index.php/archives/2011/04/22/foreplaylong-time/

    2. http://lefsetz.com/wordpress/index.php/archives/2011/04/26/re-foreplaylong-time/

    3. Ei ollut vielä nettiarkistoon ehtinyt, joten postaan koko kirjeen:

    From: ___________@___________
    Subject: from Tom Scholz re BOSTON – Foreplay/Longtime

    Dear Bob,

    I’m glad you enjoyed my song Long Time, even if you didn’t care that much for some of my other tunes. My mantra has always been that music should make us feel better, a viewpoint we seem to share.

    Although John Boylan’s participation in the recording of BOSTON was limited, his guidance in mixing and mastering was indispensable. I do have to take exception to some of his memories however, which may have become blurred over 35 years. The recording of BOSTON was the culmination of a six years struggle for me, and remains the most exciting point of my career; as such, I have a vivid recollection of the events surrounding the making of BOSTON.

    1. It strikes me as odd that John would describe Barry Goudreau as ”the often unmentioned lead guitarist in Boston,” which might lead some readers to think that Barry was the lead guitarist for the band, and was not fairly credited as such.

    Barry did perform the exceptional lead guitar parts on Long Time and also on Let Me Take You Home Tonight (but not on Foreplay or the segue into Long Time). Lead guitar parts for all other songs on the album, several of which you mentioned, were performed by me.

    When Sony records finally allowed me to disclose the detailed musician credits on the remastered version of the album in 2006, Barry’s limited but important contributions were prominently mentioned in glowing terms.

    Credits detailing who actually played the instruments on the album were left off of the original album jacket by Epic records. This failing hid the fact that most of the tracks for the album (nearly 90%) were overdubbed by Brad and me, the original two ”band” members signed to Epic, and not recorded by an actual band – which I don’t think sat well with their marketing people.

    John was not present when these guitar tracks were recorded, since he was on the West coast, while I worked to record the instrument tracks for all but one of the songs on that album in my crude basement studio in Watertown, MA.

    2. The hand claps for Long Time were the only non-vocal tracks recorded in LA – all other tracks having been recorded in my basement without the aid of professional recording equipment or engineers – and were in fact attempted in the Men’s room of Capital Records as John described. I remember it being a huge relief that for a moment I did not have to simultaneously be performer, engineer, and producer, and could just relax and clap along with the track while someone else pushed the buttons.

    3. Contrary to John’s memory, I remember the edit connecting the Foreplay ending segue to Long Time at the downbeat as pretty easy. I had made the same edit in my basement before coming to LA at the slower 15ips speed of the original 1″ master tape, but wanted the final splice to be made on the 30ips 2nd gen 2″ master used in LA. The organ track brought to LA on the 2″ master was copied at the same level for both the end of the Foreplay segue, and the start of Long Time, so that the final splice (made at 30ips) would be undetectable – masked by a drum kick as John says. There were however numerous splices made in my basement studio (at only 15 ips) to alter the arrangement at other points in the medley that had me sweating bullets.

    Far trickier was trying to coax the unearthly sounds in Foreplay and the segue into Long Time from my Les Paul heard just before the edit John mentions.

    4. No organ parts for either Foreplay or Long Time were recorded on a Lowrey organ, which I did not own, or any other type of theater organ. Nor were any parts recorded on a Hammond B3 which I also did not own or have access to. I had a minimal budget in my Watertown basement. Two years after moving from that apartment, I did acquire a Conn theater organ for stage use, which lived in my living room when we were not touring.

    The organ actually used was an old M3, often referred to as a ”baby B3,” with several damaged tone generator wheels in the upper register. This and an old 147 Leslie is all I had, and after lots of work tweaking the individual tone generator levels, it sounded great.

    The M3 can do something that a B3 cannot: it produces an additional low harmonic on the lower keyboard only, and I used this frequently to get the organ sounds heard on BOSTON.

    Nothing was ever recorded in my living room in Watertown, it was all done in two tiny rooms in my basement the size of coat closets. John Boylan’s engineer (and John) refused to work there, which is how I ended up engineering and producing most of the debut BOSTON album by myself, in the basement of an apartment house.

    5. I am forever indebted to John for what I learned working with him, and for his willingness to stick his neck out fooling Epic records into believing an album was being recorded ”professionally” in LA, while it was actually being made by an amateur somewhere in a Massachusetts basement.

    Finally, we all miss Brad, those of us in the band having spent weeks, months, and years traveling and working with him, but why not listen to his successor sing? He happens to be a very nice guy, with a great voice, who admired Brad greatly. John’s comment seems a bit cynical and I don’t think it’s something Brad would have appreciated.

    Tom Scholz

  53. Mielenkiintoista dataa, pakkohan se oli laittaa Bostonia soimaan. Hienot soundit on kyllä Tom kellarikomeroissaan vääntänyt.

  54. Kuten mainittua, (vai mainittiinko) tuottajien rooli oli valtava. Bändi saattoi olla alkujaan progea, hard rockia tai soft rockia, mutta studiosta ulostautuessaan bändi oli AOR. Suurimpia AOR-seppiä ovat Mike Stone, Ron Nevison, Roy Thomas Baker ja Mutt Lange. Bruce Fairbarn.

    Tämän päivän AOR-kantrin kaunokki on Lady Antebellum.

  55. Bon Jovi – AOR vai ei? Mitä sanovat AOR-talebaanit?

    Ei varmastikaan koko tuotanto, eivätkä välttämättä ne suurimmat hititkään, mutta ainakin kappaleet She Don’t Know Me, Come Back, Only Lonely ja The Hardest Part Is the Night, jotka kaikki löytyvät bändin kahdelta ensimmäiseltä levyltä, ovat muodollisesti selkeää AOR:ia ja saavuttavat muutenkin ainakin oman korvani sisällä samat akselistot kuin hyvät AOR-kappaleet.

  56. She Don’t Know Me on ainakin tyylipuhdas AOR-suoritus. Noista muista kappaleista ei ole suoraa muistikuvaa, täytyypä kuunnella.

  57. Mitäpäs nimiä näistä AOR-kantrilaulajista tai orkestereista uskaltaisitte suositella? On itselleni aika tuntematon kenttä muutamaa suurinta nimeä lukuunottamatta. Olisi kiinnostava perehtyä siihenkin maailmaan.

    Reippaan vuoden takaista levymessulöytöä voisi hieman hehkutella. Alien – S/T sisältää hyviä melodioita, mahtipontisen tilasoundin, erityisen tarttuvia kertosäkeitä vahvoilla stemmalauluilla, sekä tyylitajulla soitettuja kitarasooloja.

    Alien – Go Easy http://www.youtube.com/watch?v=WndbcSQl7Qs

    Ja vielä bonariksi Spotify-soittolista, jonka kahdesta töissä kuuntelemastani listasta nopeasti läjään löin. Toivottavasti tästä joku jotain irti saa: http://open.spotify.com/user/jeaqar/playlist/47REwgegEnDI26ubCdOt35

  58. Huh, tuli ihan nuoruusmuistot mieleen kun selaili näitä nimiä..

    Sitä vaan tulin sanomaan, että Chicagon Stay The Night tuli muistaakseni Videobileet-nimisessä ohjelmassa, jossa tuli myös Limahlin Never Ending Story, Jason & The Schorchersin White Lies ja jossa ihan ekaa kertaa törmäsin Mötley Crueen Looks That Kill-videon myötä. Sattui olemaan ensimmäinen ohjelma jonka tallensin videolle, ja sitä tuli tosiaankin tuijoteltua päivittäin aika pitkän aikaa.

  59. Aivan! Muistan nuo muutkin videot. Kotona ei tuohon aikaan ollut videonauhuria, mutta kaverin luona tuo ohjelma tuli nähdyksi moneen kertaan.

    Tuolla tavoin televisio ennen kavalasti myrkytti nuoren ihmisen mielen: kaikki nuo biisit nimittäin löytyvät nykyisin omalta iPodilta. Videoiden voima musiikkimaun muodostumisessa oli totisesti vahva.

  60. Kun AOR:n määritelmässä on sivuttu sanan alkuperäistä merkitystä amerikkalaisena radioformaattina, tässä on erinomainen tilaisuus tutustua merkitykseen käytännössä.

    Popdose.com-sivustolla on pyörinyt jo vuoden ajan sarja nimeltään Bottom Feeders: The Rock End of the 80s, jossa esitellään esittäjien aakkosjärjestyksessä joka ikinen vuosina 1980-89 Billboard-lehden rocklistoille (jotka siis perustuivat AOR-asemien soittomääriin) yltänyt biisi, jota ei kuitenkaan nähty Hot 100 -poplistalla. Eli kasassa on aivan uskomaton määrä 80-luvun rockia.

    http://bit.ly/cf2mqm

    Listan kokoaja Dave Steed ei ole maailman paras kirjoittaja (usein taustatiedot ovat tasoa tykkäsin/en tykännyt), mutta kokoamistyölle on syytä nostaa hattua. Tuorein lista (http://bit.ly/kOuKQA) alkaa Stone Rosesilla ja Talking Headsilla eli mukana on paljon muutakin kuin puhdasoppista AOR:ää. Mutta kyllä sitäkin riittää, uskokaa pois.

    Tätä ennen kaveri kokosi muuten vielä pidemmän sarjan The Ass End of the 80s, jossa oli mukana jokainen 80-luvun Hot 100:n biisi, joka ei yltänyt top 40:een, eli biisit, joiden korkein listasijoitus oli 41–100. Jos kiinnostaa, löytyy täältä: http://bit.ly/l8URTz

  61. Aiemmin mainitsemani Michael Bolton osoittaa omaavansa myös huumorintajua vetämällä aika huikeat vokaalit Lonely Islandin vieraana. LI:n hiphop/r&b-parodiat ovat muuten silkkaa nerokkuutta, vaikka ei ko. genrestä muuten diggailisikaan.

    http://www.youtube.com/watch?v=GI6CfKcMhjY

  62. RESPEKT! Musiikkijournalismia minun makuuni!

    Tuli välittömästi mieleen tämä Yacht Rock -episodi, joka on omistettu listalta löytyvälle Michael McDonald/Warren G -kollaboraatiolle:
    http://www.youtube.com/watch?v=hnahCol3lXs

    Oma puristinen listani on edelleen työn alla… Uskallan kuitenkin jo nyt luvata, että valmisteilla on todellinen puhtaan AOR:n graalin malja.

    ////:n videolinkitys oli niin ikään kovaa kamaa.

  63. Onko kukaan löytänyt Suomesta tätä Anssin esittelemää Classic Rockin erikoisnumeroa?

    Saarivaltiossahan tuo on tullut kauppoihin viime viikolla, ja eilen tarve valistuksellisten painotuotteiden tutkimiseen kasvoi ylivoimaiseksi. Kävin läpi useita Kanta-Helsingin lehtipisteitä, mutta turhaan.

  64. Sehän oli lehtipisteissä jo viime vuoden puolella, tuskin löytyy enää hyllyistä. Ostin omani muistaakseni Asematunnelin Anttilasta. Saisikohan Classic Rockin saitilta?

    EDIT: Luin huonosti, kyse olikin uudesta numerosta… Classic Rockit saapuvat Suomen lehtihyllyille tunnetusti aika pitkällä viipeellä. Kärsivällinen odotus palkittaneen!

  65. Lonely Islandissa on parasta se, että jätkien tuotanto on aivan samaa tasoa kuin kaikkien genren megahittien…

  66. Kyseinen Boogie Nightsin kohtaus luonnollisesti katsottiin miehissä AOR-raadin jälkipelien yhteydessä.

  67. Jotain magiaahan tuossa on. Vaikkei normaalisti ole tapana katsella elokuvien kohtauksia irrallisina, niin yhteen aikaan tuo oli lähes rutiinina fiilistellä ennen yöelämän pariin siirtymistä.

  68. Ryhdyin eilen pohtimaan, löytyykö suomalaisesta, suomenkielisestä 80-luvun kamasta AOR-raamien sisään istuvaa kamaa. Mieleen tuli mm. Eve ja Siberia, mutta tuntuvat joko olevan poppia tai sitten menevät rokin puolelle.

  69. Tämä Broadcast-esitys läpäisee myös AOR-talebaanien seulan:
    http://youtu.be/-kOyHTT6P5Y

    Miinusta ainoastaan Hammondin käytöstä. Tuuhealla synasoundilla olisi aivan täydellinen!

    Broadcast tulisi kyllä ehdottomasti rehabilitoida, mahtavaa meininkiä. En laskisi varsinaiseksi AOR-bändiksi, mutta esim. ensimmäisellä albumilla on todella tykkiä yacht rockia! Pakko kunnioittaa yhtyettä, joka teki tinkimättömästi tuollaista tavaraa 80-luvun suomalaisessa musiikki-ilmastossa.

    Heinz-Harald taisi tosin kommentissaan peräänkuuluttaa suomenkielistä AOR:ää. Sen suhteen joudun nostamaan kädet pystyyn – en ole riittävästi perehtynyt asiaan.

    Seuraava kappale kyllä tulee mieleen esimerkkinä biisistä, joka on lähes AOR:ää. Hammondit, hieman liian rouheat kitarasoundit ja kertosäkeistöjen akustiset elementit vain myrkyttävät potentiaalisen AOR-tunnelman. Toisenlaisella tuotannolla tämä olisi voinut olla mallikelpoista sinivalkoista AOR:ää. Mikä hukattu tilaisuus!
    http://open.spotify.com/track/2reWoInj32OBsUxSKxcRMh

  70. Tuosta Haraldin linkkaamasta Garbosta pitää mainita, että Jimi Sumenin tuottamalla kakkoslevyllään viljeltiin kovasti hard rock -sukuisia voimasointuja ja koskettimetkin soivat niinkuin pitääkin.

    Toinen kotimainen toimija oli IC Rockista siinnyt Tanna, jonka kolme pitkäsoittoa sekä livelevy ovat ehtaa suomenkielistä melodista hard rockia, vaikka bändi leimattiinkin Dingo-klooniksi. Samaa soundia edusti myös Yön rumpalina myöhemmin tunnetun Frogleyn Skädäm levyllään Mustat Joutsenet. Tanna -yhtyeen voimahahmo Tapani Tikkanenhan on 2000-luvullakin levyttänyt englantilaiselle Escape Musicille samaa tavaraa kolmannella kotimaisella Prayer -yhtyeensä kanssa.

    Mainostelevision Videobileet-ohjelmasta vielä, tuliko siinä muuten vielä myös Yesin Owner of A Lonely Heart ja toimiko juontajana Kari Salmelainen?

    Englannin-kielistä aor:rää 80-luvulla Suomessa teki mainitun Broadcastin lisäksi ainakin espoolainen Baysix: http://www.baysix.fi/

    Unohtaa ei myöskään sovi vaasalaista Wild Forcea:
    http://www.youtube.com/watch?v=aLsZkZlwcG8&feature=related
    http://www.youtube.com/watch?v=BDMiO26sgB4

  71. Kiitoksia tästä kulttuuriteosta.

    Häpeillen olen luukuttanut Michael Boltonia vinyyliltä, mutta nyt uskallan ehkä kopsata sen kassulle ja laittaa auton radiostakin soimaan, jopa ikkunat auki.

  72. IC, juu Salmelainenhan se siellä oli juontamassa noita Videobileitä 🙂

    En muista, että Yes olisi esiintynyt kyseisessä ohjelmassa, mutta tällainen bändi kuin Kajagoogoo siellä oli.

    Ja olipas muuten vaikea löytää kyseistä biisiä, ja nimenomaan tätä esitettyä versiota, mutta löytyihän se lopulta:
    http://www.youtube.com/watch?v=Zd82WQSX1cs

    Liekö sattumaa, että saman bändin edellinen solisti Limahl (joka on muuten sanakäännös laulajan sukunimestä Hamill) esiintyi myös ohjelmassa. Liekö sitten Salmelainen, tai kuka videot oli valinnutkaan, kova Kajagoogoo -fani 🙂

  73. No mutta!

    Luulin olevani Käpylän ainoa AOR-uskovainen, mutta onhan noita näköjään muitakin. Jos järkkäätte vielä lisää näitä istuntoja, niin pääseekö mukaan?

    Ja jos saa mainostaa, niin a) Classic Rockin AOR-spessu nro 2 on täyttä rautaa ja b) seuraavassa Rytmi-lehdessä on Journeyn Jonathan Cainin haastattelu uuden Eclipse-levyn tiimoilta.

    Ja olikos tuossa yllä jo mainittu ”Suomen Journey” Urban Tale, joka on ollut valitettavan passiivinen jo useamman vuoden?
    http://www.myspace.com/urbantale

  74. […] AOR-raadista, jonka jälkilöylyjä viskeltiin hyvän aikaa tähän blogiin kirjoittamani raportin yhteydessä. AOR:n ympärille syntyi jopa pienimuotoinen kansalaiskeskustelu: monet olivat […]

  75. Tuo Classic Rockin erikoisnumero oli aidosti hyvää rockjournalismia, joskaan vuosisadan otsikkoa ”Cocaine, chaos and keyboards – the amazing story of Toto”ei täysin lunastettu.

    Ensi viikolla Sweden Rock kaikilla muilla herkuilla, paitsi Journey puuttuu. Tuo Saksassa kiertävä Rock the Nation-kesäkiertue olisi kyllä melkoinen: Journey, Foreigner, Kansas, Saga, Manfred Mann’s Earth Band, Thin Lizzy, Survivor, Night Ranger, FM, Stryper, Apart From Rod, H.E.A.T, Unbuttoned Heart.

    Pystyyköhän tuosta palaamaan enää normaaliin arkipäivään?

  76. Nyt menee jo vähän off-topikkiin, mutta onpa loistavaa havaita, että muitakin yacht rock-pervertikkoja löytyy kuin minä!

    Löysin Steely Danin ja Doobie Brothersin 80-luvun alussa ja sittemmin on tullut hommattua kaikennäköistä muutakin alaan liittyvää, kuten Nicolette Larsonia yms (yleensä Ted Templeman tuottajana on kiistaton laadun tae!)
    Classic Rockin spesiaalinumeron avulla löysin Yacht Rock-sarjan ja voi jumalauta että potkaisi! Man, it´s so SMOOTH!
    Episodeista innoittuneena tilasin Amazonista jokusen Kenny Logginsin albumin. Epätasaisiahan ne ovat ja mies tekee ihan silkkaa paskaakin, mutta sekä levyiltä Keep The Fire että High Adventure löytyy jokunen aivan loistelias biisi. Kaikki ne parhaat ovat muuten Michael McDonald-kollaboraatioita!
    Musiikillisesti ihan korvakuulomiehenä en osaa selittää hienouksia, mutta McDonaldin gospel-pohjasta ponnistava pianonsoitto tuo hänen juttuihinsa ihan oman tatsinsa. Suosittelen muuten myös tuoretta Doobies-livealbumia Live At The Greek Theatre -82! Doobiesin loppuaikojen Dallas-versio on siinä ihan pitelemättömässä lyönnissä.

  77. No jopas sattui. Pitää katsastaa noita tuntemattomampia.

    Nicolette Larson-vainaa ja Lotta Love olisi kyllä se toinen naisnimi Yacht Rock-toppiin.

  78. Pakko kehua paria äskettäistä yacht rock-hankintaa, joista olisi hyvinnii top-kymppiin naisääntä tarjolla:

    Amy Holland: Amy Holland
    – Löytö Amazonista. Vuonna 1980 ilmestynyt unohtunut yacht rock-klassikko täynnä hienoja biisejä, jotka kaikki kuulostavat Minute By Minute-kauden Doobie Brothersilta. Mikä ei yllätä, sillä levyn toinen tuottaja on Michael McDonald, Amyn aviomies.

    Carly Simon: Another Passenger
    – Simonin yachtein albumi, tuottajana Ted Templeman. Carly versioi mm. Doobiesin It Keeps You Runninín ja Little Featin One Love Standin. Usealla biisillä soittaa taustat käytännössä sen aikainen (1976) Doobie Brothers vahvistettuna jokusella Little Feat-miehellä.

    Nicolette Larson: In The Nick If Time
    – Hieno albumi vuodelta 1979, tuottajana kukas muu kuin Ted Templeman. Hieno Michael McDonald-kollaboraatio (Let Me Go, Love) mukana.

    Ja vielä on sanottava, että Kenny Logginsin High Adventure-albumilta löytyvä Heart To Heart on minusta paljon tanakampi McDonald-yhteisveto kuin This Is It, vaikka hieno on sekin.

    Eikä siinä vielä kaikki; kun tämän saitin webmasteri on jo todistanut kyvykkyytensä cover-artistina Rainbow/Purple-kuvioissa ja partakin kasvaa, niin sieluni silmillä ja korvilla mielikuvittelen jo yacht rock-session a la Anssi Kela. Ei muuta kuin Broadcast-jätkät taustalle ja viihde soimaan!

  79. Harva ehkä kuitenkaan mieltää mikä oli AOR aikakauden paras ”AOR-albumi”? Sehän ei ollut sellaisen bändin tekenä jonka ihmiset noin yhtä-äkkiä mieltäisivät AOR:ksi, kyseessä kun oli brittilinen superbändi. Sehän oli tietenkin Queenin The Game. Jos AOR aikakutta vähän tutkii niin Queenin kaksi suurinta USAn albumimenstystä, News of the World ja The Game osui AOR aikauteen ja juuri nuo Queenin albumithan ovat aika samankuuloisia kuin monet ns. AOR bändit. Queen vetosi jenkeissä tuohon aikaan siis juuri samaan yleisöön kuin AOR.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.