Kun Kela katosi

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Eilen oli tarkoitus lähteä Kaisaniemeen Radio Aallon Helsinki-päivän konserttiin ja pukea päälle upouusi Kela-paita. Koska onhan se niin, että monituhatpäisessä joukossa pitää tunnustaa väriä, muuten hukkuu massaan.

Mutta Kela-paita oli kerrassaan totaalisen hukassa. Kuvittele tilanne, jossa ihminen on vasta muuttanut ja saanut juuri vaatteensa kaappeihin ja iso osa tavaroista lojuu edelleen lattialla paikkaansa etsien. Tiesin nähneeni juuri tämän paidan juuri äsken juuri tässä, mutta se ei ollut siinä enää. Käytyäni vaatekaapit läpi kahteen kertaan ja vedettyäni puolet sisällöstä lattialle, laajensin etsinnän kaikkiin mahdollisiin ja sitten kaikkiin mahdottomiin paikkoihin. Ei sohvatyynyjen takana, ei pöydän alla, ei patjan alla, ei oven takana, ei kirjojen välissä pöydällä… Tunnin etsinnän jälkeen kaikenkattava epäusko valtasi minut.

Ei missään.

Tällaisessa tilanteessa ihminen ymmärtää, että vaihtoehtoja on kaksi: 1) ihminen on ryöstetty, tai 2) asuntoon on avautunut madonreikä, joka on imaissut paidan. (Sitä on tapahtunut ennenkin.) Todennäköisempi on tietysti vaihtoehto 2, koska harvalla pitkäkyntisellä on niin valikoiva maku, että vain Kela-paita kelpaa. Vedin siis henkeä ja paikkasin laastarilla etsinnän tuoksinassa haavautuneen pikkurillin. Ulkona satoi reippaasti vettä. Tosi kiva.

Kadonneiden tavaroiden tapauksessa on yksi sääntö, jonka olen huomannut päteväksi: tavara on juuri siellä, missä oletat sen olevan, et vain ole katsonut riittävän tarkasti. Ja kas, niin se Kela-paitakin kurkisti lopulta paitahyllyn takaosasta hiukan ryttääntyneenä, oi sitä iloa!

Siispä kipinkapin Kaisaniemeen! Samaan aikaan kun Irina mellasti ja sade hiipui, onnistuin pujottelemaan itseni satojen ja tuhansien ihmisten seassa lavan lähistölle. Siellä oli tiivis tunnelma. Roudaustauolla näkyville ilmaantui hassujen perunahahmojen lisäksi tuttu nelikko soittimineen. Villellä oli vihreät rummut, olikohan nämä ne uudet? Aurinko alkoi paahtaa ja Kela-paita kaivautui esiin takin alta.

Kun Anssi asteli lavalle punavalkoraidallisine kitaroineen, ihmiset hurrasivat. Yleisö pääsi taputtamaan ja laulamaan kuorona: Miten sydämet toimiiiii… hei levoton tyttö… meidän piti muuttaa maailmaa, me voidaan muuttaa maailmaa… uuu-a HA zabadaba-du… o-ooo o-ooo… o-o-o-o… oooooo-o-o-o… Ja tuon Karhun elämää -hoilotuksen jälkeen Anssi nosti kitaransa ilmaan, hymysi ja kiitti keikasta. Siis mitä, nytkö jo?

Noin 20 minuutissa ei hirveästi ehdi. Yhden loikan rumputasanteelta ja parit piruetit kitaran kanssa. Epäreilua oli se, että Levoton tyttö kompastui kesken biisin teknisiin ongelmiin, kun ainakin laulut katosivat kuuluvista muutaman värssyn ajaksi. Yleisö lallatteli lyriikat siltä osin. Hämmentävintä oli se, että Nummela-levyltä ei kuultu yhtä ainutta biisiä, eikä edes Millaa. Ohhoh. Kolme uuden levyn biisiä, 1972 sekä Pekan ja Suden hitti. Aika rohkea linjanveto.

”Keikan” jälkeen nenäni veti minut muurinpohjalettuteltalle. Letunpaistajan mielestä kaikki esiintyjät olivat olleet hyviä, mutta paras oli aiemmin päivällä treenannut J. Karjalainen. Lettu oli maukas.

Anssin settiin verrattuna muiden soittoajat tuntuivat loputtoman pitkiltä. Anna Puu ehti esittää kuusi biisiä ja samalla sadepisarat palasivat. Sunrise Avenueen mennessä satoi jo kaatamalla ja kääriydyin läpinäkyvään muoviin, jossa oli huppu ja hihat, ja muistelin Elämä Lapselle -konserttia 13 vuotta sitten, jolloin muoti oli viimeksi tämänlainen. Sadepisaroita alkoi valua otsalle, kulmakarvoihin, nenälle, poskille, suuhun, kaulaan, kenkiin. Sitten hihansuusta alkoi liristä sisään. Kuvittele tähän kohtaan iso kuraveden värinen lätäkkö. Ja kun vilkaiset jalkoihisi, huomaat itsekin seisovasi lätäkössä. Melko festaritunnelma. Melko kylmä (+14). Kuumat makkaraperunat tuoksuivat eikä kännykällä saanut yhteyttä Facebookiin.

Selvisin kuitenkin J. Karjalaiseen asti. Sade loppui ja aurinko palasi ja yhtäkkiä vieressäni seisoi Ville Kela. Olin lentää pyrstölleni, mutta puhekyvyn palauduttua kysyin, mitä Levottomassa tytössä oikein tapahtui. Kuulemma PA (eli yleisön äänentoisto) petti. Ja bändi soitti kaikki biisit, jotka oli tarkoituskin soittaa. Ylistin, että heille osui ainakin konsertin paras sää, johon Ville vastasi osoittelemalla aurinkoa, jonka J. Karjalainen sai. Kylmää ja märkää, jos multa kysytään! Mutta kun lavan suunnasta alkoi kaikua ”oi mikä ihana ilta”, sitä kylmääkin jaksoi paremmin.

Villen liuettua takavasemmalle harmittelin, että unohdin lähettää terkut muulle bändille. Ja mainita, että paidassani lukee Villen sukunimi. Olisi ollut hilpeän omituinen lausunto.

Ja ilma on raikas, täynnä tuoksuja. Tiellä jonka varrella kasvaa kukkivia syreenejä.

Kommentit

  1. Hei Mari
    Kaisanimessä oli mukava tunnelma (säästä huolimatta).
    Bändin biisiä missä puhutiin miehestä 5-kymppinen, 6-kymppinen jne en tunnistanut. Osaisiko joku auttaa?
    t. Pirjo

  2. Pirjo, ei kai Anssilla sellaista biisiä ole…

  3. Joo, löytyisköhän Tuure Kilpeläisen tuotannosta mitään tuohon sopivaa? Kannattaa googlailla.

    Tärkeä detalji unohtui, nimittäin aika jolloin tuota konserttihärdelliä näytetään telkkarissa: sunnuntaina 16.6. klo 14.30-16.30 Nelosella. Mukana on koosteet 8 artistista, joten enintään vartti per nenä. Saattavat painottaa kahteen vikaan artistiin, joilla oli pitemmät setit ja lisäksi varmaan jotain haastatteluntynkää. Anssia ennen esiintyivät siis Laura Närhi, Haloo Helsinki, Tuure Kilpeläinen ja Irina, jos näyttävät koosteen samassa järjestyksessä.

    Kuulemma tuo Levoton tyttö ei kuulostanut tv-taltioinnissa kovinkaan pahalta, koska sinne ääni meni koko ajan. Katsotaan siis, mitä telkkariin on valittu.

  4. Pirjon kaipaama kappale näyttäisi olevan Tuure Kilpeläisen esittämä ”Hyvä, paha, ruma mies”.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.