Unelmien keikkamatka Fuengirolaan 15.-19.2.2017, osa I

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Kun joulun aikoihin alkoi tihkua huhuja, että Anssi olisi ehkä helmikuussa keikalla Espanjan Fuengirolassa, niin kyllähän sitä silloin käväisi mielessä, että olisipa hurjan siistiä lähteä katsomaan. Keikkareissu etelän aurinkoon olisi varmasti jotain ennen kokematonta. Mutta ei siitä kuitenkaan oikeasti uskaltanut edes haaveilla, ei minulla kuitenkaan olisi mitään realistisia mahdollisuuksia tuollaiseen matkaan. Muutama kaveri kyllä varaili jo lentoja ja majoituksia, mutta minä vain mietin. Mitä jos varaisin matkan, enkä sitten pääsisikään lähtemään? Se olisi ihan hirveä pettymys! Mieli teki, mutta jokin koko ajan esteli minua tekemästä päätöstä lähteä. Ehkä suojelin itseäni pettymykseltä, jos en pääsisikään mukaan tuollaiselle keikalle. En uskaltanut uskoa unelmiini. Mieheni sitäpaitsi ilmoitti, että hän ei kyllä lähtisi mukaan, joten minun pitäisi siis lähteä yksin. Haluaisinko tehdä niin? Mies kyllä kovasti kannusti minua lähtemään, mutta itse olin epäileväinen. Uskaltaisinko? Mitä jos minulla ei olisi seuraa siellä, jos kukaan ei haluaisikaan viettää aikaa minun kanssani, ja joutuisinkin olemaan siellä ihan yksin? Eikä minulla sitäpaitsi olisi rahaakaan tuollaiseen reissuun… Vai olisiko? Ehkäpä sittenkin, sillä sisareni oli jo lupautunut antamaan minulle lahjaksi lennot, minulle jäisi vain muut kulut. Siltikin vielä epäröin, mutta kun sitten Matkamessujen yhteydessä juteltiin reissuun lähtevän ystävän kanssa asioista, en enää voinut vastustaa kiusausta, vaan samana iltana tilasin lennot itselleni Espanjaan ja takaisin. Se taisi olla paras päätökseni pitkään aikaan, varsinkin, kun oli vielä käynyt ilmi, että keikkoja ei olisikaan Fuengirolassa yksi, vaan peräti kaksi kappaletta peräkkäisinä päivinä.

Ja nyt, nyt minä istun lentokoneessa piirtämässä taivaalle viivaa, pitkää valkoista viivaa. Tuntuu aivan uskomattomalta olla vihdoin oikeasti matkalla. Kuinka paljon tätä onkaan suunniteltu, mietitty ja odotettu! Aurinkorannikko ei tosin ole kohteena sellainen, jonne varsinaisesti olisin aina unelmoinut pääseväni, mutta kun tällaisen matkan nyt kerran voi juuri sopivasti yhdistää keikkailuun, niin mikäs siinä. En sitäpaitsi ole vuosikausiin matkustanut Tukholmaa kauemmaksi, joten on kiva lähteä pitkästä aikaa vähän maailmalle.

Suurin osa seurueestamme matkustaa samoilla lennoilla, yksi odottaa meitä muita jo Málagan kentällä, josta jatkamme porukalla junalla Fuengirolaan. Osa porukasta menee yhden pysäkin pidemmälle majapaikkaansa, kun taas me muut jäämme kyydistä Los Bolichesin asemalla. Aivan tässä lähellä on paitsi meidän hostellimme, myös Iskelmäbaari, jossa Anssin keikat parin päivän päästä ovat.

Kun on lähtenyt liikkeelle Suomen talvesta, on ihanaa kävellä kaduilla auringon helliessä taivaallisella lämmöllään ja katujen ollessa kuivat ja jäättömät. Siis täällähän on aivan kesä. Ensitöiksemme junasta noustuamme huomaamme Thelman pullapuodin, josta saa ostaa keikoille ennakkolippuja, siispä äkkiä sinne! Lippuja tiedustellessamme meiltä kysytään, haluammeko perjantain vai lauantain keikalle. Mikä hullu kysymys, molemmille tietysti! Liput lunastettuamme mieli on kevyt, ja odottavan innostuneen fiiliksen siivittäminä suuntaamme ruokakaupan kautta majapaikkaamme.

Fuengirolan rantamaisemia

Nyt sitten tuleekin ensimmäisen keran koko matkan aikana mieleen, että onko tässä koko hommassa ylipäänsä yhtään mitään järkeä? Eikö Anssi turvallisesti kotimaan kamaralla olisi sittenkin riittänyt? Hostellimme osoittautuu nimittäin aivan kammottavaksi lääväksi, jonka huoneen nurkan täyttävä valtava homekasvusto vaikuttaa olevan ongelmista pienin. Majoitus on luonnollisesti pitänyt maksaa etukäteen, eikä rahoja saa takaisin, se lukee kuitissa selvästi. Ihan kiva, tästäkö nyt tulikin sitten tällainen loma… Ainoa lohtu on, että kanssani samassa huoneessa on muitakin porukastamme, en siis joudu olemaan täällä yksin. Huone on kyllä tosi pieni, mutta se ei nyt haittaa. Nukkuminen tässä paikassa tosin ei houkuta, joten lähdemme tutkimaan lähiseutua, ja tulemmepa ostaneeksi makuupussitkin. Ehkä niissä sentään pystyy nukkumaan. Iskelmäbaarikin etsitään, tapaamme siellä sattumoisin myös loput seurueemme jäsenet ja pääsemme tuoreeltaan jakamaan kauhukokemuksia. Hostellimme ainoa hyvä puoli taitaa olla sen sijainti, siitä on nimittäin varsin lyhyt kävelymatka tänne keikkapaikalle.

Ilta etenee ja väsymys kasvaa. Edellisen yön unet ovat jääneet vähiin, kun olin illalla sekä Venemessuilla että On the Rocksissa katsomassa Anssia, ja aamulla jo viideltä piti olla lentokentällä. Ei tässä siis auta mikään, on pakko lähteä sinne hirveään, likaiseen homeloukkoon nukkumaan. Yäh, ajatuskin ällöttää. Ja sitäpaitsi, mitä jos siellä on vaikka luteita tai torakoita? Ötökkäkammoista hirvittää jo valmiiksi. Missään ei kuitenkaan näy ylimääräistä liikettä, ja kun lopulta kömmin makuupussin sisään täysi kerros vaatteita päälläni (täällä on nimittäin kylmä!), niin uni tulee kyllä saman tien. Onneksi, sillä muuten tähän olisikin vain jäänyt pyörimään ja joutunut valvomaan koko yön. Nytkin tosin herään useamman kerran yön aikana siihen, että paleltaa ihan vietävästi. Yöt ovat täällä vielä tähän aikaan vuodesta kylmiä, eikä tässä huoneessa tietenkään ole minkäänlaista lämmitystä. Pieni ikkunanräppänä sen sijaan on, ja koska sitä ei saa kovin tukevasti kiinni, sieltä pääsee kivasti kylmää ilmaa huoneeseen. No, ainakin se ilma on raikasta verrattuna tämän huoneen homeisuuteen ja tunkkaisuuteen.

Kaiken epätoivon jälkeen koittaa kuitenkin uusi aamu. Me päätämme, että tähän läävään emme enää jää. Vähän netin varaussivuja selailemalla löytyykin parempi hotelli, josta saa kohtalaisen edullisesti huoneiston neljälle hengelle, pääsisimme siellä siis koko asumusta vaihtava porukka samaan huoneistoon, kun tässä ensimmäisessä paikassa eräs meistä oli yksin omassa huoneessaan. Nyt ei todellakaan siis enää mietitä, vaan varataan se ja äkkiä! Haukumme lähtiessämme hostellin niin englanniksi kuin espanjaksikin ja raahaamme kamat uuteen majapaikkaan, jonne on onneksi aika lyhyt matka. Tuntuu, että jokainen meistä voisi nyt vaikka itkeä onnesta, uusi hotelli osoittautuu nimittäin todella mukavaksi paikaksi. Täällä on puhtaat lakanat, iso parveke, keittiövälineitä, toimiva suihku… Kaikkea, mitä ihminen lomallaan tarvitsee. Täällä me kyllä viihdymme, ihanaa!

Pian saamme aivan vahongossa huomata senkin, että uusi hotellimme on vielä paljon lähempänä Iskelmäbaaria kuin ensimmäinen paikka. Nyt tuntuu siltä, että loma voi vihdoin ihan oikeasti alkaa. Käytämme päivän tutustumalla Fuengirolan maisemiin, kiertelemällä lukuisissa putiikeissa ja syömällä hyvin.

Fuengirola sijaitsee Välimeren rannalla, täällä on tuulista ja meri velloo vaahtopäisenä aallokkona, mutta ihana aurinko jaksaa helliä hipiää, nyt voi huoletta riisua takin pois ja tankata kunnon annoksen D-vitamiinia. Välillä jostain ilmestyy pilviä, mutta sitten aurinko taas palaa näkyville. Lämpöasteita on ehkä hieman alle 20, mutta se tuntuu paljon lämpimämmältä. Siellä täällä on erilaisia vaate- ja kenkäputiikkeja, ravitsemusliikkeitä, leipomoita, vihanneskojuja ja ihan tavallisia ruokakauppojakin. Rantabulevardilla taas on liikkeitä, joissa myydään jos jonkin sortin turistikrääsää. Kapeiden katujen varsilla kasvaa appelsiinipuita, joissa näyttää olevan vaikka kuinka paljon tuoreita hedelmiä. Entä ovatko nuo jonkin sortin palmuja? Rannan tuntumassa on paljon hotelleja, joiden ikkunasta näkyy pitkä kaistale hiekkarantaa ja sen takana aukeava aava meri. Kauempana siintää jylhiä vuoria.

Kas, ovatko ne appelsiineja?

Päivän touhuilujen jälkeen yön tullen on taivaallista kömpiä pehmeiden lakanoiden väliin ja kääriytyä lämpimiin peittoihin. Huoneiston lämmityskin on saatu päälle, tänä yönä ei tule kylmä. Ja miten ihanan pehmeä tämä tyyny onkaan! Uni tulee jälleen helposti, mutta nyt ei pelkästään väsymyksen takia, vaan myös siksi, kun nukkuminen vihdoin tuntuu vain niin ihanalta.

Seuraavana aamuna heräänkin virkeänä ja täynnä odotusta, tänään on vihdoin tiedossa ensimmäinen keikka. Päivä kuluu nopeasti, tosin osa porukasta saa taas kokea, että Espanjassa kaikki ei välttämättä suju aivan niin kuin on luvattu. Kampaajareissusta saattaa esimerkiksi tulla moninkertaisesti sovittua kalliimpi ja hitaampi… Onneksi porukassamme on espanjaa taitava henkilö, sillä paikalliset lakkaavat täysin puhumasta englantia samalla sekunnilla, kun palvelussa on jotain moitittavaa. Harmituksen hetkellä mietimme, että onneksi kohta näemme Anssin, sitten kyllä kaikki kiukun aiheet unohtuvat ihan varmasti!

Illansuussa suuntaamme jo hyvissä ajoin Iskelmäbaariin, jossa näytetään isolta screeniltä Suomen jääkiekkokierrosta. Meitä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaan vetäydymme omaan hyvään seuraamme yhteen nurkkapöytään. Samalla voi hyvin myös ladata kännyköitä ja hyödyntää baarin ilmaista wifiä, kavereille Suomessa täytyy kertoa kaikki, mitä täällä tapahtuu, jotta hekin pääsevät keikkatunnelmaan mukaan.

Illan edetessä siirrymme tanssilattialle laittamaan jalalla koreasti. Espanjan ilmassa taitaa olla jotakin outoa, kun minäkin heittäydyn rytmin vietäväksi, vaikka minä en siis todellakaan tanssi. Koskaan. Paitsi näköjään nyt. Onneksi paikalla on vielä tosi vähän yleisöä. Kesken tanssimisen joku meistä huomaa, miten Karisalmi saapuu lavalle bassoaan lämmittelemään, ja siitähän se riemu vasta repeääkin. Ryntäämme rutistamaan muusikkoa, jota meillä kaikilla on ollut kauhea ikävä, onhan edellisestä bändikeikasta jo hurjasti aikaa. Osa meistä on onnistunut pitämään tähän asti salaisuutena, että olemme tulleet tänne, joten kyselemme Antilta, onko yhtään yllättävää nähdä meidät täällä. Kuulemma vain se hieman yllättää, että meitä on paikalla näinkin paljon. Antti kertoo, että illan aikana saattaa olla luvassa jokunen harvinaisempikin kappale, ja tämä saa meidät tietysti odottamaan keikkaa vielä entistäkin suuremmalla innolla, jos se nyt on edes mitenkään mahdollista. Sillä tässä todellakin ollaan joka tapauksessa jo aivan pähkinöinä!

Antin poistuttua takaisin bäkkärille hakeudumme me asemiin eturiviin, hyvin mahdummekin kaikki Anssin mikin edustalle. Kellon ollessa suunnilleen 21.30 paikkeilla keikka sitten viimein alkaa. Antti, Ville ja Anssi kapuavat lavalle, nyt saa pikkuisen kiljahdella. Tämä on tosiaan trio-keikka, ihan koko bändiä ei ole roudattu Aurinkorannikolle asti. Kokoonpanossa kuullaan siis tänään Anssin akustisen kitaran, laulun ja huuliharpun lisäksi Villen rumpuja (lainasellaisia, tietysti) ja Antin bassoa ja taustalaulua. Tulossa on taatusti hyvä setti.

Illan ensimmäinen biisi on Milla, joka kuulostaa todella tuoreelta. Oikeastaan suorastaan häkellyttävän erilaiselta. Tämä on niin siistiä, kun saa kuulla tuttuakin tutummista biiseistä ihan uudenlaisia sovituksia. Vähän sinnepäin, kuin olisi Anssin soolokeikalla, mutta sitten kuitenkin jotain täysin erilaista. Hymyilyttää, on pakko laulaa mukana, taputtaa rytmiä ja tanssia. Posket hehkuvat, tämä on siis niin siistiä! Ilmassa on kyllä nyt selkeästi jotain erikoista, tuntuu niin uskomattomalta, että saan oikeasti olla täällä mukana. Tämä jos mikä on unelmien toteutumista.

Milla saa heti aikaan hyvää yhteislaulua, ja yleisökin uskaltautuu jo hyvin kansoittamaan tanssilattiaa meidän takanamme. Jostain tänne on äkkiä ilmestynyt paljon porukkaa, tosi kiva. Seuraavana biisinä kuullaan Kaksi sisarta, jonka jälkeen Anssi ilmoittaa, että siinä oli setin suunniteltu osuus, nyt saa esittää toiveita. Ja hetihän niitä rupeaakin kuulumaan, äänekkäimmin varmaankin huudellaan Bemaria, joka sitten valikoituukin seuraavaksi kappaleeksi. Sen jälkeen saa toivoa lisää, Anssi sanoo myös, että jos ei yleisöstä kuulu toiveita, niin lavalta kyllä tarjoillaan sitten hyvinkin mitä sattuu… Se kelpaisi kyllä minulle oikein hyvin, mutta kyllähän yleisöstä toiveita irtoaa. Saamme kuulla Puistossa, vaikka Anssi sanookin sen olevan käytännössä sama biisi kuin Bemari. Tosin ensin Anssi epähuomiossa vertaa sitä Nummelaan, ja tämähän on Antin mielestä hyvinkin huvittavaa.

Muutenkin koko kolmikolla tuntuu koko ajan olevan lavalla hirveän hauskaa, ja tämä esiintymisen riemu todellakin välittyy myös yleisöön. On niin ihanaa katsella noita hymyileviä kasvoja ja tajuta hymyilevänsä itse vähintäänkin yhtä leveästi. Ei ole väliä, ollaanko Suomessa vai jossain muualla, keikalla on aina yhtä ihanaa olla. Meillä on täälläkin omat koreografiamme jotka näihin biiseihin kuuluvat, nyt kaikki kädet ylös, kun eläydytään Petri Ruususen tarinaan.

Seuraavana kuullaankin sitten Sydämistä tällä kertaa erityisen kiinnostava versio, tavallista selvästi hitaampi, kivan jammaileva esitys. Kuulostaa muuten todella hyvältä! Sanoinko jo, että tämä erilaisten versioiden kuuleminen on ihan älyttömän siistiä? Tällaisia trio-keikkoja saisi olla enemmänkin, ja mieluusti hieman lyhyemmän välimatkan päässä.

Sydämien jälkeen Anssi ilmoittaa, että on hänen oman toiveensa aika. Kuulostaa lupaavalta! Joku yleisöstä huutaa ”Demo!”, ja Anssin ihmetellessä mikä demo, sama tyyppi vastaa, että ihan mikä tahansa demo. Anssi lupaakin, että seuraava on muuten todellakin demo. Hän kertoo, että näin rantamaisemissa tekisi mieli soittaa joku rantatunnelmiin sopiva kappale, ja sattumoisin häneltä sellainen löytyykin: Karhusaari tietysti. Jes, onpa kivaa kuulla harvinaisempi biisi tähän väliin, Antti oli oikeassa puhuessaan niistä yllätyksistä. Hyrisen tyytyväisenä.

Kun lavalla kaikki on niin siistiä, ja se näkyy!

Vähemmän soitetun biisin jälkeen tarvitaan hittiä, ja niinpä Anssi taikoo Martininsa kieliltä ilmoille Levottoman tytön alkusoinnut. Nyt bailataan taas ihan urakalla! Edellisen biisin kuvasin videolle, mutta muuten täällä on tullut otettua ihan valokuviakin tavallista paljon vähemmän. Musiikki ja rytmi on vienyt niin täysin mukanaan, ettei todella ole malttanut keskittyä mihinkään muuhun kuin kulloinkin meneillään olevaan biisiin. Tunnelma tuntuu edelleen aivan maagiselta. Ystävällä vieressäni on naamallaan aivan yhtä autuaan onnellinen ilme kuin itsellänikin, taidamme kaikki tuntea tällä hetkellä ihan erityistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Täällä me olemme, tuhansien kilometrien päässä kotoa, ja vain siksi, että Anssi on nyt tuossa lavalla edessämme soittamassa ja laulamassa. Aika ainutlaatuista.

Vielä pari tutumpaa kappaletta, Jenniferin aikana on päivänselvää, että tänä iltana ei todellakaan suostuta kuolemaan pystyyn, heristetäänpä vähän nyrkkiä ilmassa sanoman vahvistamiseksi. Nyt eletään vahvemmin kuin koskaan! Välillä lähetetään Sannille terveisiä Suomeen 2080-luvun myötä, ja toivebiisiehdotuksina huudellaan muitakin numerosarjoja, kuten 1970 ja 1973, mutta seuraavana kuullaan jälleen Anssin oma toive, Ensilumi. Vau! Nyt on muuten kova veto! Biisiä on viime vuosina kuultu ylipäänsä vain muutamaan kertaan Anssin soolokeikoilla, mutta edellisestä bändiversiosta on aikaa varmasti yli kymmenen vuotta. Tosi kiva siis kuulla kappale, ja se muuten kuulostaa nyt ihan älyttömän hyvältä. Siis oikeasti, onko tämä kappale ollut aina näin menevä?! Kunpa tämä ei loppuisi ikinä, voisin hyvin kuunnella biisin vähintään muutaman kerran peräkkäin. Juuri nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia on kannattanut lentää tänne asti keikkojen takia, ainutlaatuisia, harvinaisia, täydellisiä hetkiä.

1972:ssa saadaan jälleen kuulla varsin komeaa yhteislaulua. On ihan sama, missä päin maailmaa ollaan, yleisö osaa kyllä biisin ulkoa ja laulaa mielellään mukana, erityisesti kertosäkeet lauletaan kirkkaalla ja kovalla äänellä. Vedetään ihan täysillä, pompitaan, jee!

Nostalgian kautta siirrytään jo Nummelaan, ei voi olla totta, että aika on taas kulunut näin nopeasti! Mutta ei voi mitään, totta se on. Anssin jälkeen on sitäpaitsi vielä jonkun salsaryhmän esiintymisvuoro, joten nyt on vain hyväksyttävä, että keikka alkaa lähestyä loppuaan. Nummelan kuoro soi kauniisti täälläkin. Biisin jälkeen jollain yleisöstä on jo kovasti asiaa Anssille, ja Anssi itsekin taitaa hetken luulla, että keikka todella päättyisi siihen. Mutta ei sentään, kaiuttimista kuuluu ihana ääni, joka kysyy, haluammeko kuulla vielä lisää Anssia, ja toki me haluamme! Niin keikka sitten kaikkien onneksi jatkuu vielä parin biisin verran. Ensin nautitaan Aamun rytmeistä, biisi sujuu pientä sanojen unohtamista lukuun ottamatta totutun varmaan tyyliin. Illan sinetöi monien soolokeikkojen tavoin Matkalla Alabamaan, josta on otettava kaikki irti. Eläydytään niin, että ollaan biisin jälkeen ihan poikki.

Biisilista:
Milla
Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW
Puistossa
Petri Ruusunen
Miten sydämet toimii?
Karhusaari
Levoton tyttö
Jennifer Aniston
2080-luvulla
Ensilumi
1972
Nostalgiaa
Nummela
——-
Aamu
Matkalla Alabamaan

Ja sitten keikka ihan oikeasti on ohi. Anssi tulee kättelemään eturiviä ja vähän muitakin, jotka ylettävät ojentamaan kätensä. Luonnollisesti jäämme myös odottamaan, että saamme yhteiskuvat tältäkin keikalta. Nytkään ei ole väliä, missä ollaan, kuvat kuuluvat asiaan. Meidän lisäksemme täällä vaikuttaa olevan monia muitakin, jotka haluavat selfien Anssin kanssa, ja toki täälläkin Anssilla on aikaa jokaiselle kuvan ja nimmarin pyytäjälle. Kysyn Anssilta, oliko hän yhtään yllättynyt nähdessään meidät kaikki täällä, mutta ei kuulemma ollut; Antti oli paljastanut meidät ennen keikkaa. Kuulemma on kuitenkin kiva, kun meitä on täällä useampia tuttuja kasvoja. Siitä olemmekin taatusti samaa mieltä! Anttikin saapuu hieman myöhemmin bäkkäriltä rahvaan joukkoon, ja päädymme ottamaan yhteiskuvia myös hänen kanssaan. Niistä tulee tosi hämäriä, mutta varmasti ikimuistoisia.

Lopulta löydämme tiemme ulos kuumasta baarista Fuengirolan raikkaaseen yöhön. Kävelemme pienen matkan hotellille,  jonka aulaan jäämme vielä hyväksi toviksi käymään läpi juuri kokemaamme. Itsekseni mietin, että minulle keikasta on jäänyt päällimmäisenä mieleen suunnaton onnellisuuden tunne. Olen valtavan kiitollinen, että olen saanut olla juuri tänä iltana juuri tällä ihanalla keikalla juuri täällä, kaukana kotoa ja tutuista, turvallisista ympyröistä. Tämä matka on ollut minulle kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, viime hetkille asti olen alitajuisesti miettinyt, että tapahtuu vielä jotain sellaista, etten pääsekään lähtemään. Ja nyt kun olen täällä, kun ensimmäinen keikka on onnellisesti takana ja olen tuntenut eläväni vahvemmin kuin koskaan, nautin täysin siemauksin tästä kuplivasta, pulppuilevasta onnen tunteesta. Mitä niin hyvää minä olen tehnyt, että olen ansainnut tämän? Enkä vain tätä keikkaa, vaan myös kaikki nämä rakkaat matkakumppanini, joiden kanssa olen tätä kokemusta jakamassa. Elämä on välillä todella ihmeellistä! Liikuttavan ihanaa. Melkein, kuin kaikki tämä olisikin vain unta, ei ollenkaan oikeaa elämää. Mutta totta tämä on.

Vähitellen väsymys hiipii kaikkiin ruumiin ja sielun sopukoihin yhä voimakkaammin, on aika siirtyä hotellihuoneeseen nukkumaan virkistävät yöunet. Huomenna on vielä edessä kokonainen päivä Fuengirolassa ja sen päättävä toinen ihana keikka, mutta se onkin sitten kokonaan oma tarinansa, josta lisää raportin toisessa osassa.

Kommentit

  1. Kiitos, Trientale 🙂 Oli niin hauska jo matkanne aikana elää mukana kokemassanne, ja välillä vihastuttavaa (= läävä, johon ensin jouduitte; kaipa selvällä suomen kielelläkin palautetta jaoitte). Raporttisi ja jo katsotut videot keikoilta ovat todellakin saaneet tuntumaan, että ehdottomasti jotain tällaista olisi ihana päästä kokemaan itsekin. Ehkä seuraavalla kerralla, kenties. Tietysti toivoisi trion esiiintyvän joskus myös pääkaupunkiseudulla. Spesisaali on aina spesiaalia.

  2. Oi mikä reissu tämä olikaan <3 Kiitos tästä raportoimisesta <3 Aurinko ja Anssi Trio keskelle pitkää harmaata ja jäätävää talvea oli kyllä ihan unelmien täyttymys eikä ihme että ei tanssivaakin tanssitutti =D <3 Karhusaari <3 Uuhjeah <3

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.