Keikkarapsa: Saunan lauteilla

Pariisin Kevät, Klamydia ja Anssi Kela pe 10.6.2017 Finnish Sauna Festival, Helsinki

Saunafestareiden kolmantena päivänä eli lauantaina ilma on oikein kesäinen ja kaunis. Iltaa kohti pilvistyy, mutta tänään ei sada ja pitäisi myös olla kohtalaisen lämmintä. Torstaina festareilla oli paitsi kamalan märkää taukoamattoman sateen takia, myös järjettömän väljää koska siellä oli vain saunojia eikä juuri yhtään musiikista kiinnostuneita. Bändit saivat soittaa lähes tyhjälle katsomoalueelle. Tänään pitäisi kaiken olla hyvin, joten reippain mielin matkaan kohti Mäntymäkeä!

Osa kavereista oli käynyt paikalla katsomassa ensimmäisen esiintyjän, Kasmirin, jonka jälkeen festareiden musiikkiohjelmassa oli pitkä tauko ja he kaikki poistuivat paikalta muihin hommiin. Osa lähti Linnanmäelle katsomaan Pete Parkkosta. Minä halusin nähdä festareiden kolmannen esiintyjän, Pariisin Kevään, koska olin aiemmin onnistunut aina missaamaan heidät kaikilla mahdollisilla keikoilla. Ajoitus osui ihan nappiin ja kävelin suoraan pittiin eturivin taakse vähän ennen heidän keikkansa alkua. Ensin piti kyllä hieman kitistä järkkärille torstaista muuttunutta juomapolitiikkaa. Silloin koko alue, myös lavan edusta, oli ollut anniskelualuetta ja nyt jopa viaton vesipullo oli ehdottomasti kielletty pitissä. No okei, kuollaan sitten janoon!

Pariisin Kevät

Tämä jo pitkään aivan ykkössarjaan nousua kärkkyvä bändi oli minulle uusi tuttavuus. Tai siis olenhan minä tiennyt näiden olemassaolosta jo pitkään, olen kuullut bändin nimen syntytarinan (ilmestys unessa), jonka spiikkeri Mato Valtonenkin nytkin kertoi, mutta heidän musiikkiaan en tuntenut tarkemmin kuin parin isoimman hitin verran.

Uusimman levyn äänimaailma on vähän liian syntikka- ja efektivetoista minun makuuni, mutta lavalle nousee onneksi ihan oikea bändi, joka soittaa pääosin ihan oikeilla soittimilla. Vain yhden tai parin uusimmalta albumilta peräisin olevan raidan ajaksi soittimet lasketaan pois käsistä ja koko bändi käy syntikoiden ja muiden laatikoiden taakse. Laulaja-kitaristi Arto Tuunela on erittäin selkeästi bändin nokkamies, ja tämä koko bändihän on pohjimmiltaan hänen sooloprojektinsa. Nuorehkot, taitavat miehet luovat kaunista äänimaailmaa Arton jossain määrin synkkien sanoitusten taustalle, ja biisit vaihtelevat balladinomaisista melkein rokkaavaan poppiin.

Mustiin pukeutunut Arto itse tosissaan antaa kaikkensa ja repii sielunsa hajalle harvalukuisen yleisön edessä. Miten voikin laulaminen näyttää noin tuskaisalta? Arto esiintyy milloin paljain käsin, milloin kitaran kanssa, kiipeää bassorummun päälle ja tanssahtelee seuraavaksi jo isojen vahvistinkaappien muodostamalla ”etulavalla” jonne on vain normaalin askeleen mittainen harppaus varsinaiselta lavalta. Minua oli etukäteen varoitettu, että tämä porukka on aika jähmeää esiintyessään mutta eikä mitä, ihan kunnollahan tässä ollaan menossa.

Miksaus ei ole ihan yhtä kohdallaan kuin torstaina, sillä nyt ei kaikesta laulusta oikein saa selvää ja se on sääli, sillä näissä sanoituksissa olisi kuunneltavaa. Laulu kuuluu kyllä oikein hyvin 50 metrin päähän, kun poistuin yhden biisin ajaksi pitistä ja sen kuuluminen parani pitissäkin settiin kuuluneen akustisen biisin myötä.

Settilistassa oli viitisen kappaletta uusimmalta levyltä ja niiden lisäksi tasainen kooste kappaleita vanhemmilta levyiltä, joita on kai ainakin viisi. Isommista hiteistä kuultiin iltaan ihanaisesti sopiva Kesäyö (vaikka nyt ei sadakaan eikä edes itketä), mutta se toinen, se jossa ei olla syöty mun lääkkeitä (Tämän kylän poikii) jäi kuultavaksi jollain tulevalla keikalla.

Pariisin Kevään settilista, biisit kopioitu lavalla olleesta listasta.

Imatrankoski
Haamupuhelu
Pilvissä
Kuume
Painovoimaa
Etelään (akustinen)
Kuka sulkee sun silmät
Liukuovet
Tiputa sun aseet
Kesäyö
Saari
Meteoriitti
Kevät

Pariisin Kevät lopettaa settinsä aika eleettömästi noin kolmen vartin jälkeen, vaikka yleisöstä huudeltiin toivebiisejä vanhimmilta albumeilta. Mitäs nyt tehtäisiin? Jaa kas, koko muu paikalle päätynyt yleisö poistuu eikä pittiin jäänyt kuin puolisen tusinaa Anssi Kelan fania. Käymme VIP-alueen aidalla moikkaamassa sen takana hengailevaa Anttia (Anssin basisti) ja keskustelemme hänen kanssaan mm. juuri nähdystä bändistä. Jätämme hänet kohta rauhassa etsimään ruokaa ja palaamme pitin puolelle vahtimaan paikkojamme, sillä seuraavaksi esiintyvän Klamydian hurjiksi tiedetyt fanit saattavat hyökätä paikalle koska hyvänsä. Isompien kesäkeikkojen tyyliin iskemme siis peffamme kanveesiin ja nojailemme leppoisasti etuaitaan seuraavat puoli tuntia.

Klamydia

Siinä istuessa kuuntelemme Klamydian roudausta ja sound checkiä. Kas, miksauspöydästä on selvästi löytynyt kivoja säätimiä ja nyt on ääni KOVALLA! Tulpat äkkiä korviin. Nooh, ehkä tänne on tulossa meluisaa yleisöä massoittain joten varmaan on syytäkin luukuttaa kunnolla. Klamydian soittoaika lähestyy ja pittiin alkaa pikku hiljaa valua Klamydia-paitaisia tyyppejä. Useimmilla on kuitenkin joku juoma-astia mukanaan, jolloin heidät palautetaan muutamaa metriä taaemmas pitin portille ja he jäävät sinne. Nousemme kuitenkin varmuuden vuoksi seisomaan vajaat 10 minuuttia ennen keikan alkua, sillä se pelätty ryntäys voi vielä tulla. Tiukkailmeiset turvamiehet asettuvat myös lavan ja pitin etuaidan väliin.

No ei sitä ryntäystä sitten tullut. Onhan tässä nyt vähän enemmän porukkaa kuin Pariisin Kevään aikana, mutta hiljaista on silti. Klamydia-fanien massat taitavat olla tänään jossain ihan muualla, kuten samaan aikaan järjestettävillä Helsingin Sideways-festareilla, Vantaan isoja nimiä tarjoilevassa Rockfestissä tai ehkä vain sambakarnevaaleilla. Vai ovatko he ehkä saunomassa omilla mökeillään, koska pääosa tämän bändin fanikunnasta taitaa tulla muualta kuin pääkaupunkiseudulta?

Vesku ja bändi vetivät tuttuun tapaan kiihkeän koosteen Ramones-tyyppistä sopivan yksinkertaista luukutusta vailla sen pidempiä sooloja tai muuta kikkailua (vaikka ilmeisestikin ainakin kitaristi Jarilta irtoaisi tarvittaessa) ja helpot, erittäin hyvin mukana laulettavat kertosäkeet innostavat aukomaan suutaan, vaikka lyriikat eivät ole erityisen hyvin hallussa – eikä niistä nyt saa oikein selvää, potikat ovat tosiaan kaakossa ja vähän ylikin ja tulpat pysyvät syvällä korvissa. Välispiikit ovat lyhyehköjä ja Vesku vaikuttaa hieman kireältä. Varmaan toivoi isompaa yleisöä. Bändi saadaan kuitenkin taputettua takaisin yhden biisin mittaiseen encoreen.

Klamydian settilistaa en kirjoitellut ylös kun en hallitse heidän laajan tuotantonsa biisien nimiä tarpeeksi hyvin, mulla nyt kuultiin ainakin Aku Ankka, Pienen pojan elämää, Rakas hullu, Nina Autio, Mitä vielä!, EVVK, Suomi on sun ja encorebiisinä Pilke silmäkulmassa.

Anssi Kela ja bändi

Tämän setin jälkeen lavalla alkoi välittömästi roudaus, joten emme malttaneet istua vaan nojailimme etuaitaan katsellen, mitä estradilla tapahtuu. Jo edellisen bändin aikana oli näkynyt lavan sivusta, kuinka siellä kannetaan Villen rumpukamoja ja kosketinsoittaja Saara vilahti siellä pariin kertaan. Mato Valtonen kävi mainostamassa vihdontademoa, myyntikioskeja ja jotain kiukaaseen laitettavaa juttua, mutta edes ne houkutukset eivät saaneet meitä pois paikoiltamme. Nyt lopultakin Linnanmäellä seikkailleet porukat saapuivat paikalle, ja eturiviin tehtiin heillekin tilaa. Sound checkissä hihittelimme kunkin mikrofonin haltijan (teknikko Esa Anssin tilalla) valitsemille lyriikoille, olimme huolissamme edelleen erittäin kovalla olevasta äänestä ja säikähdimme, kun äänimies Terttu pisti myrskytuulen puhaltamaan vuorotellen kummankin puolen kaiuttimista. Kuulemma vähän testasi PA-kamoja.

Antti esitteli meille, kuinka Lemonatorin (Antti soitti aiemmin tässä nyttemmin jo lopettaneessa bändissä) aikana vedettiin kunnolla leveä haara-asento ja laulettiin suorin selin mikkiin, joka on suunnilleen seisovan henkilön navan korkeudella, mutta ei aikonut tehdä sitä tällä keikalla vaan nosti mikrofoninsa pitkän miehen mittoihin sopivammalle korkeudelle. Porukat häipyivät kohta lavalta bäkkärin puolelle ja me jäimme odottelemaan keikan alkua. Klamydian aikana ilma oli hieman viilentynyt ja nyt tauon aikana oli aika vetää takit ja hupparit niskaan, jotta tarkenisi.

No nyt kello oli jo melkein kymmenen, eikä lavan luona ole edelleenkään kuin eturivin tiukasti valloittanut porukkamme ja pari satunnaista muuta kaveria hieman syrjemmällä. Mitähän tästäkin tulee? Mutta kun Millan ensi soinnut kuuluvat ilmoille, kaljatiskien luota ja saunoilta alkaa tasainen vaellus kohti festarialueen nurkassa seisovaa mustaa lavarakennelmaa ja parin seuraavan kappaleen aikana saattoi huomata, että vaikka täällä on edelleen väljää, jengiä on sentään tullut paikalle selvästi enemmän kuin Pariisin Keväällä ja Klamydialla yhteensä, ja valtaosalla on katse tiiviisti kohti lavaa. Anssi kyllä yrittää houkutella ihmisiä puolityhjään pittiin mutta turhaan, koska he arvostavat juomiaan enemmän kuin lavan etureunan läheisyyttä.

Hieman varovaiselta vaikuttaneen alun jälkeen (kolmas keikka kahden päivän sisällä, kaikilla jonkinasteinen yleisökato eikä Anssin flunssa taida vieläkään olla ihan kokonaan ohi) Anssi saa tulen kunnolla syttymään ja kohta on kiukaan pesässä jo hyvät roihut. Nyt on jo syytä kuoria takit pois päätä, koska lämpötila saunassa alkaa pikku hiljaa nousta! Me eturivin valloittaneet muistamme velvollisuutemme ja vihdomme tahdissa.

Vielä Puiston aikana sai pohtia illan viilenemistä ja ulkokeikkojen yleistä järkevyyttä, mutta onhan näillä kesän festarikeikoilla ihan oma jäljittelemätön tunnelmansa! Monille ilman sopiva viileys ja raikkaus sopii paljon paremmin kuin tunkkaisten musaklubien ahtaus, ja sen mitä intiimiydessä ja tiiviissä tunnelmassa hävitään, voitetaan ihan vain sillä, että on kesä ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Keikka on pakosta lyhyempi ja settilista yllätyksettömämpi kuin talvisin, mutta festareilla saa samalla rahalla yhden, kaksi tai viisikin muuta bändiä, jos vain jalat kestävät seisoskelun. Nyt on festarisesonki ja nyt otetaan auto (tai julkinen liikenne) alle ja lähdetään baanalle! Mietitään sisäkeikkoja taas sitten joskus syksyllä.

Häkälöylyt on nyt heitetty ja saunan ilmapiiri alkaa muuttua sopivan lämpimäksi Levottomalle tytölle ja kiihkeälle kitarakaksintaistelulle. Anssi kävi kokeilemassa lavan edessä olevan kaiutinpatteriston päällistä jo ekan tai tokan biisin aikana, ja nyt Tuomaskin loikkaa sinne mittelemään voimia bändin nokkamiehen kanssa. Tässä urheilussa piuhattomuudesta on selvästi etua, sillä Tuomaksen elämänlanka takertuu välillä tuulettimeen ja seuraavaksi lavamonitoriin. Laitteistorikkoja ei onneksi satu eivätkä miehetkään putoa tältä kaidalta polulta. Siellä on myös tilaa Antille Karhun elämän aikana. Eturiveissä vihtominen kiihtyy kun kitarat ja basso nousevat kohti pilvistä ja hiljalleen jo hämärtyvää taivasta.

2080-luvulle tultaessa varmaan saunotaan edelleen, ja joku kirjoittelee lauluja jostain toisesta. Tai sitten joku tietokoneohjelma tekee silloin niitä lauluja efektilaitteille. Mutta ei se mitään, nyt ollaan täällä ja tänään, ja nämä biisit on kirjoitettu juuri meille! Anssi astelee taas rantalaiturille, mutta ei pulahda tässä kiihkeän saunomisen keskellä virkistävälle crowd surfaukselle. Ei mikään ihme, koska tässä lammessa olisi kyllä liian väljää moiselle uimaretkelle, pohja paistaa.

Petri Ruususen tarina vie tällä kertaa minun ajatukseni kahden päivän takaiseen liikenneonnettomuuteen, jossa joku oman elämänsä Pete ajoi itsensä ja Lauransa hengiltä Espoossa. Juuri niistä samoista tutuista mutkista ajoin läpi viimeksi tänään, ja samalla kävin mieheni kanssa läpi juuri tämän kappaleen sanoitusta (Ajettiinks meit takaa? En oo ihan satavarma, mut siihen sillankaiteeseen päätty kaikki hyvä karma) ja pohdittiin nuorison riskinottoja liikenteessä.

Anssi muistelee keväistä Isot biisit -telkkarisarjaa ja kysyy, katsoiko sitä kukaan (”Jaa, eturivi taisi katsoa”) ja sitten päästään hetkeksi Rappiolle. Nostalgiaa tarkoittaa, että keikka on jo loppupuolella, ja nyt on kiuas jo tosissaan kuumana. Se lopuksi Anssi seisoo taas laiturilla, iskee isosta punaisesta kitarastaan (tää ei ole se vanha, tää on se uusi) tutun riffin ja kohta kokeillaankin jo, kuinka yhteislaulu toimii tämän saunaseurueen voimin. Miehet loikkivat pitkin lavaa ja osa eturivistäkin pyörii piruettejä mukana, kun siihen on kerrankin tilaa. Mutta huh, siitähän menee pää sekaisin! Ettei vaan ollut vielä hieman häkää tässä löylyssä? Vai heittikö joku kiville jotain muuta kuin vettä?

Tuli alkaa hiipua jo kiukaan alla ja vaikka saunojat haluaisivat lisää, nyt on jo rauhallisten loppulöylyjen aika Nummelan tahdissa. Sen päätteeksi bändi kumartaa ja poistuu lavalta Anssin astuessa takaisin laiturille ja pudottautuessa siitä rantahiekalle (no ei tää mitään hiekkaa oikeasti ole vaan ihan vain asvalttia) kättelemään yleisöä. Nyt pitin takanakin herätään hylkäämään kiireesti kielletyt juomat ja siirtymään etuaidalle, jossa Anssi kulkee vielä pitkän tovin tervehtien jokaista käden ulottuvulle osuvaa.

Muun yleisön mentyä keräännyimme vielä yhteen yhteiskuvaan Anssin kanssa ja kun hän pääsi lähtemään lopultakin bäkkärille, saimme vielä houkuteltua Antin kättely- ja kuvaussessioon samaiselle etuaidalle. Ville kieltäytyi tulemasta, ja Saaraa ja Tuomasta ei ehditty tällä kertaa maanitella alas lauteilta.

Jaa, jos sitä lähtisi välillä kotiin päin, vaikka olisi ihan kiva jäädä tänne vielä roikkumaan kavereiden kanssa. Koko festarialue alkaa hiljentyä, ja kun sähköisempi musiikki on tauonnut tältä illalta, yksinäinen satakieli pääsee lopultakin aloittamaan oman esityksensä Mäntymäen pensaikoissa. No uskotaan, kyllä nyt on todellakin kesä!

Anssin settilista

Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Rappiolla (Hassisen kone cover, Iso biisi)
Nostalgiaa
1972
Nummela