Keikkarapsa: Banjo, kontrabassso vai lap steel?

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 28.9.2018 Laurentius-sali, Lohja

Anssi Kelan yli vuoden mittainen keikkatauko on nyt päättynyt, ja tauolta palataankin komeasti Ääriviivoja-konserttikiertueen merkeissä. Kahden ja puolen vuoden takainen edellinen salikiertue jäi mieleen upeana, erittäin hyvin suunniteltuna ja onnistuneena kokonaisuutena, joka oli pakko käydä todistamassa useampaan kertaan, ja siksi nyt on ollut pakko huolehtia, että pääsee paikalle heti kiertueen ensimmäiselle keikalle katsomaan, mitä kaikkea jännää on tällä kertaa tarjolla. Anssi uusi levykin ilmestyi tasan viikko sitten, joten siltä tullaan varmasti esittämään aivan ennen kuulemattomia kappaleita.

Tutulle kohtaamispaikalla Kauniaisten juna-asemalle ilmestyy hyväntuulisia, odotuksen kiihkosta pahasti ylikierroksilla käyviä kavereita – ja kaikki me tietenkin olemme reilusti ennen sovittua aikaa paikalla, koska ei kotona nyt pysty enää olemaan pahasti päälle iskeneen keikkakuumeen takia, pakko päästä heti baanalle! Enää pari tuntia keikkaan, ihanaa! Mitä luulet, millä biisillä koko keikka alkaa? Entä millä biisillä bändiosuus alkaa? Anssi kysyy lippukilpailussaan, että banjo, kontrabasso vai lap steel? No höh, TIETENKIN se basso, saattepa nähdä! Punainen ja sininen auto starttaavat kohti Lohjaa, kun kaikki ovat paikalla.

Lyhyt matka Lohjalle hurahtaa todella nopeasti perjantain vilkkaasta menoliikenteestä huolimatta edellistä salikiertuetta muistelleen, Instagramin ominaisuuksia ihmetelleen ja pienen pehmoilveksen kanssa leikkien. Auto parkkiin lähelle salia ja oho, mites me nyt näin aikaisin ollaan täällä? Ei se mitään, sillä pääasia on, että nyt ollaan keikkareissulla ikuisuuksien tauon jälkeen! Autamme fanituotemyyjä Maiaa levittelemään myyntituotteitaan esille (tai siis häiritsemme häntä parhaamme mukaan ja hiplaamme kaikkia hänen kamojaan ja ihailemme samalla uutta Ääriviivoja-paitaa), tervehdimme paikalle pikku hiljaa ilmestyviä tuttuja ja kuuntelemme salin suljetun oven läpi, kun bändi treenaa yhtä kappaletta. Hmm, banjo kuuluu hyvin, mutta onko tuo jyhkeän oloinen basso se Antin hieno akustinen basso, vai voisiko se olla kontrabasso?

Salin ovet aukeavat ja siirrymme hihitellen sisälle. Ihme kun kukaan ei kaadu portaissa kun jengit ovat niin vauhdissa! Ai kato kiva, sä olet mun vieressä, älä sitten pahastu jos mä välillä laulan nuotin vierestä mukana ja tönin sinua. Ai sinäkin aiot huitoa ja töniä keikan aikana, no se on tietenkin ok! Pikku ilves polvelle istumaan, ja yritän keskittyä katsomaan lavan soittimia. Banjo on tuolla, mutta ei lap steeliä eikä etenkään kontrabassoa. Antin paikalla aivan edessäni on se akustinen basso, Tuomaksen nurkassa näkyy ainakin dobro ja Villen rumpusetti on aika normaalista poikkeavan näköinen. Ihan kohta alkaa, iik…

No nyt! Antti Karisalmen pitkä hahmo ilmestyy lavan sivulta ensimmäisenä, ja muu bändi seuraa perässä. Hetkinen, mitä Saara Metsberg kantaa, onko se todella VIULU? Tuomas Wäinölä ja Ville Kela istuvat paikoilleen lavan kauemmissa osissa, ja nahkatakkinen, hattupäinen Anssi kävelee keskimikrofonin äärelle akustisen kitaran kera. Mikä mahtaa olla aloitusbiisi? No tietysti vanha tuttu Milla. Voi kuinka kivalta ja rennolta tässä salissa oleminen heti tuntuu ja kuinka kiva on nostaa melkein automaattisesti kädet ylös taputtamaan kertosäkeessä. Ja kuinka jännitetään, pysyykö Anssin takaraivolla keikkuva hattu päässä koko biisin ajan vai ei… Pysyy juuri ja juuri, mutta Anssi onneksi paiskaa sen biisin jälkeen jonnekin lavan takaosaan ja loppukeikan hän soittaa hiukset vapaina hulmuten.

Seuraavana on todella yllättävä valinta, Ensilumi! Se on kaunis ja harvoin soitettu biisi, ja nyt se on erinomaisessa paikassa tässä salisetissä. Se sopii sanoitukseltaan erinomaisesti uusimman albumin teemoihin, sillä sen levyn biiseissähän parisuhde koko ajan natisee liitoksissaan. Uuden levyn biiseihin siirrytäänkin juuri nyt, sillä levyn hittikappale Ilves soi nyt juuri siinä versiossa, jonka kuulimme hiljattain EVS-ohjelman lopussa. Saara laskee viulunsa alas ja vaihtaa koskettimien taakse tässä vaiheessa. Ilveksen perään kuullaan sopivasti sen ”jatko-osa” Sä et tiennyt. Anssi selittää meille biisin tarinaa ja kertoo, kuinka levyllä hän laulaa sen duettona Yonan kanssa, mutta tänään (ja varmaan kaikilla, tai ainakin useimmilla kiertueen keikoilla) Yonan osuudet hoitaa Saara. Biisi on kiitos Ilvekselle (tai jollekin muulle edesmenneelle muusikolle), jonka musiikki on kantanut kuulijoitaan läpi vaikeiden hetkien ja antanut voimaa. Lopun ”hyvää matkaa” tuo taas kerran mieleeni juuri erään tietyn, hiljattain menehtyneen muusikon ja kaipaan häntä taas tälläkin keikalla, vaikka lavalla on ryhmä eläviä muusikoita tuomassa minulle voimaa.

Nyt lavalla liikehditään oudosti. Saara ottaa taas viulun ja asettuu eturiviin Antin paikalle, ja Antti siirtyy pianon ääreen, mitä mitä? Tuomas ottaa mandoliinin syliinsä. Anssi laskee kitaransa alas ja pyytää kitarateknikko Pavea tuomaan hänelle jonkun muun soittimen. Yleisö kohahtaa, kun Pave kantaa ison pystybasson lavalle ja Anssi tarttuu siihen! Siis JEE, se Anssin yhdellä kiertueen teaserivideolla näkyvä basso on siis tosiaankin mukana täällä! Nyt on kova juttu! No se Levoton tyttö kyllä sitten hieman hakee oikeaa rytmiään, mutta ei sitä ehtinyt niin kuunnella kun piti tuijottaa läskibassoon nojailevaa Anssia. Keskitytään biisin muuhun puoleen jollain toisella keikalla paremmin, nyt tuo näky vie aivan kaiken huomion. Onneksi salikeikkoja riittää, ja ensi kerralla voi yrittää avata osan muistakin aisteista tässä kohdassa.

Keikan akustisen osuuden seuraava biisi on Rakkaus on murhaa, ja joko se tämä loppui tähän, sillä bändi alkaa poistua lavalta. Anssi ei onneksi lähde minnekään, vaan kertoo, että annetaan bändille pieni tauko ja otetaan nyt pari biisiä ihan mies ja kitara -pohjalta. Hän ei ole tarkemmin ehtinyt miettiä, mitä nyt soittaisi, joten sopisiko kappale, jonka hän ainakin osaa miten päin vain, eli Kaksi sisarta? Totta kai sopii! Seuraava soolobiisi otetaan huutoäänestyksenä Rva Ruususen, Karhun elämän ja Musta tuntuu multa -kappaleen välillä, ja vaikka äänet menevät selvästi aika tasan, Anssi tulkitsee Karhun voittaneen ja vetäisee sen meille seuraavaksi.

Bändi kutsutaan takaisin, eli akkariosuus jatkuukin vielä, ja tämä kahden biisin soolo-osuus olikin siis tällä kertaa laitettu sen keskelle. Voisi veikata, että tässä välissä tullaan tulevilla keikoilla soittamaan vaihtuvia biisejä, kuten viimeksikin salikeikoilla. Kun bändi on taas paikoillaan, Anssi muistelee viime salikiertuetta ja sitä, kuinka hän aina antoi kitaransa jollekin pideltäväksi tietyn biisin ajaksi, koska hänellä ei ollut kitaratelinettä mukana. Nyt teline löytyy, mutta Anssi haluaa jatkaa mukavaa perinnettä ja kysyy, haluaako joku taas pidellä hänen Martiniaan biisin ajan. Suurin osa eturivistä ojentaa heti kiihkeästi kätensä, ja Anssi valitsee yhden keskellä istuvista telineeksi. Tämä on suuri kunniatehtävä hommaan valitulle kaverille!

Tuo kitaraton biisi on tietysti Palava silta, joka kuullaan nyt aivan samana hienona sovituksena kuin viime salikiertueellakin. Hienoa, että se on poimittu tännekin mukaan samoin kuin sitä seuraava upea ja todella erilainen Puistossa, joka silloinkin sai päättää keikan akustisen osuuden.

Siirrymme nyt tauolle, eli keräännymme levottomina ryhminä satunnaisiin paikkoihin, joissa olemme mahdollisimman paljon tiellä (sori siitä, Terttu Arnberg, mutta kiitos taas kerran onnistuneesta äänentoistosta!) ja selitämme kaikki toisillemme yhteen ääneen, mitä olemme omasta mielestämme nähneet ja kuulleet. Juoksemme välillä ulos salista ja sitten taas takaisin, törmäämme sellaisiin kavereihin, joiden kanssa ei vielä ole juteltukaan ja sitten onkin jo aika mennä takaisin omalle paikalle odottelemaan sähköisen keikkapuoliskon alkua.

Bumerangi! Muutama oli arvannut aivan oikein, eli levyn vauhdikas avausraita on tosiaan tämän setin mainio avausbiisi. Tässähän voi vaikka laulaa mukana ja joo, tuntuuhan se onnistuvan. Käsilläkin voisi huitoa jotain vähän sinne päin ja esittää heittävänsä bumerangia. Tuomaksella ja Antilla on pitkät Matrix-henkiset basistintakit, ja Anssilla on tietenkin päällään samaan asustesarjaan kuuluva liehuvahapsuinen Jäähallitakkinsa. Nyt tapaamme yksinäisen autoilijan ja hirven jossain Joroisten suunnalla, ja ennen biisiä Anssi muistelee, mitä muita tiettyä kuntaa mainostavia iskulauseita hän tietää kuin tämän ”Savon Pariisin”. Illan puujalkapalkinto irtoaa kevyesti tällä tarinoinnilla.

SOS on juuri niin kesäisen lämmin ja vauhdikas kuin sen vain kuuluukin olla, ja hyvinhän nämä sanat muistaa toissa kesän keikoilta, jolloin se biisissä kaivattu tyttö oli vielä vaaleatukkainen ja nimeltään Peruna. Tämän jälkeen setissä on kerrankin bändiversiona kuultava Älä mene pois, jonka makeannälkäinen Anssi on onnistunut sovittamaan korvia hivelevän siirappiseksi ja imeläksi. Tätä pitää kyllä maistella vielä toisellakin keikalla, mutta ei ollenkaan paha! Ja ennen kaikkea Antilla on bassosoolo biisin loppupuolella.

Tutun kitarabattlen aloittaa Tuomas, joka soittaa kitarattoman Anssin helposti maan rakoon ja häätää hänet pois lavalta. Kun Tuomas pullistelee paljaita hauiksiaan keskimikrofonin äärellä, Anssi palaa lavalle soittimen kera. Mikäs Anssin kitaroista tuo on – eikun kas, sen lavassahan on vain neljä viritysnuppia, ja kun Anssi kääntyy, soitin paljastuu ennenkin keikoilla nähdyksi mustaksi Stingray-bassoksi. Battle ei siis olekaan nyt kitarakaksintaistelu, vaan kitaran ja basson välinen hyvin tasaväkinen mittelö. Nyt on kerrankin tarpeeksi bassoa keikalla! Anssilla oli ensin se läskibasso ja nyt Stingray, ja Antilla oli akkariosuudessa akustinen Fender-basso ja nyt sähköisellä keikalla normaali soittimensa eli puunvärinen Fender Jazz Bass ja lavalla vielä telineessään Antin varabasso, tummanruskea Gibson. (Ai miten niin mulla on joku addiktio bassoihin? Ei hätää, tää on vielä joten kuten hallinnassa.)

Petri Ruususen tarina pistää koko eturivin kädet kunnolla liikkeeseen, ja sen jälkeen sanotaan koirapuistossa kiitos ei liian tuttavalliseksi heittäytyvälle seuran tarjoajalle. Keikan jälkeen sanottiin tiukka ”kiitos ei” myös eräälle bändin jäsenelle, joka tuli ehdottelemaan, että jos tämän biisin voisi siirtää syrjään setistä. Tämä pidetään, kiitos kyllä! Pave kantaa Anssille nyt mustaa kitaraa. Tuo on se ’62 Stratocaster, ja sen ilmestyminen lavalle voi tarkoittaa vain yhtä tiettyä biisiä. Kyllä, Kuolleen miehen kitara soi seuraavaksi. Tässä vaiheessa keikkaa on tullut eteen jo niin järjettömän paljon kaikkea uutta käsiteltävää aisteille että upeaan biisiin keskittyminen on jo vaikeaa, mutta voi miten ihanasti Anssi soittaakaan tuota vanhaa Stratoa!

Joko on aika pompata pystyyn, joko joko? Täällä Lohjalla ei ole varsinaista lavaa ollenkaan, joten seisominen peittää takana istuvilta näkyvyyden kokonaan ja valtaosa yleisöstä on istunut tähän asti. Mutta Nostalgiassa noustaan ainakin lopussa, sillä sen jälkeenhän tulee tietenkin 1972, jota ei todellakaan katsota istualtaan! Koko eturivi ylös, ja osa taemmistakin nousee nyt. Mahtuuko tässä pyörimäänkin? Mahtuu, ja vauhdilla vedetään pari kierrosta liikaa mutta ketään ei kai satu pahasti, ja kun pitää hetken kiinni omasta istuimestaan odottaen, että pää lopettaa pyörimisen, voi taas jatkaa biletystä!

1972 loppuu tuttuun tapaan äkillisesti kesken säkeistön ”Oli kiva nähdä” ja bändi karkaa lavalta. Mutta toki ne taputtamalla palaavat vielä takaisin, sillä encore kuuluu salikiertueellakin asiaan. Anssi kertoo, että vaikka nyt ollaan Lohjalla, seuraava biisi kertoo naapurikunnasta Vihdistä ja nostaa vahvistimen päällä koko keikan ajan komeilleen Vihdin kunnan viirin mikrofoninsa viereen. Ai jai, ei kai vain mies nyt kaiva verta nenästään, sillä nämä kaksi kuntaa jossain määrin kilpailevat keskenään? Ei kai vain ole vaarana, että pitkätukka ottaa suuttuneilta kuntalaisilta pataan keikan jälkeen? No tuskin, sillä 1972:n Miss Lohja -finaalin huikealla hehkutuksella tämän saanee anteeksi ja voimme nyt turvallisesti astella yhdessä Nummelanharjua pitkin.

Salikiertueet ovat ihan parasta aikaa, joten vaikka nyt ollaankin Ääriviivoja-kiertueella eikä Parasta aikaa -kiertueella kuten viimeksi, juuri tuo biisi saa tälläkin kertaa päättää tämän huikean ilottelun. Kukaan ei todellakaan juuri nyt muistele, että pitäisi ehkä tiskata tai imuroida, vaan nyt tanssitaan yhdessä vielä tämän biisin ajan ennen keikan päättymistä ja loppukumarruksia.

Ai jai, miten hyvä olo nyt on, kun on päässyt pitkästä aikaa Anssin täysimittaiselle bändikeikalle! Aistit menivät niin pahasti tukkoon ja muisti petti keikan aikana, että läheskään kaikkea näkemääni ja kuulemaani ei pysty tähän rapsaan nakuttelemaan, vaan tätä täytyy hieman sulatella ja kuulla tämä kaikki uudestaan. Siihen on onneksi mahdollisuus jo tänä iltana Lahdessa.

Kaikki biisien ja soittimien vaihdot eivät menneet vielä aivan sulavasti, mutta tekniikka tuntui muuten pelaavan hyvin. Kuulimme huhuja joistain edellisenä päivänä vaivanneista pahemmista teknisistä ongelmista, mutta ilmeisestikin ne oli saatu selätettyä. Settilista tuskin muuttuu, vaikka etenkin loppupuolta voisi vielä miettiä, jotta tulisi selkeämmin mahdollisuus tanssia useampi biisi peräkanaa. Nyt siellä oli selvästi seisomista vaativia bailausbiisejä kuten SOS, Kiitos ei, Nostalgiaa, 1972 ja Parasta aikaa, mutta niiden väleissä oli taas ehdottomia istumisbiisejä kuten ÄMP, KMK ja myös Nummela.

Uudet biisit sopivat hyvin tähän settiin, ja ne oli ilo kuulla. Näistä kuudesta vain Ilvestä on soitettu keikoilla ennen tätä ja kaikki muut viisi taisivat saada nyt julkisen ensiesityksensä. Masentavimmat parisuhdemarinat oli pudotettu pois tästä setistä, mutta ne saavat toivottavasti paikkansa joskus tulevaisuudessa muilla keikoilla. Vanhemmuusbiisiä Kaiken tarkoitus olisin kaivannut, mutta se ei olisi sopinut ainakaan keikan loppupuoliskolle. Vaikea sanoa, miten yleisö suhtautui biiseihin, jotka olivat suurelle osalle heistä taatusti vielä aivan vieraita, sillä me eturivissä lauloimme joka tapauksessa mukana, koska olemme ehtineet veivata sen levyn läpi jo useita kertoja ennen tätä keikkaa. Mutta hei, enää muutama tunti, ja sitten ollaan taas tien päällä matkalla kohti seuraavaa salikeikkaa!

Settilista

Milla
Ensilumi
Ilves
Sä et tiennyt
Levoton tyttö
Rakkaus on murhaa
Kaksi sisarta (soolo)
Karhun elämää (soolo)
Palava silta
Puistossa

(väliaika)

Bumerangi
Jotain on poissa
SOS
Älä mene pois
Battle
Petri Ruusunen
Kiitos ei
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972

Nummela
Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.