Lahden kauniimmat Ääriviivat

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:
Tässä on Anssi sulle tähtitaivas

Jotenkin oon onnistunut välttämään Lahden Sibbetaloa, ja oon nyt täällä ekaa kertaa. Heti aulaan astuessa avautuu mielettömät näkymät ulos vesistöön. Yhtä ikkunaahan tää paikka on. Oi mitkä puitteet salikonsertolle. Tänään on tiedossa isommin yleisöä, kuin Lohjalla. Tuollakin toki sali oli jokseenkin täynnä, mut Sibeliustalon pääsali on niin paljon puitteiltaan Lohjan pientä intiimimpää Laurentiussalia isompi.

Lohjan jännä ”mitä tuleman pitää” on poissa ja voi keskittyä täysillä musiikin viemäksi.
Hattua tahi Vihti-viiriä ei Lahes näy.
Yleisö on täällä äänekästä, tai lähteehän isommasta määrästä ihmisiä enemmän meteliä.
Akkari osuus etenee eilisen avauskeikan tapaan.
   Onhan hienon äärellä se, et basisti siirtyy koskettimien taa ja niistä yleensä vastaava Saara nappaa viulun haltuunsa. Kitaristi Tuomas pitelee maniskaa. Ville malleteilla paukuttaa blingbling rumpujaan. Niin ja voisko Anssin soitin olla yhtään pienempi, kuin kontrabasso?  Ei tämä tämmöinen levottomuutta ainakaan vähennä.
  Anssin jäädessä kitaransa kanssa lavalle muun orkesterin livahtaessa hengähtämään kuulemme Sannilta omitun 2080-luvulla. Tämän aikana harras tunnelma repeää liitoksistaan. Yleisön isomman vaihteen voi aistia käsien läiskeenä, kanssalauluna, musan mukana huojumisena. Tosiaan eturivit sopivasti toimivat kuiskaajana, kun levylaulaja tuumaili miten tää laulu ny jatku. Sana vain:  ”Viikonloppuna!” , ja löytyi tuo punainen lanka kappaleen loppulyriikoihin.
  Väliaika koittaa ja sali tyhjennetään yleisöstä. Tämäpä kummaa, ei oo muualla ollu näin,  vaan on saanut jäädä tuttujen kanssa saliin turisemaan niin halutessaan. No mennähän sitten sinne aulaan töröttämään, kun herra järjestysmieshemmonen käskee.
  Sibbetalolla Anssi ei laukkaa yleisössä, mut yläfemmat saamme.
  Lahti oli puitteiltaan Lohjaa parempi. Bändillä ja yleisöllä oli rennompi ote.  Ite en kahta kertaa miettiny, tai siis en yhtään, kun Bumerangin annoin singota itteni joraamaan. Jotenkin jopa tuntui oikein sopivalta heittäytyä riekkumaan. SOS ja Kiitos ei on molemmat semmosia meno biisejä, et niis on ihan pakko vähän huitoo menemään.
  Nostalgiaa-biisin alkuun yleisö huutaa voimalla Anssin johdatuksella ja tätä levylaulaja arvioi kovin musikaaliseksi. Nostalgiaa on täynnä loistavaa lavakohkaamista. Jossain kohtaa voi bongata Wäinölän soittamassa kitaraa suullaan.
  Encoressa Anssi vie meidät öiselle kävelyretkelle, missä Nummelan tähdet tuikkii kilpaa silmissä kiiltävien kyynelten kanssa. Nyt on nättii.
No panic mä tiiän mitä mä teen
Parasta aikaa kaataa artistin mattoon, mutta onneksemme sisar hento Tuomas Wäinölä pelastaa tilanteen loistavilla ensiapu… eikä ku vesikidutustaidoillaan. On se esiintyvän taiteilijan onni omata bändi, joka tietää mitä tehdä tilanteessa kuin tilanteessa.
  Salista lähtiessä on ihan pakko vähän tehdä aaltoliikkeitä Tertulle, ku on hän taas ihan mahottoman duunin tehny, et näin hyvin äänet pelittää.
  Aina yhtä säteilevän ihana paitamyyjä kertoo, et kaikki Ääriviivoja-paidat on nyt tässä. Kääk, eihän noita kauheesti enää oo niin pitäskö varmuudenvaralta ostaa jokunen. No ehkä mä ny selviydyn tällä yhellä, vai selviydynkö?
  Tällä hetkellä tää Lahen tuntuu kokonaisuutena parhaalta tän salirundin keikoista, mut niinhän se viimesin taitaa aina.
  Illan aikana kuultiin:

Milla
Ensilumi
Ilves
Sä et tiennyt
Levoton tyttö
Rakkaus on murhaa
2080-luvulla (soolo, Sanni cover)
Palava silta
Puistossa

(väliaika)

Bumerangi
Jotain on poissa
SOS
Älä mene pois
Battle
Petri Ruusunen
Kiitos ei
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972

Nummela
Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.