Keikkarapsa: Voimmeko halata rumpalia?

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi ke 10.10.2018 Järvenpää-talo, Järvenpää

Hyvää alkanutta viikkoa ja hyvää Anssintaita! Viime viikolla Anssi Kelan konserttisalikiertue karkasi Savoyn keikan jälkeen kauas pohjoiseen, joten elävän musiikin nälkää piti tyydyttää muilla keikoilla (ja nekin olivat oikein maittavia keikkoja, kiitos), mutta tämä viikko alkaa nyt toden teolla keskiviikosta ja Järvenpään salikeikasta. Jäke on lähellä, joten sinne ei ole mitään kiirettä lähteä, ja päivä sujuu melkein normaalisti siihen asti, että olisi aika saada auto tien päälle. Vasta viimeiset kymmenisen minuuttia voi käyttää päättömään säntäilyyn ympäri asuntoa etsimässä keikkalippuja ja muuta mukaan otettavaa kamaa. Kaverit saadaan poimittua Knipi-auton kyytiin sovituista paikoista, Ilves soi taas kerran autoradiosta ja pahin ruuhkakin on jo hellittänyt, kun painamme kaasua aurinkoisella Tuusulanväylällä.

Auto puretaan Järvenpäässä aivan aseman tuntumassa sijaitsevan Järvenpää-talon pihaan, ja rakennuksen kaksikerroksisessa aulassa törmää joka nurkalla tuttuihin. Aivan mahtava fiilis! Hyvä jos ehtii edes puolta tervehtiä ennen kuin on jo aika mennä saliin. Tällä kertaa meidän paikkamme ovat näköjään aivan kakkosrivin keskeltä ja koska lava on lähellä, tästä näkee täydellisesti. Ai kato te olette heti meidän edessä, kiva ja hei, teilläpäs sattuu olemaan paikat meidät vierestä ja oho moi, sä istut siellä ja kas, sieltä bändi jo tuleekin lavalle, vaihdetaan yleinen höpöttely mahtaviksi aplodeiksi, ihaillaan bassoa kaulaansa sovittelevan Antin uutta nahkatakkia ja huomataan taputtaa hieman muiden jälkeen lavalle nousevalle Anssillekin.

Anssi ilmoittaa aloittavansa keikan Millalla ja toteaa, että hän on tainnut aloittaa sen tällä kiertueella aina väärässä tempossa, miten nyt mahtaa käydä. Saara ja Antti vilkuilevat toisiinsa naureskellen Villen nakuttaessa oikeaa tahtia isoveljelleen ja Tuomaksen keskittyessä vain oman dobronsa soittoon pitkien hiustensa suojissa. Kyllä, nyt on hyvä tempo! Millan jälkeen Anssi muistelee aikaa, kun Milla oli valtakunnan ykköshitti ja epäilee olleensa osallisena useammankin sen nimisen tyttölapsen syntymään. Saara repeää tässä vaiheessa ihan totaalisesti muunkin bändin purskahtaessa nauruun. Anssi yrittää jotenkin korjata tilannetta selittelemällä, mutta lopputuloksena koko sali nauraa tarinalle. Ai jai, taisivat olla hurjia ne kiertueet tuohon aikaan!

Ensilumi laskeutuu silti kauniisti tänäkin iltana ja Ilves levittää taas kerran kätensä hotellihuoneensa parvekkeella. Kaikille faneille omistettu Sä et tiennyt on tänäkin iltana Anssin ja Saaran duetto. Sitä ennen Anssi kysyy edelleen hihittelevältä Saaralta, joko hän on lopettanut nauramisen (Saara: ”En”), sillä Sä et tiennyt on vakava biisi. Saara luonnollisestikin kokoaa itsensä ongelmitta ja laulaa omat osuutensa niin ihanan koskettavasti. Tuomaksen E-Bow kuulostaa tänä iltana paremmalta kuin aiemmilla keikoilla.

Seuraavaksi on soitinten vaihdon aika, ja kun Anssi ihmettelee koskettimien taakse asettuvaa Anttia, Antti ehdottaa että kenties Anssi voisikin soittaa sitä tänä iltana. Sekin varmaan sujuisi tältä multi-instrumentalistilta (jollaisia muuten kaikki tässä bändissä ovat!), mutta ei, mustiin pukeutuva mies pyytää teknikko Pavea tuomaan jotain pientä hänelle, jolloin sivuverhoista ilmestyy taas kontrabasso. Ja kuten joistain keikkatarinoista oli selvinnyt, Anssi on kuin onkin näin kiertueen edetessä oppinut soittamaan sitä! Läskibasson lätkyttely Levottomassa tytössä sujuu nyt todella rytmikkäästi ja varmasti.

Kun rakkaus on taas murhannut kaikki, bändi häipyy viiden minuutin pikku breikille ja Anssi ottaa soolovuoronsa. Hän kyselee, onko toivekappaleita, ja poimii yleisön huudoista kappaleen Musta tuntuu multa. Hän pohtii pitkään kitaraansa tapaillen, miten se oikein menikään ja lopulta aloittaa hieman epävarman säestyksen kera ”Darth Vaderin swägi, musta ku hautajaisväki…” ja siihen se sitten jääkin. Toinenkaan yritys ei johda tuota pidemmälle eli pitkään treenaamatta ollut biisi ei nyt vain irtoa. Anssi valitsee tilalle toisen toiveen, ja Rva Ruusunen kyllä lähtee rajuna blues-versiona, hou hou hou!

Bändi palaa paikoilleen ja palavan sillan ylittämisen jälkeen pääsemme akustisen osan päättävään puistoon. On taas jännä seurata yleisöä komeasti kasvavan intron aikana siihen asti, kun kaikki hetkeksi vaikenevat ja itse biisi käynnistyy. Yleisössä syttyy selvästi useita lamppuja päiden päällä tässä vaiheessa ”Ai jaa, tää hei on tämä biisi!” ja Anssi aloittaa laulamistaan lyhyiden aplodien päälle. Tässä biisissä päävalaistus on punaista ja kun biisi päättyy, Anssin musta hahmo käsi pystyssä punaista taustaa vasten on hetken kuin lentoon lähtevä supersankari. Ja supersankari hän juuri nyt onkin seistessään palvovien katsojien edessä, uljas rocktähti parrasvalojen paahteessa.

Yritämme taas kerran jäädä salin puolelle häiriköimään tauon ajaksi, mutta tänäkin iltana todella hienon äänimaailman rakentanut ääniteknikko Terttu ilmoittaa meille tyylikkäästi, että he arvostavat työrauhaa tämän roudaustauon aikana ja toivovat saavansa työskennellä lavalla peffat pystyssä ilman suurta yleisöä. No äh, teknikon ura olisi kyllä kiinnostanut, mutta siirrymme hyvässä järjestyksessä aulan puolelle. Sieltä löytyy taas lisää tuttavia juttuseuraksi, käyn paitatiskiltä lunastamassa kaverin voittopaidan ja kuuntelen samalla puolella korvalla, kuinka nuorehkojen mieskatsojien ryhmä kehuu porukalla Anssin hienoa äänen käyttöä.

Takaisin musiikin pariin siirrytään bumerangia heittämällä, jonka jälkeen pohditaan syksyn saapumista ja haaveillaan menetetystä kesästä yhdessä sarvipäisen hirven kanssa. Ruisrockin muistelu tuo saman tien kesän meille takaisin, ja katselemme yhdessä isojen laivojen lipumista ohitsemme. Tämän jälkeen on aika hiljentyä ÄMPin toivomaan, että rakas ei menisi pois. Kun vieressä istuva oma rakas ottaa kädestä kiinni tämän aikana, hetki on niin täydellinen. Taisi taas tulla nenäliinalle tarvetta.

Vielä silmiä pyyhkiessä tajuaa Anssin spiikkaavan seuraavaa biisiä, ja Tuomaksen alkavan soittaa uhmakkaasti siihen päälle kovaa. Battlen alku on aiempaa rajumpi, ja Tuomas häätää Anssia pois lavalta pitkälle Antin puolelle asti, kunnes kitarapiuha pysäyttää miehen rynnistyksen. No huh, se oli aika kova nykäys, eihän mitään hajonnut? Kitara kuitenkin soi entiseen tahtiin ja kun Anssi palaa lavalle bassoineen, miehet taituroivat soittimineen rinta rinnan. Anssi naureskelee, että kehtaavat leikkiä vielä näin vaikka ikää on mittarissa kohta 50 vuotta. No höpö höpö, eihän teistä kukaan ole vielä lähelläkään eikä sen rajan ylittäminenkään ole mikään syy lopettaa leikkiminen. Jos ei ole 50-vuotiaaksi mennessä varttunut aikuiseksi, ei enää tarvitse.

Taiston jälkeen seuraa normaaliin tapaan bändin jäsenten esittelyt, ja tällä kertaa Villen kohdalla Anssi kertoo, että tänään on Kansainvälinen ”Halaa rumpalia” -päivä (tässä vaiheessa iso osa eturivistä pomppaa pystyyn ja ryntää lavaa kohti sylit auki), mutta Villeä ei pidä halata. Ville kätkeytyy käsiensä taakse, ja halailulla uhkailijat palaavat kiltisti paikoilleen Petri Ruususen ajaksi. Väki ei oikein pysy penkeissä tänään. Jo Bumerangissa ja SOSissa ainakin laidoilla on seisty, ja Kiitos ei innostaa enemmänkin jengiä nousemaan seisaalleen tukkaa heittämään. Näin sitä puistellaan päätä, kun joku tulee koirapuistossa hiplaamaan ja tyrkyttämään puhelinnumeroaan jollain lippulappusella.

Kuolleen miehen kitara on saanut tänään peräänsä erityisen hienon outron, kun Anssin loppusoolo vain jatkuu ja jatkuu. Ai että tuo kitara soi kauniisti! Ja kuinka tuo biisi saa juuri tällä keikalla miettimään erään kuolleen miehen kitarakokoelmaa. Ne päätyvät kaikki toivottavasti muille muusikoille soittopeleiksi isäntänsä äkillisen lähdön jälkeen juuri kuten tässä kappaleessa kerrotaan.

Voi ei, joko ollaan Nostalgiassa? No nyt ei enää istuta kyllä, nyt ajetaan porukalla mopolla Kuopioon! Sivusilmällä huomaan, että Tuomaksen kitarakamoissa on jotain pahempaa vikaa, Pave vetelee niitä kasaan roudarinteipillä, Tuomas näyttää myrtsiltä eikä ääntä tule lavan siitä reunasta. Onneksi näissä biiseissä Anssilla on kitara, joten hän voi huolehtia soittopuolesta. Samaa vauhtia loikitaan ja pyöritään 1972:ssa, asutaan naisen kanssa, leijutetaan vaatteita ja aiheutetaan yleistä pahennusta. Tämä on hauskaa! Edellisestä salikeikasta ei ole viikkoakaan, mutta kaikki nämä biisit kuulostavat taas niin kaivatuilta ja raikkailta! Nummelan tähtitaivaan alla on hyvä hetki istua ja rauhoittua hetkeksi (kun Tuomaksen laitteisto taitaa toimia taas) ennen kuin kaikki saa olla taas aivan Parasta aikaa.

Keikan jälkeen jäämme hikisinä nojailemaan lavan etureunaan vielä hetkeksi odotellessamme, että muu yleisö valuu hitaasti pois paikalta. Yritämme houkutella Villeä vielä halailusessioon, mutta jäyhä rumpali ei tunnu olevan erityisen halukas tähän, vaan keskittyy soittokamojensa purkamiseen. Vasta kun Anssi pudottautuu lavalta alas ja ihmettelee, missä hänen nimmarointipisteensä mahtaa olla, osoittelemme suunnilleen aulaan päin ja lähdemme itsekin hissuksiin lampsimaan samaan suuntaan portaita vauhdilla harppovan pitkätukkaisen miehen perässä.

Autossa kotimatkalla soi taas Ilves, ja yöllä näen unta kitaroista. Olipa erinomainen keikka, ja mainio keikkareissu!

Settilista

Milla
Ensilumi
Ilves
Sä et tiennyt
Levoton tyttö
Rakkaus on murhaa
Rva Ruusunen (soolo)
Palava silta
Puistossa

(väliaika)

Bumerangi
Jotain on poissa
SOS
Älä mene pois
Battle
Petri Ruusunen
Kiitos ei
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972

Nummela
Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.