Keikkarapsa: Tois pual jokke

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi la 13.10.2018 Logomo, Turku

Edellisen keikan eli Hyvinkään keikkarapsa on lopultakin saatu valmiiksi, joten on aika suunnitella, miten tässä viettäisi päivän ennen kuin on aika suunnata kohti Turkua, jossa tämän illan Anssi Kelan keikka on. Paljonko tässä on aikaa ennen kuin on aika startata auto, hetkinen… Jahas, noin 20 minuuttia eli jospa vaikka vaihtaisi vaatteet, etsisi keikkaliput ja määrittelisi tämänkin päivän Anssintaiksi. Neljäs sellainen tällä viikolla, mutta täytyyhän sitä mennä kun on vielä nuori ja jaksaa, jotta voi joskus eläkkeellä sitten muistella mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Harvemmin sitä katuu, että meni jollekin tietylle keikalle mutta sen sijaan useinkin katuu sitä, että ei mennyt, vaikka olisi voinut.

Parhaillaan meneillään oleva Ääriviivoja-kiertue on konserttisalikiertue, ja Turustakin konserttisaliksi määritelty tila löytyy, mutta silti täällä sivistyksen kehdossa kiertue pysähtyykin Logomossa, joka on pikemminkin musiikkiklubi kuin konserttisali. Tämänkin paikan saisi pelkiksi istumapaikoiksi, mutta täällä onkin tällä keikalla laaja seisomapermanto, ja vasta sen takana on nousevat katsomot. Lisäksi permanto on anniskelualuetta, eli tuleeko tästä sellainen epämääräinen kälätyskeikka kuten usein kapakoissa? No ei murehdita sitä vielä, sillä lippu on tietenkin hankittuna nimenomaan permannolle. Kerrankin pitäisi päästä tanssimaan tämän kiertueen koko sähköinen osuus ilman, että tarvitsee surra sitä, miltä takana istuvista tuntuu.

Keikka on vasta illalla, ja me käännämme auton virta-avaimesta silti jo puolen päivän aikoihin, sillä iltapäivällä meille on Logomossa tarjolla Anssin haastattelutilaisuus. Täyteen pakattu sininen auto saapuu Turkuun jo tuntia ennen haastattelun alkua, ja Logomon takaparkkiselle ajaessa tuttu, pörrökarvainen hahmo näkyy seisoskelevan rakennuksen huolto-ovella. Sehän on kiertueen näppärä kitarateknikko ja monitorimiksaaja Pave Kurkela! Vilkutamme kaikki iloisesti Pavelle ohi lipuessamme ja Pave vilkuttaa kohteliaasti takaisin. No niin, keikkailta on nyt toden teolla käynnistynyt, jee! Fiilikset heti katossa!

Logomosta löytyy ravintola Teatro, jossa haastis tulee tapahtumaan. Koska haastattelualue on vielä brunssibuffetin valtaama, asetumme sivupöytiin ja osa meistä testaa maukkaaksi osoittuvan buffan antimet loppujen tyytyessä makeisiin herkkuihin tai pelkkiin juomiin. Kolmen jälkeen buffetti puretaan ja sen paikalle kannetaan baaripöydät, jolloin osa siirtyy nojailemaan niihin ja loput istuvat niiden eteen lattialle.

Paikallinen musiikkitoimittajasuuruus Nalle Österman haastattelee Anssia vajaan tunnin verran yleisön edessä. Nalle on hyvä puhumaan ja Anssi vastailee kivan rennosti ja kattavasti, mutta hieman jää häiritsemään se, että Nalle itse haluaa kertoa turhan pitkät pätkät Anssin taustatarinasta ja höpöttelee aivan tarpeettomia mm. horoskoopeista. Lisäksi kysymykset ovat oikeastaan kokonaan sitä samaa vanhaa miljoona kertaa kuultua kamaa Nummelan menestyksestä, formuloista ja uran aallonpohjasta sen sijaan, että nyt juteltaisiin pidempään uusimmasta levystä ja tulevaisuuden näkymistä. Koko haastiksessa ei tainnut olla yhtään ennalta arvaamatonta kysymystä. Pystyisit parempaankin, Nalle, ja pliis älä käytä Wikipediaa ainoana lähteenä seuraavalla kerralla!

Haastattelu on ohi ja keikan alkuun on vielä aikaa. Suurin osa porukasta lähtee tässä vaiheessa kaupungille syömään osan jäädessä Logomolle Teatron tiloihin lojumaan ja odottelemaan, että ison salin puoli talosta aukeaa ja voimme sen jälkeen alkaa jonottaa eturivin paikkoja. Yksi järkkäri tulee pelottelemaan, että saliin ei saa ottaa edes huppareita mukaan, koska ne ovat ”ulkovaatteita” (Täh? Tässä käytävällä on viileää, ja harmaa KELA-huppari on normaalia kollaria tai villapaitaa ohuempi vaate!) joten käymme jemmaamassa kasan niitä fanituotteiden myyntipöydän alle ja jatkamme jonottelua hieman huolissamme siitä, millainen natsikuri täällä Logomossa mahtaakaan vallita. Saakohan kassejakaan ottaa sisälle?Lisäksi sopivasti jännitystä tuottaa se, että saliin on kaksi ovea kaukana toisistaan ja emme tietenkään voi saada selville, kumpi niistä avataan ensin.

Lopulta ovi on auki ja kiirehdimme salin puolelle ilman, että kukaan sanoo yhtään mitään lopuista huppareista, neuleista, muista vaatteista tai kasseistamme ja repuistamme. Meidän ovemme avataan hieman ennen toisen puolen ovea, ja kun kummallakaan puolella jonossa ei ollut kovin paljoa väkeä, jaamme eturivin paikat keskenämme kauniisti ja seuraavaksi sisään astelevat saavat alkaa ottaa paikkojaan kakkosrivistä ja taempaa. Minun paikkani on etuaidalla Anssin laulumikistä hieman Antin suuntaan, ja tämä on ollut yleensä ihan ok paikka. Lava on täällä mahdottoman korkea ja etuaidasta lavalle on parisen metriä matkaa, eli nyt ei olla ihan kosketusetäisyydellä. Lattia täyttyy pikku hiljaa, mutta täällä ei missään vaiheessa tule tiivistä eivätkä porukat missään vaiheessa keikkaa tunkeile toistensa reviireille.

Koska ovet avattiin melko myöhään, emme ehdi seisoskella tässä kovin kauan ennen kuin keikka jo alkaakin tarkalleen seiskalta. Vaikka keikan alkupuoli on rauhallista akustista osuutta, nyt on seisomisen ja etuaidan takia sen verran rokkikeikkafiilis, että nyt voi hyvin lähteä laulamaan mukana ihan ääneen alusta alkaen eikä taputtamistakaan tarvitse varoa. Hetkinen, minne pikkuilves voisi asettua, kun seistessä se ei voi istua polvella, lattialle sitä ei henno laittaa eikä se pysy etuaidan kaiteella? No keikkakaverin pyörätuolin etupöydälle tietenkin!

Voiko Ensilumessa laulaa mukana? Ihan hiljaa ehkä, mutta Ilveksessä jo kovempaa, ja kaikessa voi huojua tahdissa ja muutenkin musiikkia voi nyt myötäillä koko vartalolla. Se ei suinkaan estä keskittymistä näihin kuulokuviin, vaan päin vastoin. Kaljoittelualueella kun ollaan, osa muusta yleisöstä pölisee keskenään niin biisien väleillä kuin niiden aikanakin, mutta minun takanani tuota jengiä ei ole kovin paljoa ja ne pystyy feidaamaan mielestään, kun vain suuntaa kaikki aistinsa tarpeeksi huolella estradin suuntaan.

Soolo-osuuteen päästessä bändi lasketaan lepotauolle ja Anssi jää kitaroineen yksin yleisön eteen. Hän lupaa toteuttaa jonkun toivebiisin, ja tällä kertaa selvästi nopein huutaja saa toiveensa läpi: Sannilta lainattu 2080-luvulla. Anssilta katoaa siinä alkupuolella sanat, mutta yleisö laulaa niin kovaa mukana että mies saa juonesta heti taas kiinni. Mutta koska muitakin biisihuuteluita tuli paljon, Anssi tuumaa bändin jo palatessa lavalle, että otetaanpa toinenkin toive tähän, tulkaa bändi vaan mukaan, kyllä te tämän osaatte. Tuomas on tikkana paikoillaan ja odottaa jo hymyillen bändinjohtajan ohjeistusta samalla kun Antti ja Saara yrittävät livistää takaisin sivuverhoihin.

Bändi saadaan kuitenkin kokonaisuudessaan paikoilleen, ja Anssi käynnistää Karhun elämän. Tuomas lähtee saman tien soittamaan akustisella kitarallaan siihen taustaa ja Ville yhtyy biisiin seuraavaksi, sillä hän taatusti hanskaa tämän kappaleen minkä hyvänsä rumpusetin kaltaisen äärellä. Saarakin alkaa tapailla nuotteja vähitellen, mutta Antti osoittaa mieltään ja pitää bassoaan vain sylissään vielä biisin puolessa välissäkin Anssin todetessa, että Antti soittaa vain ne biisit, joista hänelle maksetaan. Tuomas ja Antti alkavat kuitenkin laulaa tuttuja taustoja kertosäkeeseen ja johan ne Antin sormetkin alkavat kohta liikkua hänen komeaäänisen akustisen bassonsa kielillä. Biisi, joka alkoi melkein puhtaalla Anssin kitarataustalla kasvaa loppua kohden komeaksi täyden bändin versioksi. Olipa hienoa! Anssi vielä mainitsee, että tämä taisi olla ihka ensimmäinen kerta, kun kyseinen biisi soitettiin akustisella bändillä. Hei, lisää näitä ylläribiisejä, sillä toki tämä bändi osaa ihan mitä vaan!

Palava silta on tavallista hienompi rakkauden tuskissa räytyvän Anssin kurkotellessa biisin lopuksi kättään kohti yleisöä, joka kurkottaa hartaana takaisin, ja Puistossa on melkoista yhteislaulua. Oliko ensimmäinen kerta ikinä, kun laini ”pidä kiinni Petri Ruusunen” huudetaan näin monesta kurkusta yhtä aikaa? Joo, kyllä me olisimme toivoneet ainakin tänä iltana Turussa, että se tarina olisi päättynyt paremmin. Villen jykevien iskujen edessä kätensä kattoa kohti kohottava Anssi päättää ensimmäisen osuuden kuitenkin siihen, mihin tämä tarina aina johtaa ja siirrymme puolen tunnin tauolle.

Olimme ajatelleet, että koska permanto on anniskelualuetta, saamme jäädä sinne hengailemaan mutta eikös se ääniteknikko Terttu komenna meidät silti ulos ja järkkärit huolehtivat siitä, että Terttua myös totellaan. Siirrymme siis salin oven ulkopuolelle mutta tasan niihin asemiin, joista pääsemme taas ryntäämään saliin kun keikka jatkuu. Tauolla ehdimme pitää pientä This Hard Land -miittiä (THL = Suomen Bruce Springsteen fan club), ja kun ovi taas raottuu, valtaamme itsellemme kiireesti uudelleen samat paikat kuin ensimmäisessä erässäkin.

Bumerangi lentää taas, ja nyt tanssitaan oikein tosissaan! Akustisen osion katsoisi ihan mielellään istualtaan, mutta tällä sähköisellä puoliskolla seisominen on todella luontevaa. Meillä on tilaa liikehtiä juuri sopivasti, eikä täällä kukaan ole niin lärvit että tarvitsisi pelätä jonkun känniääliön kaatuvan päälle, kuten jollain normaalilla kapakkakeikalla. Tunnelma nousee siis nopeasti oikein kivalle tasolle. JOPissa ja SOSissa itse kukin eturiviläinen kokeilee omia, ei niin onnistuneita moovsejaan ennen kuin ÄMP rauhoittaa meidät hetkeksi vain huojumaan ja laulamaan hiljaa mukana.

Kitaran ja basson välinen mittelö on taas erilainen kuin aiempina iltoina, sillä sen koreografia todellakin vaihtelee, ja se on upeaa! Etenkin sen alku, jossa Anssi alkaa muka spiikata seuraavaa kappaletta ja Tuomas soittaa siihen päälle hukuttaen Anssin äänen kokonaan on joka kerta yhtä riemastuttava, ja on todella hauskaa saada hurrata parrasvaloihin yksin jääneelle Tuomakselle katsellen, kuinka mies selvästi nauttii ansaitsemastaan huomiosta. Yleisö arvostaa, kun lavalla ei tosiaan tyydytä vain tuijottelemaan kengänkärkiä samalla kun tuotetaan jonkinlaista musiikkia. Rokkikeikalla pitää olla äksöniä!

Petri Ruusunen ei pitänyt kiinni vaikka kuinka huudettiin (tai ehkä hyvinkin piti, mutta ei se paljoa auta kun kaksipyöräisen kuski täräyttää suoraan sillan kaiteeseen noissa nopeuksissa), mutta yritämme edelleen pitää hänet vauhdissa käsiä heiluttamalla. Ja kun konserttisaleissa kädet eivät ole tällä kiertueella juurikaan liikahtaneet toista riviä taempana, Logomossa seisova permanto huitoo nyt tosissaan lavalta annetun ohjeistuksen mukaan! Näyttää oikein komealta, kun vilkaisen pikaisesti taaksepäin.

Kiitos ei, seisominen ja etukaide on mainio yhdistelmä, sillä nyt kerrankin voi heittää hiuksia kunnolla! Koska minulla on aika paljon enemmän vuosia mittarissa kuin sen lukeman verran, mitä nuori Anssi Battlen päätteeksi huokaili, tasapaino ei kestä enää oikein kunnon headbangingiä kovin pitkään ellei ole jotain pientä tukea tarjolla, Mutta juuri tässä voi lennättää fledaa oikein tosissaan, jee! Jätetään hot joogat ja vesijuoksut hipstereille ja muille kesymmille tyypeille, sillä tällainen liikuntamuoto päihittää ne kevyesti!

KMK saa taas porukat katselemaan hetken keikkaa aloillaan, ja ainakin eturiveissä katsellaan herkeämättä, miten Anssi selviää siitä, kun häneltä ilmeisestikin lohkeaa kynsi hetkeä ennen kuin hänen on aika lähteä soittamaan kappaleen hienoja sooloja Stratocasterin teräskielillä aivan paljain sormin ilman plektraa. Anssi jatkaa laulamista ja kaivaa samalla tyynesti kynsileikkurit housujensa etutaskusta, suorittaa pienen manikyyrin ja on hetken päästä valmis sooloilemaan sotkematta sanaakaan biisin monipolvisista lyriikoista! On se vaan hurja.

Sitten mennäänkin jo Nostalgian tahdissa mopolla ei suinkaan Kuopioon tänä iltana, vaan tänne Turkuun! Kun siirrymme 1972:n myötä valitsemaan tämän vuoden finalisteja Miss Lohja – ei kun tietenkin tällä kertaa Miss Turku -kisassa, Tuomaksen luokse bassoineen harpponut Antti on yhtäkkiä pulassa ja hänen bassonsa heilahtaa roikkumaan miehen vasemmassa kädessä sen hihnan katkettua aivan varoittamatta. Antti yrittää ensin seisoa ja tukea soittimensa reittään vasten, mutta laskeutuu kohta toisen polvensa varaan voidakseen soittaa. Empaattinen joukkuetoveri Tuomas ottaa saman asennon omalla puolellaan lavaa. Anssi tulee ihmettelemään basistin ongelmatilannetta ja sen jälkeen venyttää kappaletta huudattamalla yleisöä ja soittamalla The Who -tyyppistä riffiä antaen Antille aikaa saada varabassonsa soittokuntoon. Siis tietysti on hienoa, että lavalla ylipäänsä on varabasso, mutta olisi vielä hienompaa, jos se sattuisi olemaan myös vireessä! 1972 jatkuu toisella kierroksella vauhdikkaita piruetteja ennen hienoa päätöstään ”Oli kiva nähdä! Kiitos.” ja encorebreikille siirtymistä.

Logomon kolmeen kerrokseen jakautunut yleisö ei saa kunnollista salin täyttävää rytmikästä taputuspauhua aikaiseksi eri salin osien kokeillessa, tuleeko kovin kolina jalkojen tömistelystä turva-aidan jalustaa vasten, turva-aidan rämistelystä vai ihan vain käsien läiskimisestä, mutta bändi onneksi palaa silti takaisin iloksemme. Ahkerasti toivebiisiosiossa haikailtu Nummela on nyt vuorossa lopputemppuiluineen. Tätä yleisöä ei saa erityisen hiljaiseksi, ja minunkin takanani kysellään kovaäänisesti ”Pitääkö nyt taputtaa” kun Anssi vaikenee hetkeksi ennen kohtaa ”Kun jotain herää-äää-äää”. Mutta ei taputeta vielä, antaa Anssin ensin vetää henkeä, huutaa se loputtoman pitkä herääminen ja sitten vielä vetää biisin pitkä ja polveileva outro ennen taputtamista ja komeaa, kattoa kohti kohoavaa veden purskahdusta.

Keikkaa on jäljellä enää vain yhden biisin verran, joten tanssitaan paita lopullisesti hikeen ja tukka sekaisin sen aikana, sillä tämä Logomonkin keikka on ollut ehdottomasti parasta aikaa! Kun biisi päättyy, voi rojahtaa etukaiteeseen nojaillen taputtamaan vielä sen verran, kun väsyneistä käpälistä irtoaa ja katsoa, kuinka Anssin heittämä musta plektra ottaa pomppua jostain katsojasta ja putoaa etuaidan ja lavan väliin suoraan minun eteeni. Hirveää huitomista sitä kohti ja kiihkeää volinaa, jolloin tuossa loukossa työpistettään keikan aikana pitänyt tuttu valokuvaaja pelastaa sen lattialta ja tyrkkää minun kouraani. Oh, my precious!

Keikka on taas ohitse, ja siirrymme pienen yhteisen fiilistelytuokion jälkeen aulan puolelle kiittäen matkan varrella Villeä, joka on ilmestynyt juttelemaan joidenkin kavereidensa kanssa, ja Terttua, jota ilahdutamme tiedolla, että aiomme olla roudaamisen tiellä vielä parikin kertaa tällä kiertueella. Aulassa keskustelemme pienissä ryhmissä sekä elävien että kuolleiden miesten kitaroista ja tämän keikan eroista edellisiin verrattuina. Hankimme myös nimmareita mukaan otettuihin esineisiin tai ihoon, jos muuta sopivaa pintaa ei ole tarjolla ja toteamme iloksemme, että paitamyynnin Maia ei ole tällä välin myynyt huppareitamme, vaan kaivelee ne meille esille pöydän alta.

Turun motari on pimeä ja hieman sumuinen, mutta eipä se haittaa kun ajamme keikan jälkeisissä kepeissä tunnelmissa kohti kotejamme. Nyt muutama päivä lepoa ja rauhaa (ja muuta elämää), ja sitten mennään taas!

Settilista

Milla
Ensilumi
Ilves
Sä et tiennyt
Levoton tyttö
Rakkaus on murhaa
2080-luvulla (soolo, Sanni cover)
Karhun elämää (melkein full band)
Palava silta
Puistossa

(väliaika)

Bumerangi
Jotain on poissa
SOS
Älä mene pois
Battle
Petri Ruusunen
Kiitos ei
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972

Nummela
Parasta aikaa