Keikkarapsa: Koirapuistossa ilta lämpenee

Anssi Kela + bändi pe 30.11.2018 Aulanko Areena, Hämeenlinna

Anssi Kelan loppusyksyn keikkakalenteri julkaistaan lopultakin pitkän odottelun jälkeen, ja tutkimme sitä kiihkeästi. Kaukana, kaukana, todella kaukana, vielä kauempana – ei ole totta, vainko yksi pääkaupunkiseudun keikka ja sekin vasta hitusen ennen joulua? Ei, kyllä nyt täytyy ottaa yksi vähän kauempana oleva keikka listalle että selviää jouluun saakka. Siispä Aulanko, olemme tulossa!

Aulanko Areena on kylpylähotelli Aulangon rakennusryhmään kuuluva liikuntasali/keikkasali. Paikka sijaitsee juuri niin monta kilometriä ulkona Hämeenlinnan keskustasta, että se ei ole ihan helposti saavutettavissa julkisella liikenteellä, ja etenkin keikan jälkeen sieltä on hankala päästä pois. Mutta keikan päätyttyähän ei ole minnekään kiire, jos ottaa huoneen hotellista! Tehdäänpä tästä siis saman tien kunnon turistiretki ja hoidellaan samalla maisemien katselut ja parit paikalliset museot.

Aloitamme kulturelliin kaupunkiin tutustumisen Taidemuseosta (erikoisnäyttelynä Rudolf Koivun jouluaiheisia töitä eri vuosikymmeniltä, suosittelen) ja keskustelemme kaupungin maineikkaista kasvateista kuten Fredistä, Vexi Salmesta ja Irwin Goodmanista, joista viimeksi mainittu on saanut lainata nimensä rumalle kauppakeskukselle. Hotellissa törmäämme kanssafaneihin, jotka ovat perheineen juuri nautiskelleet kylpylän altaista ja vesiliukumäestä. Hengailemme kylpyläsiiven baarissa, kun tutunoloinen mustiin talvitakkeihin pukeutunut seurue marssii ohitsemme. Kas, illan bändi on saapunut!

Areenan ovien on luvattu aukeavan yhdeksältä, ja keikka alkaa puolitoista tuntia myöhemmin. Kun kello lähestyy ysiä, ei malta millään enää odotella huoneessa vaan on pakko singahtaa jo Areenan sisäänkäynnille jonottamaan. Kas, ei ketään muuta vielä? Perustamme siis kahden hengen jonon paikalle rakennetun aidan tuntumaan. Soundcheck kuuluu olevan meneillään ja kun se päättyy, bändi siirtyy taas ohitsemme kohti hotellia. Anssi vielä ystävällisesti kehottaa varomaan, että emme vain murskaannu aitaa vasten tässä yleisömassan paineessa. Ilahduttavaa faneista huolehtimista! Melkein saman tien joukkomme jo tuplaantuukin, ja kun portti aukeaa, meitä taitaa olla jonossa jo noin kuusi ja vältymme nipin napin murskaantumiselta.

Varaamme paikat etuaidan tuntumasta ja ihmettelemme toistaiseksi erittäin harvaan kansoitettua salia. Mutta täällä Hämeessä elämän normaali rytmi on verkkaisempi kuin pääkaupungissa, ja valtaosa katsojista saapuu rauhallisesti paikalle vasta viimeisten puolen tunnin aikana. Areenan leveä etuaita miehitetään tiiviisti, mutta ensimmäisen rivin takana porukka tuntuu vielä viihtyvän mieluummin takaseinällä ja salin keskiosan seisomapöydissä. Täällä on tosiaan ihan kunnollinen, kiinteä esiintymislava, joka on oikein hyvän kokoinen viisihenkiselle bändille. Miksausaitaus on todella pätevän näköinen ja äänentoistoakin tuntuu olevan kivasti. Paikassa on baaritiski, mutta ei tämä mikään kapakka ole tai kolho urheiluhalli, vaan oikein sopivan tuntuinen keikkapaikka. Lava on korkeahko ja se on parin metrin päässä järeästä etuaidasta. Lavan ja aidan välissä on kahta eri kokoa olevia jykeviä kaiutinkaappeja, joiden päälle liikunnallisempi artisti voisi vaikka harpata keikan aikana. Hmm, miten olisi, mahdetaankohan tässä jotain sellaista vielä nähdä. Mutta hei, eikös tuolla ole jo Ville, kohta siis käynnistyy!

Ville käy lavalla katsastamassa rumpupatteristonsa, teknikko Pave tekee viime hetken säätöjään, Antti käy lämmittämässä vakiobassonsa kielet ja lava tyhjenee hetkeksi. Juontaja hehkuttaa nyt alkavaa keikkaa ja kai me taputamme ja hihkumme tai jotain, ei tästä hetkestä oikeasti muuta tajua kuin kuumeisen keikan odotuksen ja lavalle tuijotuksen. No nyt, Ville Kela ilmestyy rumpusettinsä taakse, salikeikoilta tuttu intro käynnistyy ja muu bändi eli Saara Metsberg, Antti Karisalmi ja Pauli Halme (vakiokitaristi Tuomas W. on Raskaassa Joulussa, kuten yleensä tähän vuodenaikaan) ottavat asemansa ja Bumerangin alku hetken rakentuu instrumentaalina ennen kuin Anssi itse singahtaa lavalle lähtien kertomaan vauhdikasta tarinaa epätoivoisesta on/off-ihmissuhteesta. Jokaisen eturiviläisen toinen käsi kohoaa automaattisesti heittämään näkymätöntä bumerangia, piirtämään ympyröitä sen lentorataa kuvaamaan ja työntämään sitä pois pois pois uudestaan ja uudestaan.

Pave ojentaa Anssille punaisen Gretsch-kitaran ja nyt käydään läpi Millan tarinaa. Katsomoalueen takaosissa olleet porukat ovat tässä vaiheessa siirtyneet noin metrin päähän eturivistä ja Millaa vaaditaan muuttumaan komeana yhteislauluna. Kohtalaisen miesvaltainen yleisö on kivasti mukana koko keikan, mutta sanat hallitaan vain muutamissa vanhemmissa biiseissä. Pikkujouluissa on oltu ja maljoja kohoteltu, mutta yleisö on kohteliasta ja jokainen saa nauttia tästä keikasta valitsemallaan tavalla ilmaan, että muiden läsnäolo häiritsee. Kohteliasta yleisöä täällä Aulangolla, ei yhtään levotonta kapakkameininkiä.

Sydämet toimivat, kun saamme taputtaa oikean rytmin oikeaan kohtaan, vaikka valtaosa yleisöstä ei ehdi ihan mukaan. Puistossa ilta viilenee ja eturivi saa nyt ainakin tokarivin myös heiluttamaan käsiään Petrin ja Lauran viimeisen moottoripyöräajelun vauhdittamiseksi, ja he ovat hetken LEGENDAA hyvin moniäänisesti. Levoton ja SOS tanssitaan sen verran vauhdikkaasti, että tässähän tulee jo hiki. Ilveksen tarina pitää yleisön tiiviisti otteessaan ja eturivissäkin levitetään käsiä hengessä mukana. Kuten ennalta oli ollut helppoa arvata, Anssi on jo useamman biisin aikana astunut rohkeasti lavan edustan isojen kaappien päälle ja nyt hän uskaltautuu urheilemaan vielä hurjemmin, eli seisoo leveässä haara-asennossa kahden kaapin päällä ja kurottautuu vielä kohti yleisöä. Pääseekö hän tuosta vielä takaisin lavalle? Toki pääsee, vaikka meno näyttää jo vaaralliselta. Yleisö tykkää ja kirkuu innoissaan.

Keikka imaisee mukaansa täydellisesti. Anssi näkyvänä, kuuluvana ja vauhdikkaana bändinjohtajana vie tietenkin pääosan huomiosta, mutta välillä on ihan pakko katsoa Anttia, joka pomppii tasajalkaa, ilmeilee, tekee uljaita poseerauksia bassoineen ja kiertää aina välillä Anssin selän takaa lavan toiselle puolelle härnäämään Paulia, joka ei pääse omasta nurkastaan kitaranpiuhan kantamaa pidemmälle. Pauli ja Antti ovat hyvin sopusuhtaisen oloinen kaksikko, ja heidän tyylikästä paritanssiaan on hauska seurata useammankin biisin aikana.

Pauli hoitaa hyvin tonttinsa, mutta ei ole samanlainen räiskyvä sähikäinen kuin Tuomas, vaan tasainen, luotettava ja vielä uskomattoman nopeasorminen tiluttaja, kun sopiva hetki osuu kohdalle. Koko lavan täyttävät hevielkeet puuttuvat Paulilta, joten Anssi on nyt paljon selvemmin tämän illan iso stara, joka saa loistaa myös kitarasooloissa. Pauli harppaa tällä keikalla vain kerran etukaappien päälle sooloilemaan.

Ville seuraa korkealla rumpuraiserillaan tarkasti isoveljen edesottamuksia ja biisit alkavat ja loppuvat täsmällisesti. On se vaan kone, ei tule harhalyöntejä vaikka biisien loput eivät mene joka keikalla samalla tavalla, eikä parin biisin keskellä tulevat spiikit ole automaattisesti saman mittaisia. Omalla korokkeellaan Saara laulaa taustoja, seuraa koko ajan yleisöä ja innostaa meitä taputtamaan oikeissa kohdissa, soittaa kauniit kuvionsa ja ehtii vielä nauramaan Antin edesottamuksille. Jossain vaiheessa keikan loppupuolella Saaran mikrofoni lentää pitkin kanveesia, eli nyt on tosiaan vauhdikkaampi keikka menossa kun Saarakin alkaa pistää tekniikkaa palasiksi. Vai Anttiko sen ehti käydä sieltä kaatamassa pomppiessaan välillä Saarankin raiserilla? Normaalia basistien menoa joka tapauksessa.

Ai että Sannilta on varastettu biisi, eikä me saada kertoa siitä eteenpäin? Että mitähän vittua? Eikun sori, kyllä se on 2080-luvulla taas tälläkin kertaa, vaikka ihan hyvin sieltä Sannin arkistosta voisi välillä mennä lainaamaan jotain muutakin, ei me kerrottais, mitä nyt vähän keikkaraporteissa mainittaisi. Laulamme hartaasti mukana, ja Anssi lupaa, että kirjoittaa lauluja meistä vielä silloinkin ja osoittaa vuorollaan jokaista eturiviläistä tässä kohdassa ja katsoo silmiin. Oih, pelkästään tämän eleen voimin jaksaa taas jatkaa kohti talven pimeimpiä viikkoja!

Tällä keikalla ei juurikaan pidempiä biisien välisiä spiikkejä ole, mutta nyt seuraa yksi niistä, kun Anssi kertoo, että seuraavaksi mennään taas puistoon, mutta tällä kertaa koirapuistoon, ja kuinka seuraavan kappaleen nimi olisi hyvin voinut olla Koirapuistossa. Kiitos kyllä, ehdottomasti mennään sinne yhdessä bilettämään! Vieruskaverin kanssa kuiskutellaan, että jos Anssi tulisi vastaan koirapuistossa, kertoisimmeko me heti, että emme ole vapaita miehiä? Koska emme itse asiassa ole lainkaan miehiä, luultavasti keskittyisimme lässyttämään sille koiralle emmekä edes huomaisi Anssia, vaikka hän kuinka tyrkyttäisi puhelinnumeroaan.

Nostalgiassa me eturiviläiset kuuntelemme porukalla taas samaa musaa ja osoittelemme kohti lavaa. Kyseistä musaa meille toimittava henkilö virnistää ymmärtäväisesti. Nostalgian outro vaihtuu 1972:n introksi Anssin tasapainoillessa taas kaiuttimen päällä ja innostaessa porukoita taputtamaan ja sitten listataan ammatteja koko yleisön voimin. Kohta biisiä on jäljellä vain yksi säkeistö, ja mitä jos vedettäis se yhdessä kovaa ja tunteella? Antti vieressä ei näytä olevan ihan varma, kannattaisiko sitä nyt vetää ollenkaan, joten me huudamme varmuuden vuoksi isoon ääneen ”FII-IILIKSELLÄ” (jonka Anssi tällä kertaa jätti pois vakiospiikistään) ja nyt kelpaa Antillekin.

Täällä Aulangon harjun juurella on hyvä laulaa Nummelanharjusta ja siellä kävelemisestä ennen kuin bändi poistuu lavalta keikan päättymisen merkiksi. Mutta kun taputetaan, tömistellään ja huudetaan hetki, he tulevat taas kiltisti takaisin ja kun Anssi on käynyt pudottelemassa Kissanpolkan alun Saaran koskettimista, saamme tutustua lähemmin Petri Ruususeen. Anssi polvistuu vahvistinkaapin päälle jättämään hyvästejä Lauralle ja tuijottaa pitkien hiustensa alta jonnekin kaapin ja etuaidan väliseen maastoon kuin syvälle hautaan. Vaikuttavan näköistä, tämä on hyvä koreografia.

Keikka hoidellaan päätökseen haikealla reissulla Mikan faijan vanhan bemarin penkeillä istuen. Anssi ja Pauli seisovat pitkään vastakkain kitaroineen Paulin toistaessa Anssin likkejä tyylikkään taistelun tahdin kiihtyessä. Varsinaista kitarabattlea ei tällä keikalla ollut, mutta tämä Bemarin yhteissoittohetki korvaa sen hyvin. Muu bändi antaa kitaristien sooloilla keskenään rauhassa ennen biisin loppuhuipennusta. Keikan päättäminen sanoihin ”Mikään ei ole ennallaan, ei enää milloinkaan” on vähän surullista, koska samanlaisia keikkoja haluaisi vielä paljon, mutta onneksi haikea mieli haihtuu bändin kerääntyessä loppukumarrukseen ja Anssin laskeutuessa sen jälkeen lattialle etuaidan taakse yleisöä tervehtimään ja kättelemään (ja poimimaan huolimattomien katsojien pudottamia huppareita aidan takaa).

Osa porukastamme katoaa pian tämän jälkeen perheistään huolehtimaan, osa jää vielä hengailemaan tanssilattialle ja saamme kohta alkavan roudauksen aikana kiitettyä kaikkia bändin jäseniä. Laulamme vielä Antille onnittelulaulun nimi- ja syntymäpäivän kunniaksi ennen kuin jätämme bändin purkamaan rauhassa kamojaan.

Voimme nyt todeta Aulangon olevan oikein mukava keikkapaikka. Äänentoisto toimi, lava oli hieno, järkkärit mukavia ja yleisö erittäin ok. Kylpylä testataan seuraavana päivänä (ihan ok, vesi on lämmintä ja vesiliukumäestäkin uskaltaa laskea), aamiaispöytä on maittava ja näkymä aamiaishuoneesta yli Vanajaveden on hulppea. Eiköhän tänne voisi tulla toistekin, varsinkin kun Aulangon näkötorni oli nyt suljettuna ja Aulankojärven suuntaan aukeavia maisemia pääsi ihailemaan vain hieman alemmalta tasanteelta. Kaupunkiin jäi myös pari museota ensi vierailua odottamaan.

Mutta ennen kuin Hämeenlinnaan lähdetään seuraavalle keikalle tai museoita tutkimaan, tässä välillä on paljon muuta kivaa. Anssin kevätkauden keikat julkistetaan ennen joulukuun puolta väliä, mutta tässä ennen tuota julkistusta ja joulukuun lopun Tavastian keikkaa on toki monta muuta tapahtumaa. Anssin matkassa nyt nähty Pauli Halme ja Hilland Playboys julkaisevat ensimmäisen levynsä heti maanantaina ja sen julkkarikeikalle pitää tietenkin päästä. Saaran saattaa nähdä joskus keskiviikkoisen Tenhon house bandissä soittamassa. Ja moni muukin bändi tekee nyt ahkerasti pikkujoulukeikkoja, joten elävää musiikkia riittää kun vain lähtee sitä hakemaan. Menkää keikoille, se kannattaa.

Settilista

Bumerangi
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
SOS
Ilves
Jotain on poissa
2080-luvulla (Sanni cover)
Kiitos ei
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Petri Ruusunen
Mikan faijan BMW