Keikkarapsa: Vesivahinko

Anssi Kela + bändi la 8.12.2018 Ravintola Leikari, Kotka

Aulangon hauskan ja vauhdikkaan keikan jälkeen oli tarkoitus jo asettua odottelemaan Tavastian keikkaa, vaikka tässä pikkujoulukaudella olisi tarjolla vielä parikin keikkaa. Mutta ne ovat kaukana, annapa kun katson kartalta, miten kauan tuonne Kotkaankin ajaa, se on peräti… Jaa, sehän on vain puolitoista tuntia. Mutta tämä ravintola on jossain kaukana keskustasta moottoritien kupeella, ei sieltä yöllä jaksa kotiin asti ajaa eikä siellä ole majoitusmahdollisuuttakaan… Jaa, sehän onkin hotelli-ravintola. Mutta soittoaika on puolilta öin, ei vanha pysty enää… Jaa kato, sä siis varasit jo bailupaketin kahdelle eli keikan, yöpymisen ja aamupalan? Ja ajattelit, että mä ajan? No okei, puhuit ympäri!

Talvikelit tekevät tuloaan, mutta kun aikataulut sovitetaan niin, että molempiin suuntiin pääsee ajamaan valoisalla, se ei haittaa. Kotkassa vietetään mukava iltapäivä iäkkään sukulaisen seurassa, käydään tutustumassa merimuseo Wellamoon ja lähdetään Leikarin suuntaan liikkeelle vasta, kun ilta on pimentynyt ja taivas alkaa kaataa inhaa räntää niskaamme. Matka on onneksi lyhyt ja liikenne hiljainen, mutta pohdimme, miten bändi mahtaa selvitä pakettiautoineen. He eivät selvästikään vielä ole saapuneet paikalle, mutta kun istumme hetken päästä kahvilassa, ravintolasalin puolella alkaa näkyä liikettä ja siellä tosiaan koko bändi ja kaksi teknikkoa kantaa jo soittokamoja lavalle. Siirrymme siis tuijottelemaan roudauksen edistymistä ja samalla kuulemme, että arvioitu soittoaika on vasta klo 00:15.

Torkumme ja sometamme huoneessa pari tuntia ja palaamme takaisin alakertaan vasta, kun paikallinen fanikaverikin on saapunut. Ravintolasalin puolella poppi soi niin kovaa, että korviin sattuu, joten siirrymme taas kahvilan puolelle. Se on muuttunut tällä välin karaokebaariksi, ja täälläkin nupit ovat kaakossa mutta ikkunan vierestä sentään löytyy paikka, jossa voi istua ja jutella (siis karjua kaverin korvaan) ilman, että musiikki tekee kipeää. Tai no, kuten karaoken perinteisiin kuuluu, osa illan tulkinnoista tekee kyllä melkoisesti kipeää, mutta molemmat nyt kuullut Anssin tuotantoon kuuluvat biisit, Milla ja Jennifer Aniston, onneksi esitetään hyvin. Tai no ainakin erittäin positiivisella asenteella ja hyvä vauhti päällä.

Jenniferin viimeisten sointujen jälkeen siirrymme ravintolan puolelle. Lavan edessä on jo pari keikan odottelijaa ja sen liepeillä on useita muita kytiksellä, joten nyt olikin korkea aika hakea omat paikkansa täksi illaksi. Keskipaikat ovat menneet jo, joten otetaanko nämä seuraavat paikat keskeltä oikealle eli Anttiin päin? Joo, se sopii, istutaanpa tähän hieman alle polvenkorkuisen lavan reunalle. Lavan edusta tiivistyy tämän jälkeen nopeasti, kun muutkin katsojat alkavat hakea asemiaan. Pauli käy kokeilemassa kitaroitaan, Antti tarkistaa bassonsa ja lava tyhjenee vielä hetkeksi. Nyt on aika nousta seisomaan ja siirtää katse kännykästä kohti estradia.

Takaovi raottuu ja Villen hiippailee bäkkärin puolelta rumpusettinsä taakse. Hän käynnistää taustanauhan, istuu vielä hetken hiljaa ja alkaa sitten takoa rumpujaan sen päälle. Pauli, Antti ja Saara ottavat asemansa ja liittyvät pimeässä Villen soitantoon. Intron jälkeen Anssin laulu kuuluu samalla kun nahkatakkinen mies ilmestyy mikrofoneineen Antin ja lähimmän tolpan takaa ja ottaa paikkansa lavan keskeltä. Lava ei ole kovin leveä, ja kaksi valkoista tolppaa jakaa sen kolmeen lohkoon. Näissä kehyksissä Pauli, Anssi ja Antti muodostavat tyylikkään triptyykin Villen ja Saaran hävitessä hämärään taustaan.

Anssi hakee lavan sivulla seisovalta teknikko Pavelta punaisen Gretsch-kitaran ja nyt kuulemme Millan tarinan. Aloituskappale Bumerangi on herättänyt pikkujoulukansan ja kaikkien tuntema Milla saa porukat laulamaan mukana. Innokkain aines yrittää tunkea tässä vaiheessa eturiviin, ja heitä pitää hieman pidellä kyynärpäin taempana. Oma paikka säilyy, vaikka tuleekin horjahdettua pari kertaa lavaa suojaavaa nauhaa vasten. Kolmosrivin mies avaa sanaisan arkkunsa ja karjaisee Millan jälkeen ”Anssi on perkeleen kova!” kantavalla äänellä, ja jatkaa tämän lauseen toistoa joka biisin jälkeen (ja välillä myös niiden aikana) koko loppukeikan ajan.

Viimeistään Sydänten toimiessa Anssi taitaa todeta, että tämä ilta ei ole otollinen kovin pitkille välispiikeille, sillä vaikka yleisö on lämmintä ja vastaanottavaista, he eivät kaipaa nyt jutustelua vaan menevää musiikkia, ja mieluiten tuttuja kappaleita. Sydäntenlyöntien taputuskohdassa tuntuu hieman yksinäiseltä tässä porukassa, vaikka vieressä innolla bilettävät nuoret miehet ovat tarkkoina ja nappaavat tästäkin kopin muutaman tahdin jälkeen. Anssi ottaa kontaktia innokkaaseen ja melkein koko ajan mukana laulavaan nuorten naisten seurueeseen, joka on hänestä hieman Pauliin päin eturivissä. Toiselta puolelta lavaa ojentuu miesten käsiä, ja Anssi pistää nyrkkejä vastakkain useammankin kaverin kanssa.

Uuden levyn biisejä on settilistalla kovin niukalti. Bumerangi on mainio ja menevä aloitusbiisi, ja Ilves tietysti kaikille tuttu (nuoret laulavat mukana), mutta Jotain on poissa saa aikaan lähinnä hämmentyneen hiljaisuuden. Rakkaus upottaa uppoaa selvästi paremmin, sillä se tuntuu olevan tuttu ainakin osalle eturivistä. JOPin sijasta ainakin tällä keikalla vauhdikkaat SOS tai Kiitos ei olisivat voineet saada bailausmielialalla mukana olleet porukat paremmin messiin. Tämän illan yleisölle jopa vanha tuttu Aamu on sillä rajalla, eli läheskään koko yleisö ei selvästi tunnista kappaletta. Minulle taas Aamu on oikein iloinen yllätys, sillä kuulen sen niin mielelläni ihan perusbändikeikallakin. Samoin Rakkaus Upottaa on ehdottomasti positiivinen yllätys, koska en ole sitä hetkeen kuullut. Mutta minä olenkin käynyt Anssin keikoilla sen verran paljon, että kaipaan aina mitä hyvänsä vaihtelua ja arvostan suuresti sitä, että settilista on erilainen kuin edellisellä keikalla (minun tapauksessani se oli Aulanko viikko sitten ja settilista tosiaan oli siellä parista kohtaa erilainen). Mutta meitä enemmän keikalla käyneitä on tällä nimenomaisella Kotkan keikalla paikalla noin kolme henkeä, ja koko se muu hikinen, iloinen yleisö ei kuulu tähän joukkoon. Ää, ei ole kivaa olla aina vähemmistössä!

Kitaristi Pauli Halme tuntuu erityisen rennolta tällä keikalla, joka lienee hänen Tuomaksen tuurauspestinsä viimeinen tällä erää. Pauli astelee urheasti kitaroineen lavan etureunaan ihan tyttöjen ulottuville soolohetkissään ja ottaa niitä seuraavat aplodit hymyillen vastaan. Tämä hahmo on kaukana siitä pikku Paulista, joka juoksi lavalla karkuun kitarataistoon käyvää Anssia. Nyt hän pitää tiukasti paikkansa kun pitkää tukkaansa ravisteleva bändin nokkamies asettuu hänen kanssaan vastakkain ja ilme pysyy tiukkana, vaikka Anssi yrittää soittaa varakitaristin maan rakoon parin biisin lopuissa.

Antilla on tällä keikalla kivaa. Hän soittaa omat osuutensa täsmällisen tarkasti, liikkuu omalla lavapuoliskollaan ja käy välillä Paulinkin puolella. Vaikka Antti näyttäisi katselevan välillä vain yleisöä, hän kuulee aina tarkasti, milloin Anssi mokaa lyriikoissa tai omassa soitossaan, ja hänen (ja myös Saaran) reaktiot näissä tilanteissa ovat hauskaa seurattavaa. (Anssille pitäisi muuten teipata teksti ”kilon paloina” mikkiständiin aina kun RU aiotaan esittää.) Tällä keikalla Antti huolehtii myös tiukasti eturivistä omalla kohdallaan lavaa. Hän näyttää taputuksen mallia ja vahtii aivan henkilökohtaisesti, että miespuoleisetkin katsojat ymmärtävät laulaa mukana kun Anssi käskee. Ei mikään ihme, että keikan päätyttyä osa eturivistä tungeksii nimenomaan Anttia kättelemään.

Hittipainotteinen keikka etenee perussetin viimeiseen biisiin asti, ja sehän on tietysti 1972, jossa yleisö menee sekaisin. Valtaosa juuri hyvällä tavalla, mutta yksi riemuidiootti kaatuu etukaiteen alitse lavalle, rikkoo yhden tuopin ja meinaa kaataa Antin mikrofonin ja sen sijaan että palaisi takaisin yleisön puolelle, hän kierähtää iloisesti lavalle. Antti on juuri ollut riehumassa Villen rumpuständillä ja Anssi Paulin luona, joten he huomaavat tunkeilijan vasta kun hän jo pomppaa lavalla pystyyn. Onneksi yksi järkkäreistä on ajan tasalla ja singahtaa ketterästi paikalle taluttamaan tämän sankarin tiukassa otteessaan pois pelipaikalta. 1972 jatkuu ilman minkäänlaista katkoa aina viimeiseen säkeistöönsä saakka, jolloin Antti äkkiä tempaisee mikrofonin pois Anssin ulottuvilta katkaisten biisin juuri haluamaansa kohtaan.

Tässä vaiheessa Ville on jo pompannut pystyyn ja kun hikinen Anssi saa vedettyä mikin taas ulottuvilleen ja katselee sivuilleen, hän saa huomata koko muunkin bändin häipyneen ympäriltään bäkkärin puolelle. Tästä seuraa riemastuttavan epämääräinen spiikki, jonka aikana Anssi pohtii, miten tässä nyt näin pääsi käymään ja lopulta hän päättää pitää äänestyksen siitä, voiko keikka jatkua. Ensin kysytään, onko keikka syytä lopettaa jo tähän, ja kun yksi ääni muuten täysin hiljaisen yleisön keskeltä ilmoittaa, että juuri tämä äänestysvaihtoehto miellyttäisi häntä, kyseinen äänestäjä meinaa saada turpiinsa saman tien. Anssi kuitenkin heittää ilmoille kilpailevan vaihtoehdon, eli että keikka jatkuisikin parin biisin verran, ja yleisön kovaääninen hyväksyvä mölinä ja yleinen into pelastaa väärin äänestäneen kaverin sakinhivutukselta ja houkuttelee bändinkin takaisin lavalle.

Nyt on tietenkin Nummelan vuoro. Tämän kappaleen sanat osataan katsomonkin puolella hyvin. Hiljainen hetki ei oikein onnistu yleisön mölistessä, ja piiitkää ja komeaa loppuhuutoa säestää useampaankin kertaan tältä illalta jo tutuksi tullut karjaisu ”Anssi on perkeleen kova!” Tämän jälkeen Anssi totuttuun tapaan käy vesipullollaan, ja sen jälkeen katsahtaa ylöspäin. Katto on lavan yllä aika alhaalla. Oikeastaan hyvin, hyvin alhaalla. Anssi vilkaisee Anttiin ja osoittaa ylös, ja käytännöllinen basisti antaa neuvon purskauttaa vedet tällä kertaa yleisön päälle. Anssi on kuitenkin saanut liian hyvän kotikasvatuksen tehdäkseen näin, ja pitkän harkinnan ja kitaranheilautusten jälkeen päätyy syöksemään suustaan geysirin suoraan yläpuolelleen kattoon. Josta se tietenkin roiskuu takaisin hänen päälleen ilahtuneen bändin virnuillessa.

Kristian kerran teki jumalan luokan kattoon nuuskallaan – eikun väärä biisi, mutta Anssi nyt teki salin kattoon jonkun Rorschachin testikuvion vedellä, ja kai sen voisi sopivasta kulmasta katsomalla jumalaksikin tulkita. Pisarat putoilevat edelleen alas, kun Anssi vaihtaa White Falconin kulmikkaaseen Gibson Exploreriin, ja nyt alkaa Bemarin intro – eikun ei alakaan, tämähän on Aamu! Voi miten mukavaa, ai että minä tykkään! Vasta sen jälkeen lähdemme tämän riehakkaan keikan sopivasti päättävälle iloiselle ajelulle lapsuuden maisemiin ennen kaverin itsemurhaa, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. No äh, vaikka Bemaria kuinka toivotaan, voi kun keikan päättäisi mikä hyvänsä muu biisi, vaikka se Aamu, ja Bemari tulisi vähän aikaisemmin! Tämä ei ole mikään bändikeikalle sopiva päätös!

Yleisö on kuitenkin selvästi tyytyväinen näkemäänsä ja kuulemaansa, ja ”Anssi on perkeleen kova!” kajahtaa viimeisen kerran tänä iltana samalla kun porukat rynnivät etuaidalle kättelemään Anssia ja poseeraamaan erilaisissa ryhmäkuvissa vaarallisesti lavan etureunalla keikkuen. Minä käyn pelastamassa yhden löytämistäni illan keikkaa mainostavista julisteista parempaan talteen (ja nimmaroitavaksi). Kelo on pikkuista vaille kaksi ja katon vesijälkikin on jo melkein haihtunut pois kun onnellinen yleisö laskee Anssin siirtymään bäkkärin suuntaan.

Tämä oli iloinen ja energinen keikka, ja yleisö oli juuri niin vauhdissa kuin pikkujouluajan keikalla vain sopii olla, ja paria poikkeusta lukuun ottamatta oikein hyvällä tavalla. Harmittavasti keikan alkamisaika oli näin järjetön, mutta jostain ihmeen syystä kapakoitsijat usein näin haluavat ja artisti ei saisi keikkaa ellei suostuisi tähän kellonaikaan. Mutta hei, heti huomenna maanantaina julkistetaan kevään keikkakalenteri, olisikohan siellä jotain varhaisempiakin keikkoja…

Settilista

Bumerangi
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
Rakkaus upottaa
Ilves
Jotain on poissa
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
—
Nummela
Aamu
Mikan faijan BMW