Keikkarapsa: Livemusaa, miettikää miten siistii!

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi la 7.11.2020 Kulttuuritalo, Helsinki

Anssin keikan näkeminen vanhassa kunnon Sirppiliiterissä eli Helsingin Kulttuuritalossa on jo pitkään ollut minulle iso haave. Toki olen Anssin sielläkin nähnyt, mutta se oli vierailu Ile Kallion isolla synttärikeikalla joskus viisi vuotta sitten eikä Anssin oma keikka. Mutta nyt keväästä siirtynyt Soittakaa Paranoid! -keikka tullaan järjestämään nimenomaan Kultsalla. Ai että, tämähän kuulostaa hienolta! Kultsa on iso ja väljä paikka, joten jos joku tämän syksyn keikoista nyt ylipäänsä toteutuu, niin eiköhän se tämä ole. Silti vasta pari päivää ennen keikkaa uskaltaa antaa itselleen luvan luottaa siihen, että keikka on ihan oikeasti toteutumassa.

Koska keikkoja ei nyt oikein voi olla liikaa, olimme aika viime tingassa hankkineet liput Tampereen Paranoid-keikalle tätä edeltävälle päivälle ja siis nähneet jo tämän kokonaisuuden. Se keikka oli seisomakeikka, joten se meni aika lailla yleisiä keikattomuuspaineita purkaessa ja kreisibailatessa, joten sen saattoi hyvin ajatella tämän keikan kenraaliharjoitukseksi. Varsinkin kun bändissä ei sound check ollut mennyt aivan täydellisesti, ja se oli kuulunut hieman parissa biisissä, eli hekin ovat nyt saaneet kunnon harjoituskeikan alle.

Peruskeikkalippujen lisäksi tänne oli pystynyt hankkimaan myös keikka + päivällinen -lippuja, joten nautimme Kultsan ravintolassa todella herkullisen isänpäivälounaan hieman etuajassa, huutelemme naapuripöytiin ja muistelemme aiempia vierailujamme tässä rakennuksessa. Yhdessä olemme käyneet täällä tätä ennen vain Kitaramessuilla, mutta minulle Kulttuuritalo on pitkälti se pyhättö, jossa olen oppinut nauttimaan livekeikoista. Täällä tuli joskus 1970-luvulla nähtyä sen ajan ulkomaisia popin suuruuksia kuten Mud, Alvin Stardust ja Suzi Quatro, ja tuolla leveällä lavalla olen nähnyt myös Royalsin heidän lyhyellä hallitsijakaudellaan. Viime vuosina täällä on tsekattu mm. Wigwam ja Von Hertzen Brothers. Ja ihan kohta tuohon listaan saa lisätä Anssi Kelan.

Kun olemme syöneet, siirrymme salin puolelle ja yllätyksekseni huomaan, että meille varattu pöytä onkin aivan kiinni lavassa ja suunnilleen sen absoluuttisessa keskipisteessä. No kas, ei se ihan tältä pohjakartassa näyttänyt, mutta tämä kyllä kelpaa, kiitos! Tämä settilista oikeastaan vaatisi se, että pääsisi seisomaan ja tanssimaan. Tässä on kuitenkin jo psyykannut itsensä uskomaan, että tänä iltana on istumakeikka, joten en nyt lähde hakemaan seisomapaikkaa jostain permannon takaosista. Keikkaa odotellessa ympäriltä löytyy kasapäin ystäviä, joita ei ole nähnyt aikoihin, ja seurustelu katkeaa vasta, kun bändi ilmestyy lavalle. Oho, tässähän ei ehtinyt yhtään edes jännittää keikan alkamista.

Tänään ei tarvitse myöskään jännittää avausbiisiä, sillä vaikka Anssi eilen lupaili settilistan uusiksi laittamista, keikka taatusti alkaa juuri sillä kappaleella millä kuuluukin ja kyllä, Paranoid kulkee komeasti tänäkin iltana ja sytyttää paikan liekkeihin. Tässä ei tarvitse odotella, milloin se hyvä fiilis iskee, sillä se fiilis itse seisoo lavalla tuossa aivan edessämme pitkät kutrit valtoimenaan kurittamassa kitaraansa ja ottamassa meidät mukaan tähän yhteiseen runsaan parin tunnin mittaiseen hurmokseen.

Kova kolmikko Paranoid, Milla ja Jennifer jyrää kaiken vastarinnan tieltään ja olemme nyt mukana yhteisellä seikkailulla pitkin ja poikin Anssin 20-vuotista soolouraa. Vaikka settilista koostuu yleisön äänestämistä suosikkikappaleista eikä sen ollut tarkoitus olla mitenkään retrospektiivinen, sinne on silti päätynyt biisejä Anssin kaikilta seitsemältä soolouran aikaiselta kolmekolmoselta. Seuraavana kuultava Aamu on pieni pala erään kaivosmiehen tarinaa albumilta Aukio, mutta sen ihana rakkauden kuvaus on nyt etätyön aikana muuttunut historialliseksi kuvaukseksi toisenlaisesta ajasta, jolloin töihin oikeasti lähdettiin kauemmas kuin viereiseen huoneeseen.

Anssi pitää välispiikit samoissa paikoissa kuin edellisenäkin päivänä, ja ne menevät pitkälti aivan samoin sanoin kuin eilenkin, kuten Matti Nykäsen tarinaa ennen, mutta taas seuraavan kappaleen eli Volttien alussa on hieman erilainen tarina, sillä nyt sound check on onnistunut ja Volteilla on sentään jo se eilinen esitys takanaan. Kappale hakee edelleen hieman muotoaan, mutta nyt se kulkee eilistä paljon sujuvammin ja etenkin sen alun uhkaavan rajuilman kuvaus iskee kuin miljoona volttia (Zum Teufel, olettehan te kaikki nyt Korkkarinne lukeneet?)

Soolo-osiossa Anssilla on eri kitara ja eri pedaalilauta kuin eilen, ja saamme kuulla, että sound check ei tänäänkään mennyt ihan kuin Strömsössä, vaan sekä kitara että pedaalilauta oli vaihdettu aivan viime tingassa (ja tosiaan, ihmettelinkin ennen keikan alkua, kun teknikko kantoi toisen ison pedaalilaudan Anssin mikkiständin juurelle). Toinen keikan alkua viivästyttänyt juttu oli se, että jotkut, joiden nimiä ei nyt mainita, olivat napanneet kaikki luntit ja settilistan sotasaaliiksi eilisen keikan jälkeen, ja ne oli pitänyt kirjoittaa viime minuuteilla uusiksi. (No mutta settilistan järjestyksenhän piti vaihtua, joten ihan hyvin ne vanhat saattoi evakuoida lavalta, ja sitä paitsi en se minä ollut, ne oli ne muut, ihan varmana!)

Bändi palaa taas lavalle Kahden sisaren aikana. Eilenkin he kaikki olivat olleet yllättävän rennon näköisinä keikkaa edeltäneestä laitteiden hajoamisesta ja keikan aikaisista pahoista korvamonitoriongelmista huolimatta, mutta nyt tämä ammattilaisten ryhmä toimii todella sujuvasti ja kun tekniikkakin pelaa, he pystyvät vapaasti näyttämään osaamistaan. Ei pelkästään soitto- ja laulutaitojaan, vaan myös show’n visuaalista rakentamista. Mustiin pukeutunut Anssi on lavan keskipiste ja kiistaton tähti, mutta hänen laitahyökkääjänsä Antti ja Mikko heittävät omia kuvioitaan kulmissaan ja etenkin ylimääräisistä johdoista vapaa Antti voi halutessaan marssia Mikon tontille ihmettelemään päivystävän kitaristin otteita ja irvistelemään hänelle. Liekaan kytketty Mikko taas ei aivan pääse Antin nurkkaan asti, eikä ihan yllä läpsäisemään suoritukseensa keskittynyttä basistia piuhan pituuden loppuessa.

Ja kaiken keskellä on Anssi. Tai siis ei tässä tietenkään ole Anssi, se hahmo jäi jonnekin takahuoneeseen, vaan tässä on nyt itse Kelastinen, röyhkeä ja itsevarma rokkitähti, joka antaa intensiivisen katseensa pyyhkiä pitkin yleisöä, joka ottaa sopivin käden elein kaikki mukaan taputtamaan tai pidättämään henkeään jännittävissä kohdissa ja joka pysäyttää vaivatta koko bändinkin kesken kappaleen, kun sitä tarvitaan tehokeinoksi. Anssi on myös äärimmäisen lahjakas kitaristi, ja astuu välillä pedaalilautansa yli lavan etureunalle vetelemään keskittyneenä sooloja. Tässä etupöydässä on aivan erinomaisessa paikassa istua todistamassa, kun mies tuossa vain metrin päässä välillä keskittyy vakavana kitaraansa kuin Ritchie Blackmore parhaina päivinään.

Kiihkeä Kiitos ei saa istuvankin yleisön puimaan nyrkkiä ja heilumaan, ja äärimmilleen latautunut tunnelma purkautuu lavalla Anssin ja Mikon rajussa kitaramittelyssä. Nyt ei soiteta kaveria suohon, vaan ryntäillään ympäri lavaa ja kitarat ovat kuin valomiekkoja aitoine ääniefekteineen. Tuossa rauhallisesti ja harkitsevasti taisteleva mustapukuinen sith selvästi puolustautuu itseään uhkaavaa isompaa tyyppiä vastaan, lieneekö joku nuorempi jedi resuisessa asussaan? Eikun hetkinen, sithit ovat oikeastaan pahiksia ja jedit hyviksiä, beware of the dark side of the Force, mutta ei se mitään, mahtava näytös! Eikä kitaroistakaan tainnut katkeilla kieliä.

Settilista ei näköjään ole muuttunut lainkaan eilisestä, sillä nyt Anssi jättää kitaran pois ja ottaa pelkän Freddie Mercury -tyyppisen lyhyen mikrofonin jalan ja valmistautuu tunnelmoimaan. Bändi Saaran koskettimien johdolla siirtyy jonnekin kasarin hämäriin ja Carsin Drivesta tutut syntikkakuviot rytmittävät tätä introa. Piirrä minuun tie, maalaa ihooni polku pois laaksosta ja kohta Anssi laskeutuu toisen polvensa varaan aivan lavan pintaan. Tuohon minun kohdalleni, melkein käsivarren mitan päähän. Huh huh. Tällä hetkellä ulkopuolella maailmaa ei oo, no ei todellakaan, nyt on vain tämä hetki. Tahdon ajan pysäyttää, mutta ei Anssi tuossa kovin pitkään viihdy, vaan siirtyy jatkamaan kappaletta toiseen kohtaan lavaa, sillä koko yleisö saa hänen huomionsa, kuten aina. Minun täytyy tässä välillä hetki hengitellä ihan rauhassa.

Seuraava kappale tarjoaa onneksi hetken aikaa rauhoittua. Ilveksen alku muuten menee niin pitkään pelkästään Kelan veljesten eli huuliharpun, kitaran ja rumpujen varassa, että Saaralla on aikaa venytellä koskettimiensa takana, Mikolla tanssia pitkin lavaa ja Antti ehtii rojahtaa hetkeksi polvilleen kaljatölkkinsä seuraan. Omat tunteet ovat kuitenkin sen verran pinnassa edelleen, että Ilveksen loppukohtauksissa ajatukset karkaavat taas kerran muusikoihin, jotka ovat lähteneet pois oman käden kautta. Nämä ajatukset kaikkoavat kohta jonnekin kauas, kun Nostalgiaa lähtee pyörimään ja Kultsan leveällä lavalla riehuu melkoinen rokkisirkus. Kerrankin kaikilla on tilaa juosta vaikka ympyrää, eivätkä eturivin miehet ole koko ajan vaarassa törmätä toisiinsa.

Nostalgiaa vaihtuu 1972:ksi, ja eturiveissäkin pompataan seisomaan tässä vaiheessa, ainoan kerran tänä iltana. Seisominen on kai tällä keikalla kiellettyä, mutta onneksi järkkärit antavat yleisön riehua nyt biisin veran. Lähes koko permanto osallistuu antaumuksella. Biisi vyöryy kohti loppua, ja kohta on enää viimeinen kertosäe jäljellä. Se tulee tuolta salin ovesta, lävistää vuorollaan jokaisen yleisön jäsenen, nousee Kulttuuritalon matalalle lavalle, seisoo hetken käsin kosketeltavana Anssin edessä (Anssin käsien liikkeistä päätelleen kertosäe on hyvin muodokas nainen. Tai iso akustinen kitara. Okei, lukitaan se kitara) ja ottaa sitten Anssin valtaansa.

Ja NYT menoksi, ensin hillutaan ja sitten pyöritään kunnes Anssi ja Antti rojahtavat lavan pintaan. Anssi huitelee Mikkoa apuun, mutta Kosonen jatkaa jotain kitarakuviotaan eikä ensin huomaa ollenkaan Anssin hätää. Anssi viittoo vaativammin, jolloin Mikko reagoi komenteluun vetäisemällä maassa makaavaa bändinjohtajaansa turpaan. Antti viimeistelee väkivaltaiseksi kääntyneen esityksen monottamalla Anssi-parkaa selkään. Anssi selviää lopulta ylös lavan pinnasta vesipullolleen, ja rykäisee kunnon geysirin kattoa kohti. No huh huh, johan siellä lavalla puretaan paineita oikein tosissaan! Ville nauraa kippurassa rumpujensa takana, joten ei tämä ehkä hirveän vakavaa ollut vaikka todella hurjalta se näytti!

Vuorinen, ystävä takaa vuosien, ennen meni tunteja jutellen. Oli kiva nähdä! ja bändi poistuu takahuoneeseen. Tuotamme mahdollisimman paljon suurin piirtein rytmikästä meteliä koko yleisön voimin saadaksemme heidät tänne takaisin viimeisiä biisejä varten, ja se luonnollisestikin saa bändin taas esille. Tanssilattialla liukuu eteenpäin smoothimmin kuin eilen. Vaikka Anssin ääni on kuulostanut hyvältä koko keikan ajan, hän pyytää kuitenkin nyt Saaraa laulamaan ja tuottamaan koskettimillaan osan kappaleen falsettiosuuksista ja antaa oman äänensä levätä hetken. Kun yhden yön suhde on komennettu hissiin meikkaamaan, saamme olla yhdessä hetken levottomia ennen illan grande finalea.

Äänestyksen ylivoimainen voittaja on jätetty tänäänkin viimeiseksi kappaleeksi. Anssi hakee lavan sivulta kitarateknikon ojentaman ison Nummela-tienviitan, ja nousemme yhdessä ylös harjulle kävelemään ja kuulemaan yhteistä sanaa. Mielessään kukin voi miettiä oman elämänsä soundtrackia Anssin kertoessa omaa henkilökohtaista, mutta yhteiseksi omaisuudeksi muodostunutta tarinaansa. Kokoamme keskuudestamme vielä kuoron ulvomaan yhdessä sitä pyöreää kirjainta, vetääks kaikki jo täysillä?

Kappaleen loppuun Anssi ja Mikko vetelevät vielä muutamat kitarakuviot, ja sen jälkeen Anssi kulkee pitkin lavan etureunaa Gretschiään edelleen soittaen ja hymyillen ja nyökäten kaikille katsojille ikään kuin virtuaalikätellen kaikki. Me taputamme ja kiitämme saamastamme kokemuksesta. Anssi paiskaa kitaransa (EIII! Ei saa heittää skebaa tuolla lailla!) teknikolle, joka onneksi saa kopin ja bändi kokoontuu loppukumarrukseen. He ovat yhtä hymyä ja selvästi onnellisia tästä illasta, ja niin olemme mekin. Suuri kiitos, Anssi ja bändi. Te tarjositte meille ainutlaatuisen kokemuksen. Tämä vääjäämättä pimenevä marraskuu ei näytä enää yhtään niin ankealta.

Settilista

Paranoid (Black Sabbath cover)
Milla
Jennifer Aniston
Aamu
Hyppy sumuun
Miljoona volttii
Mikan faijan BMW (soolo)
Karhun elämää (soolo)
Kaksi sisarta
Sä et tiennyt
Älä mene pois
Puistossa
Miten sydämet toimii?
Kiitos ei
Piirrä minuun tie
Ilves
Nostalgiaa
1972

Tanssilattialla
Levoton tyttö
Nummela

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.