Keikkarapsa: Kuurankukkia Krapin pajalla

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi to 14.2.2019 Krapin paja, Tuusula

Krapin paja on noussut tunnetuksi intiimien, usein normaalia akustisempien keikkojen tyyssijana viime vuosina, ja keikkapaikka on saanut näkyvyyttä yhden tv-sarjankin kuvauspaikkana. Siellä näyttää olevan kai pelkkiä istumapaikkoja ja pöydät. Anssi Kelalla on keikka siellä helmikuussa, joten liityn yhden kaverin pöytäseurueeseen ja annan hänen hoitaa lippujenhankkimiskuviot, joihin kuulemma kuuluu pakollinen pöytävaraus. Viimeksi mainittu aiheutti loppupeleissä aika lailla ongelmia ja pahaa mieltä, joten tämä saattaa rajoittaa tuossa paikassa keikoilla käyntiä jatkossa.

Hankalaa istumajärjestelyä ja hieman hankalaa tavoitettavuutta lukuun ottamatta Krapi vaikuttaa kiinnostavalta paikalta, ja kun löydämme autolle paikan hyvin jäiseltä pihalta, siirrymme Pajan eli ison, latomaisen esiintymissalin ovelle ihmettelemään, missä mennään. Ovi on auki, joten sisälle on tietenkin pakko kurkistaa. Sound check on meneillään, ja ehdimme nähdä vilauksen kosketinsoittaja Saarasta, basisti Antista ja teknikko Pavesta ennen kuin henkilökunta siirtää meidät kohteliaasti mutta määrätietoisesti takaisin ulkopuolelle. Yksi porukastamme lähtee lämmittelemään Krapin hotellin aulaan, mutta me kolme jäämme Pajan oven taakse kuuntelemaan sound checkiä. Hyvin kuuluu, mikäs biisi tämä onkaan… Joo, tää on kiva. Oho, tääkin on hyvä biisi. Mutta nyt uh huh, tuleeks tää nauhalta, eiku tää on noi tuolla sisällä oikeesti, hei TAJUUTTEKSTE? Me kolme kuuntelemme yhdessä jotain todella hienoa, komennamme hiljaisiksi kaksi sen aikana paikalle tullutta, jotka valittavat että miksi siellä ei sound checkata Bohemian Rhapsodya ja biisin vaihduttua päätämme yhdessä, että tästä ei sitten hiiskuta muille.

Näitä muita alkaakin pikku hiljaa ilmestyä paikalle ja kohta Krapin pajan edustalle on kokoontunut iloinen, naureskeleva porukka odottelemassa hieman ilmoitettua myöhemmin tapahtuvaa ovien aukeamista. Sisälle siirrytään rauhassa, koska täällä on ennalta varatut pöytäpaikat, ja sitten aikaa meneekin selvitellessä, miksi varaukset eivät ole kuten piti. Lopulta jokainen istuu jossakin, ja juuri kun olemme asettuneet aloillemme, joku mustapukuinen pitkätukka ilmestyy lavalle akustisen kitaran kera. Tuo kovasti Anssilta näyttävä hahmo alkaa rämpytellä soitintaan ja ensimmäisistä ääntelyistä tunnistaa, että tämähän on Neil Youngin Hey Hey My My, ja oikein tyylikäs versio siitä. Anssihan on vetänyt tätä aiemminkin, mutta siis niinkuin mistä on kyse? Bändikeikallehan me tulimme ja keikan alkuun on tunti aikaa. Loppuunmyydyssä salissa on vielä kovin harvakseltaan väkeä.

Mustapukuinen henkilö kertoo, että hänen nimensä on Alek Issna, ja hän on tänä iltana täällä Anssin lämmittelijänä. Seuraavaksi tuo todellakin hämmästyttävästi Anssin oloinen nuori mies (on varmaan jotain sukua vaikka nimi kuulostaa vierasperäiseltä) siirtyy Ystävänpäivän kunniaksi Anssin parhaisiin ystävyysbiiseihin. Älä mene pois on kauneinta kahden ihmisen välistä rakkautta. Karhusaari on ystävyyttä (vaikka biisin kertoja ei lähdekään kaverin kanssa Kaivariin) ja rakkaan kaipuuta. Rakkaus upottaa kertoo suhteen päättymisestä, mutta myös ystävyydestä, kun kaveri lohduttaa ja yrittää asetella sanansa parhaalla mahdollisella tavalla ja kertoa, että näistä fiiliksistä voi tosiaan toipua. Tai no se ”punainen tahra jätesäkissä” ei nyt oikein vakuuttanut, mutta ei se kappaleen tunnelmaa häirinnyt.

Anssi, eikun Alek poistuu lavalta neljän kappaleen jälkeen ja jäämme tuijottelemaan toisiamme suu auki. Mitä me juuri saimme? Akustisen pre-show’n tuntia ennen varsinaista keikkaa, ja mitä ihania Ystävänpäiväbiisejä! Ei tällaista tapahdu oikeasti, paitsi joskus Bruce Springsteenin keikoilla (ja kerran Juha Tapion keikalla, mutta mä olin kaljalla ja missasin sen). Springsteenillä tämä on selvästi yllätyslahja niille faneille, jotka ovat jonottaneet pisimpään ja vaikka tämä Krapin keikka ei ole ”jonotuskeikka”, täälläkin on paikalla pääosin ahkerimpia faneja tässä vaiheessa iltaa. Kiitos, tämä oli hienoa. Jatkamme varsinaisen keikan odottelua hämmentyneen onnellisissa tunnelmissa. Kohta lavalle ilmestyy myös Antti, jolloin odotamme tietenkin toista pre-showta, mutta hän ilmoittaa meille, että basson kielten lämmittäminen saa riittää hänen osaltaan, muuta esitystä ei nyt tipu.

Varsinaisen keikan alkuun on enää pari hetkeä, joten pöytiin haetaan kiireesti viimeiset juomat, tyhjiä laseja nostellaan syrjään, tuolit käännetään kohti lavaa ja kun Ville luikahtaa rumpujensa taakse, katsomo on valmiina. Avausbiisinä on Bumerangi, kuten arvasimmekin. Hytkymme tuoleissamme ja esitämme bumerangin heittämistä ja kaartamista käsillämme, vaikka mieli tekisi seisoa. Nyt ei olla salikeikalla, ja näiltä tuoleilta tekisi mieli tosiaan pompata pystyyn saman tien. Mutta täällä on tasainen lattia, takana olevat eivät näkisi ja tämä nyt kerta kaikkiaan on istumakeikka, keskitytään pysymään alhaalla vaikka Millan täytyy muuttuu ja sydämetkin toimivat niin täsmällisesti, varsinkin kun yleisö saa taputtaa oman kohtansa.

Kiitos ein kuulimme sound checkissä ja arvasimme, että saamme nauttia siitä keikallakin. Voi ei, siihen niin olennaisesti kuuluvaa moshausta ei oikein voi harrastaa istualtaan, joten kun seuraavan biisin aluksi Anssi kyselee, onko täällä levottomia tyttöjä, meidän pöydässämme levottomuus kasvaa sellaisiin mittoihin että siirrymme lavan sivulle tanssimaan. Parissa muussakin pöydässä seurataan esimerkkiä. Nyt kun pahimmat paineet on purettu, maltamme istua koko Ilveksen ajan. Ilves on juuri tänään ylittänyt kultalevyn rajan Spotifyn striimauksilla mitattuna, mutta Anssi ei mainitse sitä keikalla lainkaan. Me kuitenkin heilumme ja huidomme senkin edestä, ja laulamme mukana. Ilves on ykkönen!

Anssi pohtii tässä välissä, mikä olikaan seuraava biisi, ja Pave ilmoittaa korvanappeihin, että se on Kuurankukkia. Juu, kelpaisi! Mutta ei, sitä ei nyt kuulla kuitenkaan. Lainabiisi kuitenkin on tulossa, ja 2080-luvulla on varmaan luvallista seisoa taas, ja tanssia? Kädet ainakin nousevat tehokkaammin kohti taivasta kun on jalkeilla, joten ylös penkeistä. Hetken taas jaksamme istua sen jälkeen, mutta Nostalgiasta alkaen ei olla ennenkään istuttu, ei juuri edes salikeikoilla, joten nyt antaa mennä vaan! Eturivi on nyt melkein kauttaaltaan pystyssä, ja jokunen henkilö muissakin pöydissä jo seisoo. Nyt tukka lentää hienosti lavalla ja vähän vähemmän tyylikkäästi katsojien joukossakin. Anssikin vilkaisee hyväksyvästi pitkien hiustensa takaa katsojien head banging -rivistöä. Tai ehkä hän pidättelee naurua, mutta sama se!

Antti loikkii menemään tukanheittäjien takana lavalla sen verran vauhdilla, että hänen bassonsa langaton lähetin ei kestä mukana, vaan levittelee pattereita ja muita irtoavia osia pitkin lavaa. Pave konttaa vielä niiden perässä Saaran koskettimien alla Anssin jo esitellessä punaista Gretschiään ja lähtiessä 1972:n tuttuun introon, ja yleisö saa taas riehua ja laulaa mukana. Nummelan ajaksi on sopivaa istahtaa haaveilemaan. Yleisö on täällä juuri sopivan tarkkaavaista, ja Nummelan hiljainen hetki on tosiaan kunnolla hiljainen, ja sen jälkeinen pitkä huuto saa hurjat aplodit. Huudossa ääni särkyy pahan kuuloisesti ja bändi pitelee korviaan, mutta se ilmeisestikin johtuu onneksi äänentoistolaitteista, ei Anssin äänestä. Biisin loputtua bändi poistuu lavalta yleisön vaatiessa heitä takaisin.

Bändi kuiskuttelee jotain lavan sivulla. Tuomas ottaa ensin Gibson-kitaran käteensä mutta vaihtaa sen saman tien linjakkaaseen Novoon ja Anssi kieltäytyy Paven tarjoamasta kitarasta ottaen pelkän mikrofonin varsineen. Eijjuma, nyt SE tulee! Bändi asettuu paikoilleen hieman oudosti hymyillen ja Anssi sanoo jotain siitä, että kokeillaan ihan uutta juttua nyt. Kuurankukkiako ehkä? Normaalisti aina niin vakaa Ville katsoo varovasti Anssiin ja kysyy, että nytkö me oikeasti mennään? Anssi sanoo tyynesti että juu, ja Ville kumartuu rumpujensa ääreen ja hieno, tuttu intro starttaa. Me, jotka tiesimme tämän jo sound checkin perusteella, pomppaamme saman tien pystyyn ja muutkin kiljahtelevat viimeistään ensi sanojen kohdalla tajutessaan, että nyt tosiaan tulee David Bowien mahtava kasarihitti Let’s Dance. Meillä on nyt jalassa punaiset kenkämme, keinumme yhdessä kohti vapaata kohtaa tanssivan väkijoukon seassa ja kun Anssi käskee juoksemaan, olisimme tosiaan valmiita juoksemaan hänen kanssaan aivan minne vain. Maaginen hetki.

Biisin jälkeen Anssi naurahtaa, että sitä ei vedetty treeneissä kertaakaan kokonaan läpi. Mutta esityshän oli silti todella hieno! Sound checkissä se tuli yhden kerran alusta jonnekin loppupuolelle, ja sitten vielä loppu otettiin erikseen, ja hyvältä se silloinkin jo kuulosti. Anssihan on laulanut tämän pari kertaa ennenkin ja Tuomas soitti hiljattain nähdyssä Tähdet, tähdet -ohjelmassa taustabändissä tätä kappaletta, mutta yhdessä nämä eivät kai ole koskaan ennen tätä vetäneet. (Muut biisit sound checkissä olivat muistaakseni Bumerangi, Kiitos ei ja Nostalgiaa, ja pari näistä oli kokonaan, jostain vain osa.)

Keikka ei onneksi ole päättymässä heti tämän mahtavan esityksen jälkeen, vaan he jatkavat vielä parilla biisillä. Ensimmäinen niistä ei ole Joel Hallikaisen 25 vuoden takainen hitti Kuurankukkia, vaikka Anssi niin kuuluukin mainitsevan seuraavaa biisiä tiedustelevalle Saaralle, joka hetken aikaa hajoilee kiippareidensa takana ennen kuin on valmis Kahteen sisareen. Bemarin intro ei tällä kertaa oikein irtoa kitaristeilta, mutta itse biisi rullaa tyylikkäästi kuin vanha, tuttu auto ja ajelulla saamme nauttia taas kerran Anssin ja Tuomaksen yhteisestä tiluttelusta.

Kun bändi on keikan jälkeen kumartanut, lahjomme Anssia Ilveksen kultasaavutuksen kunniaksi pantterikarkeilla (ei löytynyt enemmän ilvestä muistuttavia lahjuksia) ja riemuitsemme siitä, että selvisimme läpi koko tämän kultajuhlakeikan heittelemättä mitään lavalle. Anssi on erityisen iloinen tästä huomaavaisuudesta. Hän jää vielä pitkäksi aikaa jakamaan nimmareita ja poseeraamaan kaverikuvissa, ja Anttikin ilmestyy lavan toiseen nurkkaan viihdyttämään paikalla vielä lorvivia katsojia. Koska seuraavana päivänä on duunipäivä, nyt onkin fiksu hetki hakea Anssilta käsivarteen KELA-nimmari paksulla mustalla tussilla ja kun Anttikin on paikalla, hän saa taiteilla toiseen käteen jotain, jotta duunikavereilla olisi riittävästi ihmeteltävää. Onneksi Antti tyytyy nimmariin, vaikka hänellä olisi myös tarjota kiinnostavia, mutta ei aivan konttorin siistiin ilmapiiriin sopivia kuvavaihtoehtoja.

Lopulta on aika suunnata auto kohti kotia. Vaikka täällä Krapilla soittoaika on mukavan varhain (varsinainen setti alkoi kasilta), kello on jo paljon ja kotiin on vielä matkaa pimeällä ja hieman liukkaalla maantiellä. Lämpötila on onneksi edelleen plussan puolella, joten nyt ei tarvitse skrabata kuurankukkasia auton ikkunoista. Autokuntamme käy matkalla keikkaa läpi. Muistelemme ihanaa akustista pre-show’ta ja palaamme Bowien tanssibiisin pyörteisiin useampaankin otteeseen. Tämä oli todella hieno Ystävänpäivänlahja Anssilta meille!

Settilista

akustinen pre-show (Alek Issna)

Hey Hey My My (Neil Young)
Älä mene pois
Karhusaari
Rakkaus upottaa

main set

Bumerangi
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Kiitos ei
Levoton tyttö
Ilves
2080-luvulla (Sanni cover)
Jotain on poissa
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Let’s Dance (David Bowie)
Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.