Keikkarapsa: Stemmalaulua ja kitaraperkussiota

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo pe 10.5.2019 Pub Hunter’s Inn, Turku

Anssi Kelalla on toukokuussa soolokiertue, jes! Tätä on niin odotettu – ja sitten kun katsoo julkistettua keikkalistaa, huomaa, että nämä keikat ovat todella tiiviillä aikataululla, pääosin melkoisen kaukana Helsingistä, kapakoissa ja soittoajat ovat isolta osin huomattavan myöhäisiä. Mutta useammalle kuin yhdelle on päästävä, katsotaan… Äh, onko vain kahteen mitään mahdollisuuksia? Onneksi vakiokeikkakaveri päättää, että otetaan Turusta suosiolla hotellihuone, jolloin Hunter’s Inn -pubin myöhäinen soittoaika ei haittaa. Juu, näin tehdään!

Työpäivän jälkeen tällä kertaa vain kolmihenkinen autokuntamme siirtyy moottoritielle matelemaan perjantain menoruuhkaan, mutta matka sujuu pienessä sateessa oikein leppoisasti. Kirjaudumme hotelliin ja siirrymme saman tien tutkimaan Hunter’s Innin tilannetta. Pubi lämmittelee näköjään alkuillan yleisöä screeneiltä kovaäänisesti pauhaavalla jääkiekolla ja paikka on aivan täyteen lyöty. Siirrymme siis takaisin ulos etsimään jotain rauhallisempaa ruokapaikkaa ja törmäämme kohta yhteen keikkakaveriin ja sitten pariin muuhunkin, joiden avustuksella löytyy kiva ravintola.

Syötyämme lähdemme taas parin korttelin päähän Huntersiin, ja siellä on matsi loppunut, takanurkan tuolit on juuri järjestetty keikankatseluasemiin ja valtaosa eturivistä on vielä vapaana. Otamme itsellemme hyvät istuimet ja käymme turisemaan keskenämme mm. edellisillan keikasta, jolla yksi kaveri on ollut. Paikalta löytyy myös turkulaisia tuttuja, kun etukatsomo alkaa pikku hiljaa täyttyä. Somekanavia selatessa käy ilmi, että Anssi on parhaillaan yksityiskeikalla jossain päin samaa kaupunkia. Oho, jaksaako hän varmasti vetää kaksi keikkaa samana iltana?

Pipopäinen mies takki päällä ja kitarakotelo kädessä marssii nyt lavaa kohti. Sehän on Ville Kela, Anssin bändin rumpali, joka on tällä soolokiertueella mukana isoveljensä teknikkona ja autokuskina. Ville väläyttää pikaisesti iloisen hymyn nähdessään tuttuja naamoja katsomossa ja keskittyy sen jälkeen pedaalilaudan johtoihin ja kitaran virittämiseen. Kohta Anssikin näyttäytyy paikalla toisen kitaran kera, ja kun kaikki on valmista, veljekset katoavat bäkkärin suuntaan. Tässä vaiheessa kaikki istumakatsomon tuolit, sohvat ja seinänvierustat on jo vallattu, tuolien taakse on muodostunut tiivis seisojien seinämä ja nyt keskikäytävä ja eturivin ja lavan välinen kapea rako täyttyvät vielä istujista. Täällä Huntersin peräosassa on muuten kamalan kuuma, eivätkä spottivalot ole edes päällä vielä, vaan lava on pimeänä.

Kovaääninen juttelun sorina muuttuu hetkeksi aplodeiksi ja vaimenee sitten, kun bäkkäriltä ilmestynyt Anssi hieman hankalan näköisesti harppoo lattialla istuvien katsojien yli kohti lavaa mustaa akustista Martin-kitaraansa kantaen. Tällä kiertueella hän on luopunut tavaramerkikseen muodostuneesta mustasta nahkatakista ja esiintyy taas pitkästä aikaa pelkässä mustassa kauluspaidassa hihat käärittyinä. Hyvä asuvalinta ainakin tänä iltana, sillä tässä kuumuudessa olisi muuten kohta tarjolla ylikypsäksi haudutettua kitaristia.

Ei ole mikään yllätys, että ensimmäinen biisi on soolokeikkojen vakioaloitus Kaksi sisarta. Sillä on turvallista lähteä liikenteelle keskellä outoa porukkaa ja testata, irtoaako äänentoistosta juuri sopivalla tavalla volyymiä, ovatko kaikki muut säädöt kunnossa ja minkälainen yleisö juuri tänä iltana talossa mahtaa olla. Kuten ennenkin, Turun Huntersissa on hienosti keikkaan osallistuva, sopivan kovaääninen, jossain määrin alkoholilla kostutettu ja ennen kaikkea erittäin asiantunteva yleisö. Kun Anssi on saanut kahden sisaren tarinan valmiiksi ja kysyy biisitoiveita, eri puolilta huonetta kuuluu hämmästyttävä valikoima toiveita eri levyiltä eikä kukaan taida huutaa Millaa!

Anssi poimii ensimmäiseksi toivekappaleeksi Faijan haamun. No jo on hienoa, eipä tätä tenhoavaa tarinaa turhan usein saa nykyään kuulla. Jännittävät toivehuudot (mm. Puistola!) jatkuvat, mutta Anssi kysyy, sopisiko tähän väliin joku hittikappale, ja sen jälkeen voitaisiin taas ottaa albumiraita eli ei juurikaan radiosoittoa saanut kappale. Paristakin paikasta karjaistaan Ilves, joten seuraamme nyt erään muusikon tietä pikkupojasta itsemurhaan päätyväksi aikuiseksi, ja tälläkin kertaa saamme ulvoa yhdessä tosielämän edesmenneille muusikoille. Anssin luetteleman nimilistan (Chris Cornell, Chester Bennington, Avicii, Keith Flint) päätteeksi joku huusi ”Lemmy!” mutta se sankari ei onneksi kuulu listalle, sillä hän ei lähtenyt oman käden kautta.

Sormus on seuraava toive, ja sen alkajaisiksi yksi lattialla istuvista miehistä kosii Anssia. Anssi sanoo vaativansa hieman aikaa tutustua paremmin ennen kuin voi vastata tähän, joten siirrymme kuuntelemaan kaunista tarinaa rakkaudesta, jossa sormus aiheuttaa ongelmia tarinan kertojaminälle. Tämän jälkeen toiveita satelee sellaista tahtia, että Anssi poimii huudoista yhden kappaleen sijasta kolme, jotka kaikki ovat autoteemaisia. Ensimmäinen kertoo Bemarista ja sen kyydissä ajelevista kaveruksista. Toisessa Nooralla on uusi auto, jonka merkkiä ei mainita mutta jossa on cd-soitin, ilmastointi ja kivoja valoja mittaristossaan. Kaunottaressa ja basistissa tärkeässä roolissa on keikkabussi jossain pohjoisimman Suomen maanteillä. Sellainen vanhanmallinen, jossa on takana kardaaniakselin päällä huoltoluukku, jonka kautta voi huoltaa auton lisäksi myös liikaa nesteitä tankanneita muusikoita. Kovin autoteemainen keikan alku, sillä Faijan haamussakin on Volvo.

Uusien toivehuutojen aika. Jossain keskikäytävän suunnalta huudellaan sinnikkäästi Bruce Springsteenin Atlantic Cityä ja Badlandsiä. Ihana Boys of Summer mainitaan, ja erään huudon perusteella Anssi intoutuu tiluttelemaan pienen pätkän Rainbow’n Stargazeria. Osa yleisöstä muistaa nyt, että Anssilla on ohjelmistossaan myös runsaasti tunnettuja hittejä, joten seuraavaksi lähdetään Levottoman tytön myötä miettimään, miksi kauriit nuolee öisin autoja. Monien soolokeikkojen tapaan Puistossa ja Petri Ruusunen tulevat peräkkäin yhtenäisenä tarinana tänäkin iltana, eikä Petri Ruusunen pidä nytkään kunnolla kiinni vaikka koko yleisö vaatii sitä kovaäänisesti. Seuraavaksi voimme hempeillä yhdessä, kun Älä mene pois soi.

Millaa toivotaan oikeasti vasta tässä vaiheessa keikkaa, ja Anssi poimii sen mielellään settilistalle. Taputus irtoaa porukoilta suunnilleen oikeassa tahdissa, vaikka Millan ei varsinaisesti olekaan tarve muuttua, vaan hän saa olla juuri se, joka hän on. Karhun elämää kertoo myös siitä, kuinka ihmiset ovat keskenään erilaisia, ja se on ok, jos joku tuntee olonsa parhaaksi hiostavan kuumassa karhupuvussa. Karhun elämän lopun yhteislaulatuksien jälkeen Anssi kehuu taas kerran yleisöä erittäin musikaaliseksi, ja kerrankin tuo arvio osuu todella oikeaan. Hieno Ensilumi kertoo parisuhteesta, juhlien jälkeisestä riidasta ja sitä seuraavasta sovusta.

1972:a on toivottu jo keikan alkupuolella, jolloin Anssi lupasi, että sekä se että myös hartaasti toivottu Nummela tulevat varmasti, mutta vasta keikan loppupuolella. Nyt on aika lähteä katsomaan, mitä erään ylioppilaiksi kirjoittaneen luokan tyypeistä tuli. Anssi kiinnittää laulaessaan huomiota lavan sivulla aivan seinän vieressä istuvaan tyttöporukkaan, sillä jossain tuolla suunnalla joku laulaa tyylikkäästi stemmaa yleisen mölinän ja yhteislaulun keskellä. Anssi keskeyttää esityksen, kysyy, kuka on syyllinen ja koko seurue osoittaa hymyillen kohti erästä jäsentään. Anssi kutsuu kyseisen laulajan lavalle, ja he vetävät tyylikkään kaksiäänisesti kappaleen loppuun. Anssi kysyy lopuksi kauniin laulajattaren nimeä, ja saamme kuulla, että hän on Jasmine. Voiko sopivampaa nimeä ollakaan tässä tilanteessa?

Olipa mainio hetki keikalla. Anssi on esiintynyt jo pitkälti toista tuntia, on hikinen ja väsynyt, mutta silti seuraa tapahtumia katsomossa niin tarkasti, että pystyy poimimaan sieltä tietyn äänen ja keksii vielä pyytää henkilön lavalle seurakseen. Hienoa, kuinka Anssi uskaltaa kesken keikan kokeilla jotain uutta, ja vielä hienompaa, että Jasmine lauloi stemmansa upeasti! Aamu koittaa tämän jälkeen, ja sitten onkin jo kaivatun Nummelan aika. Nummelaa toivonut lattialla istuja kertoo biisin olevan niin hieno, että sen voisi oikeastaan soittaa vaikka kolme kertaa putkeen, mutta Anssi tyytyy nyt yhteen esitykseen. Yleisö on edelleen musikaalista, joten Nummelassakin saamme yhdessä vielä oo-oo-oottaa.

Tässä kohtaa pitäisi olla encorebreikki, mutta koska yleisön ympäröimältä lavalta ei helposti pääse minnekään, sen sijasta pidetään vain äänestys keikan jatkamisesta ja JOOO! jatketaan vielä. Anssi tapailee ensin Albin Stenmania, mutta tänään ei irtoa, joten käsittelyyn otetaan seuraava toive, Miten sydämet toimii? Sen alkajaisiksi kitaraa kantanut rastatukkainen herra käy lavan edessä tiedustelemassa Anssilta, pääsisikö lavalle mukaan rumpukomppia tarjoamaan. Anssi torjuu pyynnön ja kertoo hoitavansa tämän illan mieluummin yksin maaliin saakka, mutta Sydänten aikana hän muuttaa mielensä ja kutsuu Tommiksi itsensä esittelevän miehen seurakseen estradille ja komentaa hänet istumaan jakkaralle. Rastaletti tosiaan kaivaa kotelosta akustisen kitaran (josta on ainakin yksi kieli poikki), mutta asettaa sen syliinsä pohja ylöspäin ja alkaa taputella sillä kivasti rytmiä. Kappale on Nostalgiaa, josta tänään kuullaan normiversiota paljon peruspopimpi versiointi (jotta vieras pysyy paremmin matkassa), johon tuo yllättävä perkussiotausta tuo mainion, iloisen lisän. Anssi jopa komentaa Tommin heittämään perkussiosoolon kesken biisin, ja irtoaahan sekin sieltä!

Jatkamme matkaa vielä tulevaisuuteen 2080-luvulle sekä ikävästä todellisuudesta pelastavaan unimaailmaan, jossa Jennifer Aniston loikkaa esille suuresta arkusta (hei, saako noita arkkuja myös George Clooneylla varustettuna jostain?) ja tämäniltainen keikka on kuljettu loppuun. Huntersin löylyissä hionnut Anssi horjahtelee Jenniferin outrossa, eikä tässä voi olla enää varma, kuinka paljon siitä on vain näyttelemistä ja kuinka paljon totta, sillä onhan tuo mies polttanut energiavaransa loppuun ja antanut kaikkensa taas kerran meidän vuoksemme.

Ja mitä me saimme? Pitkän keikan, erinomaisia biisivalintoja, hauskoja välispiikkejä, peräti kaksi yllätysvierailijaa lavalla biisien aikana sekä hauskan, asiantuntevan ja huomattavan musikaalisen turkulaisyleisön. Ei tosiaankaan mikään tusinakeikka, vaan taas kerran ”ei koskaan ikinä ennen” -hetkiä sisältävä ilta. Tällaisen soolokeikan takia ilman muuta kannatti ajella tänne entiseen pääkaupunkiin lukemattomien tunnelien läpi ja nyt keikan jälkeisenä aamuna takaisin toiseen suuntaan. Soolokiertue onneksi jatkuu, ja tätä hupia on tarjolla seuraavan kerran heti tänä iltana Nummelassa!

Settilista

Kaksi sisarta
Faijan haamu
Ilves
Sormus
Mikan faijan BMW
Uudet autot
Kaunotar ja basisti
(pieni pätkä kappaletta Stargazer (Rainbow))
Levoton tyttö
Puistossa
Petri Ruusunen
Älä mene pois
Milla
Karhun elämää
Ensilumi
1972
Aamu
Nummela

Miten sydämet toimii?
Nostalgiaa
2080-luvulla (Sanni cover)
Jennifer Aniston

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.