Keikkarapsa: And all that jazz

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 12.7.2019 Kirjurin kesäravintola, Pori

Hei, huomasitteko uusimman keikkamainoksen, Anssi Kela on Porissa jazzeilla? Täh, eihän Anssi ole jatsia! Toisaalta, Porin jazzfestareilla on ollut viime vuosina koko ajan enemmän ja enemmän ei-jatsillista oheisohjelmaa, ja tarkemmin tutkien tämän keikan täytyy kuulua siihen samaan sarjaan. Kirjurinluodolla leikkipuiston ja vanhojen huviloiden yhteydessä oleva ravintola laajenee jatsien aikana monituhatpaikkaiseksi juottolaksi, ja sen isoimman teltan alla järjestetään sarja keikkoja, joiden esiintyjät kuuluvat muihin musiikkigenreihin. Anssi on tänä vuonna tämän keikkasarjan avaaja.

Pori on kaukana, keikka ei ole hirveän myöhään mutta ei aikaisinkaan, mutta tämä ei ole festarikeikka, vaan erillinen keikka, eli soittoaika saattaa olla hieman pidempi kuin festarikeikoilla. Ja ennen kaikkea tämä on ilmainen! Selvä juttu, mennään! Road trip pitkin kakkostietä sujuu leppoisasti. Ilma on kaunis, ja alkumatkasta on taas näitä hauskoja ohitettavia kohteita eli Nummelan tienhaara, Vihdin tienhaara, se silta jonka kaiteella käveltiin ja ”Nummelan huoltoasema”. Tässä on Karkkila, jossa oltiin keikalla viikko sitten, mutta nyt sekin on vielä alkumatkaa. Kakkostie kuljettaa meidät kohti luodetta. Forssa (tuolla huoltiksella tankattiin kerran yhdellä keikkamatkalla), Huittinen (tuosta käännyttiin silloin kerran keikkareissulla Raumaa kohti), Harjavalta (oho, mä en ole ikinä ollut täällä tätä ennen) ja lopulta Pori.

Parkkipaikka löytyy helposti ihan ravintola-alueen tuntumasta, sillä jatsit eivät ole vielä kunnolla käynnissä ja Kirjurinluodolla on tilaa. Umpimähkään alueella kävelemällä löytyy useita erikokoisia telttoja ja lopulta joku epämääräinen isompi telttakatos, jonka toisessa päässä on joku lavankaltainen, ja sen keskellä seisoo tutun näköinen iso Mad Professor -vahvistin, jonka päällä on puinen Kekkonen. Nuo me tunnetaan, oikeassa paikassa siis ollaan! Lavalle myös häärii tutun oloisia henkilöitä roudaamassa kamoja paikoilleen, joten liimaudumme sen eteen seuraamaan tapahtumia, olemaan häiriöksi ja tyrkyttämään karkkia muusikkoparoille.

Taustanauha pauhaa kovaa ja tuuttaa vuoroin kotimaista ja vuoroin ulkomaista vanhempaa poppia. Anssi on jo hetken puuhaillut lavalla yksinään jotain kitaristijuttuja punaisen Gretschinsä kanssa, ja alkaa nyt soitella kasaripopin helmiä pudottelevan taustanauhan päälle. Maneater (Hall & Oates), I’m So Excited (Pointer Sisters) ja lopuksi Africa (Toto). Me kuuntelemme aluksi varovaisesti aivan hiljaa, mutta African aikana on ihan pakko laulaa mukana ja vain toivoa, että kitaraansa keskittynyt Anssi ei häiriinny liikaa. I hear the drums echoing tonight, but she hears only whispers of some quiet conversation…

Anssi poistuu ja muu bändi palaa lavalle sound checkiin. Ensi soinnuista testibiisin tunnistaa helposti kappaleeksi Jotain on poissa. Ahaa, tämän takia Antilla on koskettimet mukana tänään päin vastoin kuin muutamalla aiemmalla keikalla. Seuraamme bändin touhuja ja kuuntelemme sujuvaa vetoa. Onko tämä tullut vielä tänä kesänä kertaakaan? Jos lainakitaristi Mikko ei vielä ole soittanut tätä, niin näiden tarvinnee treenata. Onpa tätä biisiä ollut ikävä! Enkä minä edes oikein pidä tästä, mutta silti se kuulostaa niin mukavalta pitkästä aikaa. Raportoimme tapahtumista välillä mesellä niille, jotka eivät tälle keikalle ehtineet, ja hymähtelemme heidän aneluilleen videoista. Sound checkin aikana EI videoida, se häiritsee bändiä liikaa. Tämä on vain meille, jotka jo olemme täällä mestoilla.

Sound checkin ja keikan välillä ei ole pitkää aikaa, ja se kuluu todella nopeasti uusien kavereiden kanssa jutellessa ja kaikkea toistaiseksi nähtyä ja kuultua fiilistellessä. Teltta on toiselta sivuseinältään kokonaan auki, ja ulkona alkaa vähitellen hämärtää. Alueella tuntuu liikkuvan runsaasti porukkaa, mutta vasta aivan viime minuuteilla ennen keikan alkua heitä alkaa kertyä lavan edustallekin meidän muutamien seuraksi. Ihan kohta, ihan kohta!

Ville livahtaa sisälle telttaan, kapuaa rumpujensa taakse aplodien saattelemana ja rumpuintro käynnistyy. Muu bändi kävelee intron soidessa sisään samaisesta bäkkärin ovesta eli lavan sivulla olevasta telttapressun rakosesta, josta näkyy teltan taakse pysäköity bändin pakettiauto. Ei siis erityisen juhlava sisäänkäynti, mutta hommansa se hoitaa ja Mikko, Saara ja Antti asettuvat paikoilleen ja yhtyvät Villen soittoon. Hetken kuluttua Anssi pitkässä takissaan harppoo lavalle, ja nyt Bumerangi lentää!

Bändillä ja etenkin Anssilla on huima vauhti päällä ensi hetkistä alkaen, ja tätä on kiva katsella. Milla saa yleisön tempaistua mukaan mukavasti, ja moni laulaa innolla tuttua kertosäettä ja taputtaa kädet ilmassa. Yleisö on hyvin mukana, ja kohta huomaa, kuinka kaikissa jännissä kohdissa kiljutaan hartaudella. Vähänkö on hauskaa! Kahden sisaren tarina vie mukanaan, sydämet toimivat taas taputusten avulla, ja yleisö tervehtii Puistossa-kappaletta iloisin huudoin täällä ison puiston keskellä olevassa teltassa. Täällä telttakatoksen alla ilta oli viilentynyt jonkun verran ennen keikan alkua ja olimme vetäneet hupparit niskaamme, mutta nyt kyllä tarkenee keveissäkin kuteissa.

Levotonta tyttöä seuraa battle, jonka aikana on ilo seurata Mikon vuoroin huolestuneita, keskittyneitä tai jopa uhkaavia ilmeitä. Ai mahoton miten näillä miehillä kädet pelaavat, tätä on hauskaa katsella! Uuden battlen loppu ei ole oikein onnistunut, jotain siitä puuttuu, sillä se katkeaa hieman kesken, mutta nyt lopuksi tulee oikein sopiva lisäkäänne: Anssi kohottaa Frankenstrat-kitaransa kattoa kohden ja ottaa sen jälkeen vauhtia aikoen heittää sen ilmaan, vaikka teltan katto on huolestuttavan matalalla. Kitaran langaton lähetin tarttuu Anssin takkiin vai mitä siinä tapahtuu, mutta lopputuloksena kitara ei lennä mihinkään, sen sijaan johto lähettimineen kieppuu ilmassa ja patterit sinkoilevat pitkin lavaa. Anssi antaa kitaran kaatua lattialle kielet edellä, vaientaa edelleen ulvovan soittimen polkaisemalla sen kanavan kiinni pedaalilaudastaan ja esittelee sitten Mikko Kososen kitarateknikon kiirehtiessä keräämään kitaraa ja sen osia lavalta hänen takanaan. Tämä oli ehdottomasti normaalia parempi Battlen päätös, mutta ehkä säälimme punakirjavaa kitaraa emmekä toivo lisää samanlaisia.

Nyt vakavoidutaan Ilveksen tarinan äärelle. Seuraamme tämän kaverin vaiheita luokkakuvasta hittilevyn kansikuvaan ja kun Anssi virtuaalisesti kapuaa sinne parvekkeen kaiteelle ja levittää kätensä, iso osa eturivien yleisöstä seisoo myös kädet levällään hartaasti mukana tunnelmassa Ilveksen/Anssin heittäytyessä selkä edellä alas. Hmm, mä hyppäisin varmaan naama edellä jos mun jostain syystä pitäisi hypätä hotellin partsilta, mutta tuo Anssin koreografia on kyllä paljon dramaattisemman näköistä kuin joku pieni eteenpäin nyykähtäminen. Ulvomme vielä yhdessä Chris Cornellille, Chester Benningtonille, Aviciille ja Keith Flintille ja toivomme, että muiden Ilvesten ei tarvitsisi hypätä, vaan joku huomaisi hädän ja he saisivat ajoissa apua.

Ilveksen jälkeen kuuntelemme syksyistä tarinaa hirvestä. Kesä ei ole vielä ihan puolessakaan, mutta alkukesän heleys on jo kadonnut luonnosta ja illat ovat alkaneet pidentyä. Biisiä kuunnellessa tulee miettineeksi pimeää, kapeaa kakkostietä, jota pitkin on tarkoitus ajaa kotiin. Jos siellä on tänä yönä hirviä, ne tyytyvät toivottavasti katselemaan meitä rauhallisesti tien laidalta kuten tässä kappaleessa.

2080-luvulta on Sannilta varastettu, eikä tästä saa hiiskua tämän teltan ulkopuolella, mutta teltan seinä on auki ja ulkonakin seisoo melkoinen massa kuuntelijoita. Vahinko siis tapahtui jo, nyt kaikki tietää! Tähän biisiin kuuluu kivat koreografiat Anssin riehuessa lyhyen mikrofoninvarren kanssa. Tai no, se varren toinen pää on kyllä hieman huolestuttavan näköinen, kun se heiluu meidän lavaan nojailevien katsojien naamojen korkeudella, mutta itsehän me tähän taas tungettiin ja kun hieman keskittyy, sitä pystyy väistämään samoin kuin välillä yli pyyhkiviä kitarankauloja.

Eturivin pienet tytöt ovat huhuilleet hartaasti jotakuta Petriä jo ennen edellisiä kappaleita, ja nyt Anssi astelee heidän luokseen, lupaa että nyt se tulee ja pyytää heitä spiikkaamaan kappaleen ojentaen mikrofoninsa heitä kohti. Tytöt ovat sekunnin-pari ihan hiljaa, mutta saavat sitten hihkaistua ”Petri Ruusunen!” Anssi istuu kaiuttimen päälle aivan heidän eteensä ja laulaa alkuosan biisistä suoraan näille hartaille faneille, jotka melkein halkeavat onnesta ja silittävät varovasti Anssin hoikkia koipia. On niin suloista, kun Anssi osaa tehdä nuoret fanit noin onnellisiksi.

Nostalgiaa lähtee iloisesti, ja lavalla on hetkessä hirveä meininki päällä. Anssin selän takana Antti pomppii hurjasti irvistäen Mikon puolelle lavaa ja Mikko tuijottaa takaisin ja uhkaa Anttia kitarallaan. Antin ja Mikon edesottamuksia ei aina ehdi seurata, kun katse on niin ison osan keikasta väkisinkin Anssissa (joka tällä keikalle vielä erityisesti tunki useamman kerran ihan tähän lavan etureunalle, johon me kaikessa rauhassa yritimme nojailla). Anssi on se tähti, Anssi tekee ne jutut, Anssilla on ne ilmeet ja katseet ja se tatsi kitaroihin, mutta lavalla on toki muitakin eikä bändiä saa koskaan unohtaa. Ja nyt, kun bändin kesähessua eli Mikko Kososta on katsellut muutaman keikan edestä, hänen osuutensa tästä showsta alkaa tuntua entistä sopivammalta. Aluksi häntä katseli vain sillä silmällä, että hän ei ole Tuomas (vaikka toki Mikkoa on tullut nähtyä muilla keikoilla, ja hänet tiesi vanhastaan loistavaksi ja persoonalliseksi kitaristiksi), mutta nyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä Mikko itse on.

Mikko tuo tähän esitykseen hauskan oman lisänsä. Mikko on Tuomasta liikkuvampi ja arvaamattomampi. Tuomas on itse täydellisyys rokkiposeerauksissa ja lavaliikehtimisessä. Rokkisanakirjassa ”täydellisen hevikitaristin” kohdalla on taatusti Tuomaksen kuva. Mutta nyt meininki lavan siinä reunassa on irtonaisempaa ja hyväntuulisempaa. Ei ehkä aina niin hyvin kokonaisuuteen sopivaa, mutta tultiinko me katsomaan tallennetta vai livetapahtumaa? Mikko vaikuttaa myös herkemmältä reagoimaan muiden samalla lavalla liikkuvien edesottamuksiin ja improvisoimaan tarvittaessa enemmän. Tuomasta on iso ikävä, mutta Mikko tuntuu keikka keikalta istuvan paremmin tähän ryhmään, ja nyt on pikemminkin iso ilo siitä, että meille tarjotaan näin hauskaa vaihtelua normaalista. Mikolla on myös kanttia soittaa osa sooloista ja muista kuvioista ihan omalla, hyvällä tavallaan ilman tarvetta jäljitellä Tuomaksen tuotoksia.

Oho, vähän karkasi tästä aiheesta eli keikkarapsasta, mutta näitä asioita tosiaan pohdin kotimatkalla ja seuraavanakin päivänä. Mutta nyt siis ollaan edelleen Porin Kirjurinluodon keikalla, Nostalgiaa kaikkine kuvioineen on saatu turvallisesti päätökseen vaikka kaikki kolme kielisoitinten soittajaa taisivatkin törmätä toisiinsa jossain vaiheessa tätä biisiä takaperin pomppiessaan ja toistensa ohi tunkiessaan. Mutta nyt lavalla rauhoitutaan, Anssi näyttää punaista Gretschiään, sitten peukaloaan, ja sitten lähtee se riffi, joka saa yleisön pomppimaan. Ammatteja on tarjolla ja niitä lauletaan yhdessä koko teltallisen voimin, ja lavan puolella sinkoillaan taas laidasta laitaan. Jossain välissä Saaran laulumikrofoni on mennyt pois paikoiltaan, ja kitarateknikko Veera saa kiirehtiä laittamaan sitä paremmin ja seuraavaksi yleisöön suunnattu lavan sivumikki on katselijoiden tönimänä ihan väärässä asennossa. Teknikolle piisaa hommia!

Hartiavoimin kannujaan takova Ville lyö rumpukapulansa poikki ja paiskaa rikkoutuneen palikan lavalle Anssin taakse (ja tämän fanin mielessä käy ekana että mä siis niin haluun ton muistoksi tästä keikasta!) ja kohta Ville heittää tuon kapulan parin, sekin kärjestään jo rispaantunut, perässä. Taas on teknikolla töitä, kun hän kipaisee lavalle keräämään nämä pois ennen kuin Anssi ehtii kompastua niihin. 1972 saadaan silti onnellisesti päätökseen. Eturivi ei oikein mahdu pyörimään piruetteja bändin mukana, mutta Anssi ja Antti vetävät vauhdilla (ja Antti käy taas tyylikkäästi polvillaan, ai että näyttää hienolta) Mikon hiippaillessa jotain omaa ympyräänsä lavan toisella laidalla. Tänä iltana hyvät kertosäkeet muuten kuulemma tulevat Ruotsista.

Vuorinen, ystävä takaa vuosien, oli kiva nähdä! Ja kas, bändi tosiaan poistuu oikeasti lavalta eli täällä Porissa on ihan kunnon klassinen encoretauko. Yleisö huutaa ja taputtaa, ja toki useimmat arvaavat, että ei se nyt ihan vielä loppunut. Sieltähän he tulevatkin jo takaisin, osa soittimineen ja osa ilman. Anssi ottaa valkoisen Gretsch-kitaran ja tietenkin nyt on vuorossa Nummela. Ja tässä me kävelemme yhdessä pitkin Nummelanharjua tuolla kakkostien suunnalla, sieltä me jo tulimme ja sinne suuntaan lähdemme kun kotimatka taas koittaa. White Falcon -kitara soi niin kauniina edessäni Anssin käsissä. Tänä iltana tämän tahdissa voi muistella vaikka parhaimpia keikkareissuja koiranulkoilutuksen tai hölmöjen fillaritemppujen sijasta.

Vielä illan viimeinen hidas eli reissu bemarin kyydissä saa päättää illan, ja tämän kappaleen lopussa oleva kitaristien yhteistiluttelu (Anssi soittaa jonkun kuvion, Mikko yrittää toistaa sen) on taaskin hauska ja oikeasti parempi kuin se varsinainen Battle. Onko täällä Porissa kaikki kohdallaan tänä iltana? No kuule, ei tämän paremmin voi oikeasti olla. Tämä on minun 150. Anssi-keikkani (kaveri onneksi pisti laskemaan näkemäni keikat päivää-paria ennen tänne tuloa), ja kyllä nämä vain ovat parasta aikaa. Juhlakeikaksi osuu vielä tällainen festarikeikoista poikkeava pidempi keikka, jota ennen saadaan melkein preshow ja saadaan laulaa Africaa. Ai niin, se rikkoutunut rumpukapula! Kiirehdin kohta keikan jälkeen etsimään sitä roudausnurkasta, mutta se on jo viety – mutta sen onkin vienyt kaverini, joka haluaa antaa sen minulle ja on hakenut Villeltä jo nimmarinkin siihen!

Kotimatkalla näemme valtatien laidassa kauriin (emmekä onneksi hirveä) tai oikeastaan kolme sellaista, ja ainakin se yksi seuraa meitä katseellaan. Hidastamme, ja jatkamme sitten juuri näkemämme keikan analysointia seuraavat kaksi tuntia aina Espooseen saakka. Olemme hyvin onnellisia.

Settilista

Bumerangi
Milla
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Ilves
Jotain on poissa
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972

Nummela
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.