Keikkarapsa: Sairaan hyvä keikka

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo su 8.9.2019 Sepän Kipinä, Jyväskylä

Anssi Kelan syksyn keikkojen lista on aika ankeaa katseltavaa. Keikkoja on vain harvakseltaan ja vaikka kuulemma yksityiskeikkoja on runsaasti, meitä kiinnostavat lähinnä nämä koko kansalle suunnatut. Tuo yksi myi jo loppuun, nuo kaksi ovat aikataulullisesti mahdottomia ja tuonne en muuten vain taida lähteä – eli mitä jää jäljelle? Soolokeikka Jyväskylässä on inasen kaukana, mutta kun Anssikin ajaa sinne ihan huvikseen (tai väärän keikkapäivän takia) aina välillä edes takaisin, niin ajellaanpa mekin! Autokin saadaan taas kerran aivan täyteen, ja reissuun lähdetään keikkakiihkoa puhkuen.

Matkalla jännitystä tuottavat valot siniset ja kohta punaisetkin, jotka mieletöntä vauhtia ohitsemme kiitävä moottoripyöräpoliisi väläyttää vähän rajumman ohituksen tehneelle kanssa-autoilijalle muutaman auton päässä meidän edessämme. Kun turhan raskaan kaasujalan omistava syyllinen on saatu pysäytettyä bussipysäkille, katsomme kaula pitkällä että eihän vain kukaan keikkatuttu tai itse Anssi tuolla lailla ajele mutta ei, onneksi se oli joku meille ihan vieras tyyppi.

Matkalla tarjoaa jännitystä myös se, että tiedämme Anssin päivän-parin takaisesta postauksesta, että hän on flunssassa ja kurkistelemme vielä ajonkin aikana kännyköihin nähdäksemme, varmistuuko keikka vai peruuko Anssi sen. Mitään ei ilmoiteta ja se on tässä tilanteessa hyvä merkki, siispä pusketaan vain kohti pohjoista!

Kauppakeskus Seppä löytyy vaivatta kun askelmerkit on ennalta tarkistettu, ja seurakunnan tila Kipinä löytyy myös yllättävän helposti, kun tarkkasilmäisimmät huomaavat seurata kattoon ripustettuja opaskylttejä. Meidät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi, vaikka keikan alkuun on vielä aikaa. Meille esitellään tilaa ja sen komeita alttarimaalauksia ennen kuin asetumme parhaita paikkoja varaamaan ja seurustelemaan paikalle ilmestyvien muiden kavereiden kanssa. Raapustelemme aikamme kuluksi myös erilaisia toiveita sisältäviä lippusia ja lappusia ja levittelemme niitä lavalle mikrofonin eteen. Jos laittaa tarpeeksi monta, joku voi vaikka toteutua!

Anssi ilmestyy paikalle ihan elävän näköisenä ja tarkkailemme häntä tiukasti lyhyen sound checkin aikana. Mies pysyy jaloillaan, ei näytä kuumeiselta ja taitaa jopa äännellä hieman. Hmm, toivotaan parasta mutta pelätään edelleen pahinta. Anssi nyt on niin tunnollinen että ei malta peruuttaa keikkoja, vaikka olisi ehkä syytäkin.

Nyt kello on neljä (juu, tosi aikainen keikan alkamisaika, mutta sopii oikein hyvin näin sunnuntaina), seurakuntasali on lähes täynnä ja Kipinän mukava nuorisopastori kertoilee meille kivasti muutamalla lauseella tästä paikasta ja kuuluttaa sitten Anssin lavalle. Mustapukuinen mies mustine kitaroineen astelee paikalle reippaan oloisesti, mutta ennen ensimmäistä biisiä alkaakin puhua meille. Hän kertoo, että hänellä on ollut viikon verran pahempi flunssa, ja tänä viikonloppuna on ollut keikka joka päivä. Lauantain keikalla (joku yksärikeikka) hän oli kyennyt laulamaan vain neljä biisiä, ennen kuin ääni petti kokonaan. Hän sanoo, että tänään tuntuu paremmalta, mutta koska lauluääni ei todellakaan ole kunnossa, hän voisi kappaleiden välillä aina vastailla yleisön kysymyksiin, sillä ääni vaikuttaa nyt kestävän puhumista paremmin kuin laulamista. Lisäksi hän aikoo esittää vain niitä kappaleita, joissa ei tarvitse huutaa, joten tänään hän ei aio toteuttaa toiveita normaalien soolokeikkojen tapaan.

Anssi silmäilee lattialle leviteltyjä paperinpalasia ja ilmoittaa, että keikanhan voisi vaikka nyt aloittaa kirjallisella toiveella, ja poimii lattialta aanelosen, johon on raapustettu ”Kipinöitä”. Siis hei, mehän tosiaan olemme tilassa nimeltä Kipinä, joten voiko oikeasti parempaa keikan aloitusta olla kuin paikan nimikkokappale, joka tosin kertoo nuorisorikollisista eikä seurakunnan toimitiloista. Anssin ääni on todellakin normaalia ohuempi, mutta se riittää hyvin tähän kauniiseen ja rauhalliseen kappaleeseen. Sen jälkeen Anssi kertoilee, kuinka kappaleen piti päätyä elokuvaan Pahat pojat, ja kuinka niin ei sitten käynytkään.

Anssi kaivaa nyt taskustaan taitellun paperinpalan, jolle on kirjoiteltu biisien nimiä. Hän kertoo, että hän oli takahuoneessa miettinyt, mitkä hänen kappaleistaan ovat lempeimpiä äänelle ja tässä on lista niistä. Hän poimii sieltä seuraavaksi tutun Puistossa, ja koko meidän autokuntamme taitaa nähdä valot siniset, järeän moottoripyörän ja (melkein) hurjan takaa-ajon mielessään. Anssi käy taas tarinoimaan sen päätteeksi ja kertoo muistojaan Nummelan Prisman paperinkeräyspisteeltä joskus lähes 20 vuotta takaperin.

Koska katsojilla oli lupa kysellä kaikenlaista, joku pyytää Anssia nyt analysoimaan alttaritaulua, jonka edessä hän seisoo. Siinä on joku kalastava Jeesus, saastetta, myrskypilviä, lapsia ja järvi. Seuraava biisi Anssin omalla settilistalla onkin kesäinen Kissanpäivät, jossa soudellaan järvellä, mutta onneksi ei hukuteta niitä ei-toivottuja kissanpentuja.

Kaunotar ja basisti innostaa Anssin kertomaan, kuinka sinne bussin kardaaniin kustaan oikeaoppisesti. Yleisö hihittelee, ja minä pohdin mielessäni kuvioita erilaisista bändeistä, joissa on naispuoleinen tähti, bändi ja teknikot ovat kaikki koiraita ja pohjoisen Suomen kiertueella ollaan sen verran tosissaan, että alla on kunnon keikkabussi – tosin vanhanmallinen sellainen kardaaniluukkuineen. Ehkä se Edu Kettusen kuolemattomaksi tekemä ’69 Scania? Yleisö saa taas kysyä, mutta koska kaikki edelliset kysyjät ovat vaatineet Anssilta mielipidettä ja mielellään myös ratkaisua merten saastumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja yleiseen poliittiseen ilmapiiriin, tässä on hieman kynnystä avata suunsa ja saada aikaiseksi jotain niinkin maailmoja syleilevää kuin että ”Öö tota, onks siinä sun keikka-autossa niinku navigaattori”? Mutta Anssi vastaa kiltisti ja kertoo joistain takavuosien kartanlukurupeamista ja eksymisistä, kun kännykän akku simahtaa ratkaisevalla hetkellä.

Anssi poimii nyt lattialta paperin, jossa muistutetaan, että seuraavana päivänä on merkkipäivä. Aukio-levy ilmestyi nimittäin yhdeksäs syyskuuta vuonna 2009, eli 09.09.09. Hyvää 10-vuotispäivää, Aukio! Anssi juttelee levystä muutaman hetken ja valitsee siltä soitettavaksi Albin Stenmanin, biisin jonka sävel ilmestyi hänelle aikoinaan unessa. Kappaleen jälkeen hän kertoo lähes samannimisestä sukulaisestaan, joka menehtyi vuosikymmeniä sitten samantapaisessa onnettomuudessa.

Nykykeikoillaan Anssi ottaa yleensä rajun rokkitähden roolin, ja biisit kulkevat korkealta ja kovaa. Tänään tuo ei onnistu, joten seuraavaksikin kaivetaan esille kappale, joka ei ole aikoihin mahtunut settilistoille: Insomnia! No oho, eihän tässä tiedä miten päin olisi tällaisella unelmakeikalla, jossa lavalta tarjoillaan meille tällaisia harvinaisuuksia yksi toisensa perään! Ja Anssin ääni on toistaiseksi kestänyt, vaikka jossain biisissä on selvästi huomannut, kuinka korkeammat äänet tekevät kipeää.

Anssi lupaa nyt armahtaa niitä kuulijoita, jotka eivät ole tunnistaneet yhtäkään viimeksi soitetuista kappaleista. Nyt tapaamme kaikille tutun Millan, jonka elämällä ei oikein tunnu olevan päämäärää. Kipinöiden tapaan Milla on elokuvaa varten tehty kappale, ja Anssi esittelee nyt sen syntyvaiheita ja sitä, että se tosiaan päätyikin leffaan Minä ja Morrison.

Musta tuntuu multa löytyy Anssin eteen levitellyiltä toivepapereilta, ja nyt etsimme omaa värii ja omaa juttuamme. Anssi saa tässä yhteydessä kertoa yleisön kysymysten johdattelemana mm. saksofonin soitostaan (foni on toistaiseksi näyttäytynyt vain yhdellä keikalla), akkujen lataamisesta (tein useamman biisin verran kasariheviä, kun oli vapaata aikaa – EI, en todellakaan laula nyt näytettä). Hän kertoo myös perheensä musikaalisuudesta mainiten kaikki sisaruksensa ja omat tyttärensäkin. Kas, harvinaista avoimuutta Anssilta, joka yleensä varoo tarkasti yksityiselämäänsä kuuluvien juttujen kertomista. Tämä perinteisen soolokeikan ja Q&A-session yhdistelmä tuntuu koko ajan vain tunnelmallisemmalta ja uniikimmalta. Yleisö kuuntelee rauhallisesti ja hyviä kysymyksiä satelee sopivaa tahtia.

Anssi mainitsee, että ääni alkaa olla jo melkoisen finito ja kun huomennakin hänellä on keikka, nyt voitaisiin lopettaa kahden seuraavan biisin jälkeen. Ensimmäinen kappaleista on Nummela, joka kuullaan nyt paljon alkuperäiselle levyversiolle uskollisempana tulkintana kuin varmaan kymmeneen vuoteen. Nyt tämä kappale on todellakin hiljaista, hyvin eleetöntä folk-hopia, eikä tähän liity mitään pitkiä loppukiekaisuja. Mutta toki se perinteinen harjulla kävelijöiden oo-oo-oo-kuoro voidaan rakentaa tänäänkin, sillä Anssi vain näyttää hieman mallia, astuu sitten pois mikrofonin äärestä ja antaa meidän hoilottaa vielä vähän kovempaa, vetääks kaikki jo täysillä ja vielä kerran täysillä.

Tässä välissä yksi katsojista utelee Anssin viimeaikaisten mysteeripostausten taustaa. Jotain on tulossa, mutta ei, hän ei tarjoa mitään lisävihjeitä vaan muikenee kuin vaari. Illan viimeisenä kappaleena soi Ilveksen tarina, ainoa huutamalla esitetty toive johon Anssi tarttuu. Sitä toivottiin jo joskus keikan puolivälissä, mutta koska se on äänelle rankka, Anssi sanoi silloin että se soi viimeisenä tai ei ollenkaan. Sitä ennen hän kertoo tarinan taustoista eli Chris Cornellin ja Chester Benningtonin, kahden hyvin pärjäävän ja perheellisen muusikon kaikki yllättäneistä itsemurhista ja mainitsee tietenkin myös nuoren Aviciin, jonka kuolinuutinen tuli vain muutama tunti sen jälkeen kun Ilves oli ilmestynyt. Ilveksen tarina on rankka tällä kertaa myös Anssin äänelle. Hän taistelee sen loppuun asti, mutta sen jälkeen puhuminenkin on muuttunut karheaksi.

Ei Anssi tietenkään minnekään lavalta vielä poistu, vaan nyt jaetaan nimmareita ja otetaan kaverikuvia, vaikka Anssin oikeasti pitäisi päästä heti lepäämään. Me kaikki tietysti liitymme jonon jatkoksi ja yritämme vielä tentata Anssilta yksityiskohtia Siitä Salaperäisestä Jutusta. Saamme selville, että se on jotain kiinnostavaa, saatamme vielä saada lähiviikkoina lisävihjeitä, mutta emme pysty mitenkään arvaamaan, mitä se on. (Hei, oliko tuo haaste? Etkö usko meidän mielikuvitukseemme?) Se paljastettaneen tässä jossain vaiheessa syksyn kuluessa. Hei, kuinka monta päivää onkaan syksyyn? Kuinka monta pitkää viikkoa meidän täytyy ottaa? Tahtoo tietää!

Nyt on meidän aika jättää Anssi rauhaan ja poistua paikalta. Autokuntamme käy pikaisesti safkaamassa ja sitten suunnataan kohti tihkusateista nelostietä ja etelää. Matkalla ei hiljaisia hetkiä ole, sillä aloimme käydä keikkaa läpi heti, kun seurakuntasalin ovet olivat sulkeutuneet takanamme. Siis miettikää, mikä settilista! Emmehän me olisi edes osanneet toivoa tällaisia biisejä, jos olisi ruvettu huutelemaan toiveita. Ja kuinka tyylikkäästi Anssi osasi kiertää biisien pahimmat paikat laulamalla matalampaa tai muuten eri tavalla kuin normaalisti, ja kuinka hän korvasi biisien loppulurittelut kitaraoutroilla ja huuliharpulla. On se vaan rautainen ammattilainen! Vain 10 biisiä, mutta tarinoiden kera keikka venyi melkein kaksituntiseksi. Funtsikaa hei vähän, se pystyi sairaanakin tarjoamaan meille tällaisen nautinnon! On kyllä tosi harmi, että Anssi oli sairaana. Niin, sä kirjoitat tästä sitten keikkarapsan? Öh, joo kyllähän mä… Ja sä panet sen nimeksi ”Sairaan hyvä keikka” (koko muu autokunta nyökkää hyväksyvästi). No okei, kai mä teen niin.

Settilista

Kipinöitä
Puistossa
Kissanpäivät
Kaunotar ja basisti
Albin Stenman
Insomnia
Milla
Musta tuntuu multa
Nummela
Ilves