Keikkarapsa: Hey hey my my, Rock and Roll can never die

Sunday Night Music Club with East Roots House Band & Anssi Kela su 3.11.2019 Hard Rock House Roihuvuori, Helsinki

Pieni roihuvuorelainen kapakka päätti joskus viime talvena muuttaa yleisilmettään ja asiakasprofiiliaan, ja otti sunnuntai-iltojensa täytteeksi roots/rokkiteemaisen klubi-illan Sunday Night Music Clubin. Alueen ilmeeseen sopivasti klubin isännäksi valikoitui parin talon päässä asuva rumpali Janne Haavisto, jonka ympärille syntyi East Roots House Band. Jannen lisäksi kokoonpanoon kuuluvat Metsbergin sisarukset Saara (basso) ja Tuomas (kitara) sekä minulle tuntemattomampi kasvo, Tero Pulkkinen (koskettimet, kitara, haitari) joka hänkin on pitkän linjan muusikko ja monessa kokoonpanossa jo koeteltu.

Sunnuntai-illat ovat keikalla kävijöille hieman ristiriitainen hetki. Silloin ei taatusti ole muita keikkoja häiritsemässä, mutta toisaalta, jos on ollut keikalla joko perjantaina tai lauantaina (tai molempina, ja myös torstaina), edes sunnuntai-illat pitäisi pyhittää kotona lojumiselle, edellisten keikkojen rapsojen kirjoittelulle ja vääjäämättä lähestyvään maanantaiseen duuniaamuun valmistautumiselle.

Roihuvuoren HRH on onnistunut keräämään niin mehevän kattauksen kotimaisia artisteja pyhäiltojansa yleivöittämään, että jo keväällä olin lähteä paikalle useamman kerran ja nyt syksyllä kävin todistamassa Tokelan (ja kitaristi Tommi Vikstenin) vierailun paikalla. Tästä jäi niin hyvä maku, että oli itsestään selvää, että hoitelen itseni paikalle viimeistään marraskuun alussa, jolloin house bandin vieraana olisi itse Anssi Kela.

Ennalta jo on tiedossa, että tänään rumpupallilla ei istukaan Janne Haavisto, sillä hänen pääasiallinen työnantajansa J Karjalainen on raahannut porukkansa Kuusankoskelle tänä iltana. Mutta eiköhän tässä voida luottaa siihen, että pannujen takana istuu joku lähes saman kaliiberin paukuttaja. Kun tulen paikalle, lava on vielä autio ja tyhjä, ja vain yksinäinen teknikko leijuu lavan läheisyydessä mikkitelineitä kasaten. DJ-pöydän taakse ilmestyy kohta vinyylejä pyörittämään MJ Tokemon, jonka monet taitavat tuntea paremmin nimellä Tokela. Herralla on muuten mitä mainioin musiikkimaku!

Bändi ilmestyy paikalle yksi kerrallaan, ja kohta paljastuu, että illan rumpalina on Jannen tilalla country- ja rootsmusiikin erikoismies Sami Laakso, tuttu mm. Hilland Playboysista ja joistain pääkaupunkiseudun roots-klubien kokoonpanojaan vaihtavista house bandeistä. Illan vieras Anssi Kelakin saapuu paikalle mustassa talvitakissaan, ja kun hän riisuu kitaran kuljetuskotelostaan, sieltä paljastuu ihanainen vaalea Fender Telecaster! (Lienee vuosikertaa 1958.) Mies on tunnettu enemmänkin Stratocasterien kiusaajana, joten tämä kitaravalinta todella yllättää. Mutta se sopii hyvin lavalle kohta nousevaan kokoonpanoon, sillä sekä Terolla että Tuomaksella on mukanaan myös Telecasterit.

Nautimme vielä tovin Tokemonin valitsemista raidoista, ennen kuin illan nelihenkinen house band on valmis nousemaan lavalle. Liikkeelle lähdetään parilla instrumentaalilla, jonka jälkeen laulusolistia vaihdetaan aina parin biisin jälkeen ja Samia lukuun ottamatta kaikki lavalla esiintyvät muusikot saavat omat lauluvuoronsa. Viime kerrasta poiketen countrytyyppisten klassikoiden sekaan on nyt mahdutettu parikin Teron omaa suomenkielistä biisiä, jotka istuvat ihan hyvin settiin, sekä Paul Simonia ja Neil Youngia.

Bändiä on mukavaa katsella. Sami ei lyö yhtään iskua harhaan ja pitää rytmin käynnissä koko ajan. Saara täydentää komppiryhmän tanakalla bassottelulla ja tiukalla basistin ilmeellä heltyen hymyilemään lauluvuorojensa ajaksi sekä silloin, kun pikkuveli Tuomas mahduttaa riittävän outoja kuvioita sooloihinsa. Tuomas huolehtii spiikkaamisesta ja illan isännöinnistä muutenkin, sekä uskaliaista sooloista. Tero vuorottelee omassa lavanreunassaan vauhdikkaasti koskettimien, haitarin ja kitaran välillä ja soittaa joissain kappaleissa useampaankin kuin yhtä näistä.

East Roots House Bandin setti

joku instrumentaali
The Claw (Jerry Reed) instrumentaali
Mother and Child Reunion (Paul Simon) Tero
Helsingin yöhön (Tero Pulkkinen) Tero
Let Your Loss be a Lesson (Alison Krauss) Saara
Roly Poly (Merle Haggard) Saara
I Lie When I Drink (Dale Watson) Tuomas
Guitar Man (Jerry Reed) Tuomas
Kallio kukkii (Tero Pulkkinen) Tero
Long May You Run (Neil Young) Tero
Crying Time (Buck Owens) Saara

Bändi häipyy tauolle ja Tokemon linnoittautuu taas pöytänsä ja levykassiensa ja -laatikoittensa väliin taustamusiikkia toimittamaan. Pidämme asemamme lattialla ja keskitymme odottamaan kohta alkavaa Anssin osuutta. Paitsi minä, joka olen selin lavaan ja ihailen Tokemonin työskentelyä. No nyt bäkkärin ovi aukeaa ja bändi asettuu asemiinsa Anssi keskimikin ääressä. Kaikki kolme kitaristia virittelevän hetken Telejään ja pohtivat hetken, onko nyt valmista. Saara valittaa sitä, että nyt tulee pelkkiä vaikeita biisejä, ja sitten Anssi spiikkaa avauskappaleen. Bryan Adamsin Run to You, eli nyt ollaan kasaripopin keskiössä. Ei juurimusiikkia, ei americanaa vaan ihan häpeämätöntä ylikansallista listapoppia!

Anssi on nyt selvästi omilla juurillaan eikä suinkaan maailmanmusiikin juurilla. Kaikki enemmän Anssia seuranneet tietävät, että Anssi arvostaa suuresti Tom Pettyn musiikkia ja on lisäksi erinomainen Pettyn tulkitsija äänenpainoja ja äänen väriä myöten. Runnin’ Down a Dream ei siis ole yllätys setissä. Osalle katsojista taitaa tässä vaiheessa sen sijaan olla yllätys, että Anssi esittää oman laajan tuotantonsa sijasta lainakappaleita, mutta sehän on ollut näiden HRH:n sunnuntai-iltojen ja vastaavien kaupungin paremmissa musiikkikapakoissa ja muissa paikoissa (mm. Juttutupa, Storyville, Tenho, Kanneltalo) pidettyjen roots-iltojen normaali käytäntö. Vierailija on joko puhtaasti lainahöyhenissä, tai sitten vuorottelee omien ja coverien välillä.

Anssi on tänä iltana puhtaasti lainatun tavaran tulkitsija. Seuraavana siirrytään fiilistelemään mennyttä kesää ja kadonnutta nuoruutta sen biisin pariin, joka parhaiten koko maailmassa tiivistää autioituneen hiekkarannan ja talleihin ajetuttujen kesäautojen tarinan. Se on tietenkin Don Henleyn käsittämättömän ihana The Boys of Summer, jonka Anssi on esittänyt useita kertoja aiemminkin. Voi taivas, tämä on vain niin hieno! Kokemuksesta tiedän jo tässä vaiheessa keikkaa, mikä setin biiseistä tulee tarttumaan korvamadoksi alkavan viikon ajaksi.

John Waiten Missing You on myös vuodelta 1984, ja juuri tuo vuosi taitaa olla 1972 syntyneen pikku Anssin todellisen musiikillisen heräämisen vuosi, sillä illan settiin valituista kappaleista todella moni on julkaistu juuri tuolloin. (Alla olevaan settilistaan on lisätty biisien julkaisuvuodet.) Ja mitämitä, Queenilla jatketaan, Hammer to Fall! Rohkea veto. Tällä kertaa Anssi ei yhdenkään biisin aikana laita kitaraansa telineeseen (ja eihän noin arvokasta Teleä nyt edes voi laskea pois sylistään), vaan toimii lavalla nyt nähtävän kokoonpanon lead-kitaristina koko settinsä ajan. Tero ja Tuomas ovat päteviä kitaristeja, mutta kyllä heidän kummankin suoritukset nyt kalpenevat, kun mustiin pukeutunut mies niin taitavasti, rohkeasti ja itsevarmasti irrottaa kuudesta kielestä melkoisia sooloja. Ja pitkiä outroja samalla kun miettii, miten nämä biisit olikaan tarkoitus lopettaa. Onneksi yleensä vilkaisu Samiin tuottaa avun, kun näppärä rumpali yhdessä Anssin kanssa saattaa outrot lopulta päätökseen.

Surumielinen Last Dance with Mary Jane on setin toinen Tom Petty -veto ja ainoa näistä biiseistä, joka on ysärin puolelta. Nyt Anssi ilmoittaa, että seuraavaksi soitetaan partabluesia. Se on sitä, kun parta on niin pitkä, että se yltää demppaamaan kitaran saundeja. Haha, arvaanpa jo, minkä bändin tuotantoa seuraavaksi kuullaan! Mutta sitä en arvannut, että Anssi kaivaa varustekasastaan esille jonkin mustan, karvaisen jutun ja sovittelee seuraavaksi tekopartaa leukaansa. Eipä tuossakaan pituutta ole aivan Teksasin partaukkeleiden liehukkeiden malliin, mutta telkkarin äärellä syötäväksi tarkoitettujen aterioiden ylistyslaulu kulkee oikealla poljennolla eikä parta tartu kitaran kieliin.

Nyt pudottaudutaan biisin ajaksi kasarilta juuri ja juuri edellisen vuosikymmenen puolelle. Neil Youngin Hey Hey, My My on kuultu ennenkin Anssin versiona, mutta viime kerrasta on aikaa ja taustabändi on ollut aivan eri. Mutta vaikka taustalla on enemmän kantribändi kuin yleensä, kyllä näistäkin Telecastereista irtoaa crazyhorsemaista jyrinää, kun tarpeeksi rajulla kädellä soitetaan. Rock and roll can never die, no ei todellakaan, ei niin kauan, kun tällaisia iltoja on tarjolla meille elävän musiikin ystäville!

Illan aikana on käyty läpi jo monta kasarin isoa nimeä, mutta yksi puuttuu. Mutta ei enää, toki setistä löytyy myös New Jerseyn pomomiestä, ja totta kai valittu kappale on juuri siltä vuonna 1984 ilmestyneeltä levyltä. Meitä Springsteenimme ulkoa osaavia ei tällä keikalla taida yleisössä olla kuin pari, joten emme ihan saa ihan love reactioneja ja taputuksia kohdilleen, mutta Anssi pistää sentään yleisön lopuksi huutamaan Hey babya ihan kiitettävästi. Jopa pieni oo-oo-oon yritelmä lähtee bändin yritellessä aloittaa encoretaukoa.

Anssi ei viitsi edes poistua lavalta, vaan pitää tutun huutoäänestyksen keikan jatkamisesta, ja lupaa haastavan ääntenlaskennan aikana esittää vielä yhden biisin. Yleisöstä toivotaan Ilvestä, mutta Anssi ilmoittaa että ei tule, kukaan bändistä hänen itsensä lisäksi ei osaa sitä. Saara: Thanks (hieman happamalla äänellä.) Anssi toteaa, että jaa kas, no ehkä Saarakin osaisi sen, mutta muut eivät, joten mennään vielä se yksi coveri, joka ollaan harjoiteltu. Nyt genre vaihtuu toiseksi, sillä nyt otetaan käsittelyyn Iron Maidenin Wasted Years. Ja nyt Anssi näyttää isommasti, kuinka hevi irtoaa! Minulla eivät silmät irtoa nyt Anssin käsistä, kun hän piiskaa Telecasteriaan oikein kunnolla leveässä haara-asennossa. Kapakan oma kuvaaja pyrkii hivuttautumaan minun ja Anssin väliin, mutta pyyhkäisen kiukuttelevan miehen syrjään, tähän mun eteen ei nyt kerta kaikkiaan tulla kun mä keskityn tuohon kitarointiin.

Lopulta viimeinen sointu kajahtaa, bändi kiittää ja häipyy bäkkärille. Me lavan edessä seisseet jäämme hetkeksi siihen fiilistelemään ja onnittelemaan toisiamme siitä, että olimme mukana tällaisella haaveiden coverikeikalla. Anssi tosiaan hemmottelee meidät aivan pilalle, kun ensin oli Pekka ja Susi -keikka ja heti perään tämä! Alamme vähitellen taas palailla nykyhetkeen, etsimme sivuseinille viskottuja reppujamme ja huppareitamme, käymme moikkaamassa tavaroitaan keräilevää Anssia, seisomme hetkisen roudauksen tiellä ja lähdemme kohta etsimään lähintä bussipysäkkiä iloisen narikanpitäjän vielä huudellessa perään, että ensi lauantaina tulette kaikki tänne taas, täällä on silloin Melrose!

Ja juu, kyllä se iski päälle jo kotimatkalla. ”But I can see you, Your brown skin shining in the sun…”

Anssi Kelan ja house bandin setti

Run to You (Bryan Adams) 1984
Runnin’ Down a Dream (Tom Petty) 1989
The Boys of Summer (Don Henley) 1984
Missing You (John Waite) 1984
Hammer to Fall (Queen) 1984
Last Dance with Mary Jane (Tom Petty) 1993
TV Dinners (ZZ Top) 1983
Hey Hey, My My (Into the Black) (Neil Young) 1979
Dancing in the Dark (Bruce Springsteen) 1984
—
Wasted Years (Iron Maiden) 1986