Keikkarapsa: Puolitoista vuotta

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi to 16.9.2021 MS Viking Gabriella, Tallinna-Helsinki

Nyt on kulunut 18 kuukautta ja pari päivää siitä, kun edellisen kerran astuin laivaan. Huh, siitä on tosiaan jo puolitoista vuotta! Silloin raitiovaunussa matkalla kohti satamaa kuuntelin huolestuttavia uutisia siitä, kuinka kaikki suljetaan ensi tilassa koronan takia. Tänään raitiovaunut ovat lakossa, mutta Katajanokan terminaalia kohti kävellessä tuntuu siltä, että tunnelin päässä näkyy valoa eikä se ole ainakaan kohti syöksyvä metrojuna, sillä nekin ovat tänään lakossa, vaan ihan oikea valon pilkahdus.

Tarjolla on 20 tunnin edestä ryhmäkelluntaa kohtalaisen tyynellä Suomenlahdella eli juuri sellainen laivareissu, josta en niin välitä, mutta koska Anssi Kela bändeineen on samalla laivalla, minut saatiin ylipuhuttua lähtemään mukaan. Keikan lisäksi tarjolla on myös hyvää ruokaa ja merihintaisia ostoksia, ja niitä on ollut tässä puolentoista vuoden aikana oikeasti ikävä. Mitähän Tallinnaan tai Tukholmaan nyt kuuluu? Tämä merellinen fiilis on lopulta niin piristävä, että alamme suunnitella seuraavaa laivareissua jo ennen kuin olemme ehtineet edes nousta edessämme näkyvään punaiseen laivaan.

Laivassa käymme pikaisesti katsomassa keikkapaikan eli Club Marin, mutta siellä ei näy mitään roudauksen merkkejä. Mennään siis etsimään hyttimme, katsellaan maisemia laivan lipuessa Kustaanmiekan läpi ja lähdetään selvittämään, mahtuuko reissun ensimmäiseen ateriakattaukseen vielä mukaan. Toki mahtuu, sillä tällä paatilla on hyvin väljää. Syödessämme viestittelemme kaverin kanssa, joka on onnistunut näkemään Anssia lukuun ottamatta koko bändin tällä välin.

Siirrymme seuraavaksi kolmen hengen porukalla laivan Upstairs Pubiin yksille ja seuraamme samalla laivan trubaduurin Sam Ranierin esitystä. Italialaistaustaisen, mutta Turussa asuvan kitaristi-laulajan ohjelmistoon kuuluu mm. Dylania, Cashia, CCR:ää ja Springsteenia (Fire, State Trooper, I’m on Fire, River ja seuraavana päivänä vielä I’m Going Down). Sam käyttää luupperia näppärästi täydentämään akustiselle kitaralla ja huuliharpulla vedettyjen kappaleiden taustoja. Hänen keikkansa lopulla joku toivoo Tom Pettyä, ja pienen funtsimisen jälkeen Sam vetäisee ihan tyylikkäästi I Won’t Back Down. Hey baby, tämäpä on oikein oiva valinta, sillä parin tunnin päästä kuulemme lähes varmasti tuon saman rivin osana Anssin tuoreinta kappaletta! Nyt on aika vetäytyä runsaaksi tunniksi hyttiin ennen kuin siirrymme itse keikkapaikalle.

Illan bailubändi Groove Connection tarjoilee Club Marissa jotain peruspoppia parin tanssijan ja hyvin harvalukuisen katsojajoukon iloksi. Ai niin, tämähän on tosiaan se keikkapaikka, jossa on tolppa keskellä lavaa. Saaran koskettimet näkyvät tuolla bändin takana, ja tämän bändin kosketinsoittajan omat kiipparit ovat lavan etukaiteen tuntumassa. Setin viimeisessä kappaleessa YMCA yritetään laulattaa yleisöä, mutta se kuulostaa kyllä tosi ankealta. Entä jos Anssinkin keikan aikana täällä on näin vähän porukkaa? Groove Connection lopettaa, ja verhot vedetään lavan eteen. Siirrymme lähemmäs lavaa, josta meidät siirretään kuitenkin syrjemmälle, koska olemme roudauksen tiellä. Toteamme, että jo nyt baaritiskin edustalla parveilee paljon enemmän porukkaa kuin äskeisen keikan loppuessa. Lavalta nostetaan pois bailubändin kiipparit ja verhon takaa kuuluu jotain muutakin kamojen siirtelyn ääniä. Palaamme etuaidalle heti, kun saamme taas luvan.

Oho, Villekö se tuossa on? Joo, Ville Kela se siinä kiirehtii tanssilattian halki ja katoaa jonnekin lavan sivustan roudausalueelle. Hän haluaa tietysti tarkistaa rumpusetin ennen keikan alkua, sillä hän soittaa tänään normaaliin laivakeikkojen tapaan bailubändin rumpusetillä. Keikan alkuun on enää pari minuuttia. Silmäkulmasta huomaan jotain liikettä ja tuossahan Anssi kiirehtii kohti lavan sivustaa keikkavaatteissaan, musta maski kasvoillaan. Hänen takanaan jonossa seuraavat samanlaisin maskein varustetut Saara Metsberg, Antti Karisalmi ja Mikko Kosonen. Mikko huomaa meidät ja heilauttaa kättään, kun porukka vilahtaa lavan sivussa olevan kankaan taakse. Nyt äkkiä keskitytään valitsemaan lopulliset asemamme lavan edestä, sillä tuo esirippu aukeaa ihan kohta paljastaen takaansa illan pääesiintyjän!

Verho avautuu ja kas, Anssin mikrofoni onkin tolpan tuolla puolella ja Antti on noin kaukana oikealla. Pitäisikö tässä siirtyä johonkin suuntaan? Enää ei ole kyllä aikaa miettiä tätä, sillä keikka on jo käynnistynyt Bemarin ensi tahdein, tanssilattia takanamme pölähtää täyteen innostunutta porukkaa ja hetki sitten vapaina olleet muut etuaitapaikatkin ovat nyt varattuina. Parasta siis vain sijoittaa pikkuilves lavan turva-aidassa olevaan rakoseen ja keskittyä keikkaan juuri näiltä jalansijoilta. Ja voiko tämän parempaa paikkaa oikeasti ollakaan? Jos kädellä oikein kurkottaisi, saattaisin yltää Anssiin. Koska on viimeksi ollut keikka, jossa roikutaan etuaidassa ja ollaan näin lähellä?

Bemari vaihtuu Millaan, ja vaikka tässä lavan edessä ollaan aika tiiviisti, tässä on silti koko keikan ajan tilaa tanssia. Hei, tämähän on Aamun intro! Nyt mennään taas suunnilleen tämän vuoden perusbändisettilistan mukaan, mutta kun niitä keikkoja ei niin kovin monta tänä vuonna ole päässyt todistamaan, ja viimeisimmästäkin on jo runsas kuukausi, ei biisien järjestystä tosiaan muista ulkoa. Miten sydämet toimii? Kädet ylhäällä ja jotenkin hytkyen, tietenkin! Anssi ottaa yhteen lavan keskellä törröttävän tolpan kanssa yrittäessään osoittaa käsillään ympärillään heiluvaa outoa porukkaa.

Tämä Club Mar on oikeastaan kuin puisto, joten Puistossa sopii hyvin tähän kohtaan. Lavan taustan iso videokangaskin näyttää jotain maisemakuvaa, jonka päälle on jotenkin taiteiltu iso keltainen KELA-logo samalla kun yökerhon katon lukuisat isot telkkarit toistavat keikkaa salissa taempana oleville. Teknikko kiirehtii tuomaan Anssille akustisen kitaran, ja kuulemme tarinaa kahdesta sisaruksesta, jotka selvästikin riehaantuvat puolessa välissä biisiä, kun bändi lähtee mukaan kertomukseen. Ja sit mennään, tämä on aina yhtä onnellinen hetki! Levottomuus on jo laskettu irti tällä risteilyllä, siihen ei tarvita seuraavaa kappaletta, jossa yleisössä lauletaan ihanasti mukana.

Petri Ruususen tarinaa kuunnellaan käsiä heilutellen, ja iloisista ihmiskohtaloista kertovat kappaleet jatkuvat Ilveksellä. Anssi fist bumppaa yleisön edustajien kanssa, joku tunkee olkani vierestä etuaidalle hetkeksi kuvaamaan ja toisella puolella huudellaan humalaisen hartaasti ylistystä vauhdikasta keikkaa vetävälle Anssille. Antti virnuilee omalla puolellaan lavaa ja pitää silmäpeliä edessään olevien katsojien kanssa Mikon tuijottaessa vuoroin kattoon, vuoroin lattiaan kitarakuvioiden viedessä miestä. Tämän täytyy tuntua aika räjäyttävältä kokemukselta, jos nyky-Anssia ei ole aiemmin päässyt näkemään bändinsä kanssa!

Mikko lavan toisessa laidassa vetelee niin onnellisena kitarakuvioitaan, että hän ei aina malta lopettaa edellistä kappaletta kun Anssi on jo aloittamassa seuraavaa. Sä selviit mistä vaan, eli nyt saadaan elokuvamusiikkia. Ja seuraavaksi Tom Petty laulaa luureissa sen saman lainin, jonka kuulimme aiemmin tänään laivan päivystävän kitaristin, eikun trubaduurin keikalla! Välillä voi katsoa hetken nostalgisesti taaksepäin tavalla, johon liittyy mopoja, dinosauruksia ja törmäilyä lavalla jököttävään tolppaan. Nostalgia vaihtuu tutuksi riffiksi, jonka jälkeen on ammatteja. Piruettien jälkeen tällä kertaa koreografiaan ei kuulu pyörtymistä (lavalla ei oikein mahdu), vaan Anssi siirtyykin suoraan kysymään yleisöltä, kokeiltaisiinko yhdessä kertosäkeen laulamista. No oho, johan meistä lähteekin komeasti ääntä!

Oli kiva nähdä, kiitos, ja osa bändistä pyrkii poistumaan lavalta tavalla tai toisella. Antti kyyristelee koskettimien takana, ja Mikko pyyhältää niin läheltä samaa soitinta, että Saaran mikrofoniteline ottaa enemmänkin osumaa. Anssi pohtii edelleen omalla paikallaan, mennäkö pois lavalta vai jatkaako keikkaa saman tien. Mikko pysäyttää pakonsa Antin mikrofonin luo, ja alkaa sen takana taputtaa ja huudattaa yleisöä ”We want more, we want more!” Vai onko se sittenkin Moore eikä more? Taitaa olla, sillä Anssi tiluttelee nyt punaisesta Gretschistään Over the Hills and Far Awayn intron. Kosonen ilmoittaa tiukkasanaisen mielipiteensä bändinjohtajansa älykkyydestä samalla kun kömpii Anssin ohitse takaisin omalle paikalleen ja Karhun elämää Pekka ja Susi -yhtyeen ajoilta saadaan käynnistettyä Gary Mooren tunnetuksi tekemän kappaleen sijasta. Biisin aikana teknikko saa korjattua Saaran mikin pala kerrallaan. Kappaleen jälkeen eturivistä tiedustellaan, että se susi kyllä tiedetään, mutta kuka on Pekka? Anssi sanoo että ei osaa vastata tähän, ja nyt hän kyllä valvoo ensi yön tätä miettiessä.

Se, mikä tapahtuu laivalla, pysyy laivalla, joten kukaan ei saa ikinä tietää, että seuraava kappale on varastettu Sannilta. 2080-luvulla on peruja Anssin edelliseltä vierailulta Vain elämää -ohjelmassa ja mieshän on lupaillut, että tältä kaudelta tulee settilistalle tarttumaan taas jotain. Mahtaako tämä olla viimeisiä kertoja, kun kuulemme Sannin pienimuotoisesta parisuhdedraamasta tämän uljaan stadionrock-version? Mikä saattaa korvata tämän, kenties se Tuure Kilpeläisen kappale, josta on kuultu jo pieni pätkä kohta alkavan VE-kauden mainoksissa?

Keikkaa on jäljellä enää vain kappaleen verran, ja nyt lähdemme kävelemään Anssin kannatteleman opastekyltin suuntaan. Sinne on matkaa 20 vuotta. Lavan edustalla käy kuhinaa, kun joku ryntää etuaidalle vain kuvatakseen tuota kyseistä kylttiä, jonka Anssi on spiikkinsä jälkeen asettanut nojaamaan Saaran kiippareihin, muutama haluaa fist bumpata ja loput huutavat samaa tahtia Anssin kanssa Nummelan pitkässä loppuhuudossa. Anssi vie meidät vielä yhteen yhteislaulatukseen ja huitelee valkoisella Gretschillään niin, että sen lapaa saa vähän väistellä. Oi, koska olenkaan viimeksi ollut näin lähellä, että meinaa saada kitarasta osumaa? Virallinen räkäindeksi ei todellakaan ota huomioon täydellistä keikkafiilistä!

Nummelan lopuksi Anssi vetää suunsa täyteen vettä, mutta koska joku tauti ja sen semmoista, sitä ei sovi purskauttaa yleisön päälle. Lavan kattokin on melkoisen matalalla. Geysir lähtee silti, ja tällä kertaa iso osa siitä sataa Saaran päälle. Bändin kosketinsoittaja ärähtää Anssille ja heittää häntä pyyhkeellä. Samalla Ville on alkanut kömpiä loppukumarrukseen rumpujensa takaa, ja Anssi toteaa, että pieni rumpalipoika on tulossa sieltä. Ville yrittää osua nyrkillä riehakkaaksi heittäytyneeseen isoveljeensä. Bändiesittelyssä Saaran kohdalla mainitaan koskettimet ja haitari. Jälkimmäistä Saara toki osaa soittaa, mutta ei sirmakkaa kyllä tällä keikalla ollut. Lopulta koko bändi on jotenkin saatu riviin, ja he onnistuvat kumartamaan tolpasta ja tiellä olleesta mikkiständistä huolimatta. Esirippu vedetään saman tien lavan eteen, vaikka yleisö hihkuu ja hurraa edelleen.

Joku geneerinen jumputusnauha lyödään heti päälle, ja pääosa yleisöstä joko alkaa hakea tanssin askeleita tai siirtyy baaritiskin suuntaan janoaan sammuttamaan. Me kolme siirrymme heti lavan sivustalle odottelemaan, ja kohta bändi poistuu paikalta vauhdilla. Viimeisenä tulee Anssi, ja hänet saamme pysäytettyä siksi pieneksi hetkeksi, että pääsemme kiittämään keikasta ja saamme kahdelle meistä kolmesta nimmarit käsivarsiin. Anssi häviää kohta muun bändin perässä portaisiin, ja lähdemme etsimään rauhallista paikkaa istahtaa alas purkamaan tätä juuri nähtyä keikkaa. Pian näemme Anssin juoksevan taas pitkin käytävää, kun jotain (hytin avainko?) on hukassa, mutta meiltä ei ole juuri nyt mitään kateissa. Meillä on takanamme onnellinen keikka, joka on kuin muistuma entisestä ja toivottavasti myös merkki siitä, miten tästä eteenpäin voidaan jatkaa. Rokataan taas!

Settilista

Mikan faijan BMW
Milla
Aamu
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Kaksi sisarta
Levoton tyttö
Petri Ruusunen
Ilves
Sut puhallan pois
Nostalgiaa
1972

Karhun elämää + Over the Hills and Far Away (snippet)
2080-luvulla (Sanni cover)
Nummela