Niinpä tietysti. Suomen suvi on tänä vuonna ollut erityisen lämmin ja aurinkoinen. Nyt on juhannusaatto ja Kouvolan Tykkimäen festivaalialue on hyvää vauhtia muuttumassa mutavelliksi. Hyistä vettä tulee taivaan täydeltä ja minä palelen. Juontaja Wallu Valpio on kuitenkin juuri kuuluttanut minun nimeni, joten lavalle on noustava. Arviolta parisensataa ihmistä on luonnonvoimia uhmaten saapunut seuraamaan kuinka ryhdyn kohmeisilla sormillani rämpyttämään Kahden sisaren alkusointuja. 

Kolmisen varttia myöhemmin olemme taas yhtä kokemusta köyhempiä. Vaikka sitä kuinka yrittäisi parhaansa, niin tunnelma kokee väkisinkin kolauksen silloin kun juhannuskansan niskaan sataa kaatamalla kylmää vettä. Pari salskeaa nuorta miestä eturivissä yrittää nostattaa omia mittumaarifiiliksiään riisumalla ylävartalonsa paljaaksi. Alkoholilla lienee osuutensa asiaan, sillä täällä on suoraan sanottuna aika perkeleen kylmä. On jokseenkin surkuhupaisaa, että olimme suunnitelleet näille juhannuskeikoille oikein erikoisohjelmaa: yhtyeemme oli tarkoitus esittää Dire Straitsin Money For Nothing asianmukaisesti hikinauhoihin sonnustautuneena. Soitammekin kyseisen kappaleen keikan päätteeksi, mutta tässä kelissä kenellekään ei tule mieleenkään vetää niitä hikinauhoja päähänsä… Kaiken kaikkiaan saldoksi Tykkimäen juhannuksesta jää keskinkertainen rutiiniesitys liki arktisissa olosuhteissa.

Äänimiehet kantavat pikavauhtia kaluston bussiin ja suuntaamme kohti juhannusaaton kakkosrastia. Siirtymään Tykkimäeltä Jämsän Himos-festivaaliin on varattu melko niukasti aikaa ja epäilemmekin myöhästyvämme pahan kerran. Yllätys on suuri kun saavummekin Himokselle hyvissä ajoin – ei mitään hätää. Ilma sen sijaan ei yllätä: tummaa pilveä täälläkin…

Väkeä on kerääntynyt lavan edustalle hiukan enemmän kuin Tykkimäellä, mutta aika autiolta tämäkin festivaalialue näyttää. Enkä voi oikein syyttää yleisöäkään: en minäkään lähtisi kaatosateeseen bändejä katsomaan! Ilmapuntarin kosteusprosentti kohoaa siis tämänkin keikan aikana korkealle ja soitamme päivän toisen keskinkertaisen rutiiniesityksen – enempään ei nyt näissä olosuhteissa valitettavasti riitä rahkeita. Soitamme periaatteessa kaiken niin kuin pitääkin, mutta todellinen taikuus jää tavoittamatta. Kanit vedetään hatusta tarkasti käsikirjoituksen mukaan. Hienoimpiahan ovat sittenkin sellaiset keikat, joissa lähdetään vetämään kania hatusta mutta loppujen lopuksi sieltä nouseekin esimerkiksi gnu. Nyt kanit ovat vain kaneja. (Money For Nothing on muuten jo tässä vaiheessa saneerattu ”kesäsetistä” ulos…) Juttelen keikan jälkeen Villen kanssa ja toteamme, että vaikka näistä juhannuskeikoista maksetaan ihan hyvin, niin mieluummin sitä kuitenkin soittaisi oikeasti hienon keikan kurjalla liksalla, kuin kurjan keikan hienolla liksalla. Raha voi näyttää hyvältä tiliotteessa, mutta ei loppujen lopuksi lämmitä mieltä.


Poistumme pikaisesti katastrofialueelta hotelliin, jossa viihdytämme itseämme pelaamalla Smackdown –konsolipeliä. Antti on tässä pelissä aivan erityisen haka.

Seuraava aamu valkeneekin jo huomattavasti aurinkoisemmissa merkeissä. Lähdemme köröttelemään kohti Raumaa ja Raumanmeren juhannusta. En ole aikaisemmin käynyt Raumanmerellä, mutta olen kuullut runsaasti ylistävään sävyyn kerrottuja tarinoita siitä, miten kyseisen festivaalin järjestelyt ovat vertaansa vailla. Paikan päällä voin ainoastaan vahvistaa huhut; täällä todellakin pidetään artistista huolta. On monenlaista syötävää ja juotavaa ja kun sääkin vihdoin sallii, nousevat kaikkien fiilikset eilisistä lukemista. 

Meidät on sijoitettu iltapäivään päälavan kolmanneksi esiintyjäksi ja vuoromme alkaessa lavan edustalla on jo melko mukavasti porukkaa. Petraamme selvästi suoritustamme eilisestä ja soitamme kivan kesäpäivän keikan. TV2 on paikalla taltioimassa tapahtumat ja on myönnettävä, että kameroiden läsnäololla on useista televisioesiintymisistä huolimatta edelleen hieman kipsaava vaikutus. Kun linssiä työnnetään suoraan naaman eteen, niin sitä keskittyy helposti vain virheiden välttämiseen ja keikasta tulee vähän liiankin turvallinen. Näin käy nytkin, mutta esityksestä jää kuitenkin hyvä fiilis – ei sitä ainakaan tarvitse hävetä. Olisi se kuitenkin vain niin mukavaa, että ne televisiokamerat olisivat joskus paikalla silloin kun soitamme oikeasti aivan järjettömän hyvän keikan. Mutta ehkä se ei olekaan mahdollista edellä mainituista syistä. Ehkä televisioitava keikka ei koskaan voi olla se paras keikka ikinä?

Keikan jälkeen jäämme alueelle viettämään iltaa. Seuraa eräs elämäni kohokohdista: seisoskelen artistien ravintolateltassa kun näen pitkän miehen lähestyvän minua. Sehän on itse Iso D! Danny kävelee suoraan luokseni, ojentaa kätensä ja sanoo: ”Sinä taidat olla Anssi.” Minä pidän pokerin ja vastaan: ”Sinä taidat olla Danny.” 

Jep. Juhannus on nähty ja hengissä ollaan!






Sininen bussimme muuttumisleikin jälkeen…