Nauraminen on melko hauskaa. Toisinaan se voi kuitenkin olla myös äärimmäisen kiusallista. Eräs elämäni noloimmista tilanteista aiheutuikin totaalisesti hallinnasta riistäytyneestä naurusta. Tämä tapahtui Porin Promenadikeskuksen lavalla, syksyllä 2003.

Olin orkesterini kanssa tien päällä Suuria kuvioita -kiertueen merkeissä. Porin keikka oli jo kahdeksas peräkkäisenä päivänä: Promenadikeskukseen oli päädytty ilman taukoja Lahden, Imatran, Varkauden, Kuopion, Kajaanin, Raahen ja Kokkolan kautta. Väsymys oli alkanut hapertaa reissumiehen ruumista ja mieltä.

Meillä oli tuolla kiertueella tapana, että aloitin aina keikat esittämällä ensin kaksi laulua yksinäni, bändi kumpusi estradille vasta kolmannen kappaleen aikana. Näin toimittiin Porissakin. Esiintymisajan koittaessa jätin orkesterin takahuoneeseen ja lähdin haahuilemaan lavalle. Sinne päästäkseen piti kulkea lavan takana kulkevaa käytävää pitkin. Ilmeisesti käytävän sijainti oli aiheuttanut aikaisemmin jonkinlaisia ongelmia, sillä sen seinät oli teipattu täyteen A4-kokoisia papereita, joissa luki suurin kirjaimin seuraavanlainen teksti: ”VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Aloitin konsertin esittämällä pianolla kappaleet Kuolematon laulaja ja Kipinöitä. Kolmas kappale oli Puistossa, vaihdoin sitä varten akustiseen kitaraan ja kävelin lavan keskellä olevan mikrofonin luo. Bändi hiipi mukaan kesken ensimmäisen säkeistön. Basisti Antti Karisalmi toi tullessaan jotain jonka kumartui asettamaan jalkojeni juureen. En kiinnittänyt toimenpiteeseen sen kummempaa huomiota, keskityin laulamaan kappaletta. Kertosäkeistössä kuitenkin vilkaisin syrjäsilmällä alas. Edessäni lattialla oli paperi: ”VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Liian monta kilometriä pierunhajuisessa keikkabussissa olivat tehneet tehtävänsä: olin täysin vastustuskyvytön huonolle huumorille. Ratkesin hysteeriseen hihitykseen, kesken laulun. Koko bändi hirnui, lavalta näkyi pelkkiä hampaita ja rumpalit (niitä oli tuolloin kaksi) olivat pudota palleiltaan. Yritin kasata itseni ja jatkaa laulamista, mutta se oli mahdotonta: suusta tuli pelkkää käkätystä. Lopulta biisi oli pakko keskeyttää. Pyyhin kämmensyrjällä silmiäni ja pahoittelin tilannetta yleisölle – hehän eivät tietenkään voineet katsomosta käsin ymmärtää mitä oli juuri tapahtunut. Nostin varoituslapun esiin ja yritin selittää miksi tilanne oli hauska. Tehtävä oli mahdoton, semminkin kun ottaa huomioon, ettei juttu sinänsä ollut edes mitenkään erityisen hupaisa.

Sanotaan, että nauru on tarttuvaa, mutta ainakaan tässä tapauksessa ilonpito ei levinnyt lavalta yleisön puolelle: pyrkimykseni selittää naurunpuuskan syy otettiin vastaan epäuskoisin katsein. Estradilta kuuluvaa tirskumista lukuunottamatta salissa vallitsi hyytävä hiljaisuus. Yritin aloittaa kappaleen uudestaan, mutta jo parin lauletun rivin jälkeen pyrskähdin jälleen hohottamaan. Biisi keskeytettiin jo toisen kerran. Minua nauratti täysin hallitsemattomasti – ja samalla hävetti niin helvetisti. Ei tehnyt yhtään mieli nauraa, mutta kun sille ei vain voinut mitään.

Tilanne oli erittäin tukala. Me ulvoimme lavalla taittuneina kaksin kerroin, katsojat loivat toisiinsa vaivautuneita katseita. Lopulta sain kuitenkin kasattua itseni sen verran, että esitystä pystyttiin jatkamaan. Huumorin piru riivasi silti koko loppukeikan ajan. Välillä sain menemään useampiakin biisejä naama peruslukemilla, mutta sitten naurunkure jälleen ryömi suupieleen ja myrkytti rivin sieltä, toisen täältä.

Sillä keikalla nolotti kyllä.