Anssi Kela

Ruokaostoksia tehdessäni yritän suosia Fairtrade-logolla varustettuja tuotteita. Tunnus lupaa sen, etten kuluttajana osallistu viljelijöitä riistävään tai lapsityövoimaa käyttävään ketjuun.

On hassua, että silloin kun meidän rahojamme pyydetään hyviin tarkoituksiin, niin kynnys maksaa pyydetty summa on korkea. Unicefin toiminnassa mukanaolleena tiedän miten hankalaa on saada ihmisiä maksamaan 12 euroa kuukaudessa hädänalaisten lasten auttamiseksi. Kuitenkin saatamme shoppaillessamme hetkeäkään epäröimättä antaa rahaa todella pahoihinkin tarkoituksiin.

Faktaahan nimittäin on, että jokainen tekemämme ostopäätös – on kyse sitten isosta tai pienestä summasta – on suora rahallinen tuki välillä hyvinkin kyseenalaisten menetelmien käyttämiselle. Esimerkkinä tulee mieleen vaikkapa Coca-Cola, jonka tehtaat imevät ihmisten juomavedet. Tai ruokakaupan suklaahylly: tuskinpa monikaan suklaalevyjä ostoskärryihinsä latova miettii, että tuetaanpa tänään ihmiskauppaa, lapsityövoimaa ja orjuutta.

En yritä jeesustella: syyllistyn itsekin aivan samaan. Tarkoitan vain, että kuluttajan asema on tällaisissa asioissa hyvin hankala. Ei voida vaatia, että yksittäisen kuluttajan pitäisi joka ikisen ostoksensa kohdalla käydä läpi työläs tiedonhankkimisprosessi varmistaakseen koko tuotantoketjun kestävän päivänvaloa.

Näitä asioita on kuitenkin hyvä miettiä.

Itse tein viimeksi päätöksen muuttaa tapaani ostaa musiikkia. Hankin nykyisin suurimman osan musiikistani digitaalisessa muodossa. Olen ollut iTunes Storen aktiivinen asiakas, sieltä on vuosien varrella tullut ostettua n. 2 000 kappaletta. Perustettuani puolisen vuotta sitten oman Musiikkipuotini ja tutustuttuani sen toteuttaneisiin Equal Dreamsin ihmisiin aloin kuitenkin ihmetellä, että miksi kummassa syytäisin rahaani monikansalliselle megakorporaatiolle, kun voin ostaa biisejä suomalaisilta tyypeiltä, jotka tunnen? Equal Dreamsin takana on myös sosiaalinen omatunto, he oikeasti haluavat tehdä maailmasta vähän paremman paikan.

Tämän oivalluksen jälkeen olen ladannut biisini Equal Dreamsista. Suosittelen teitä tekemään samoin: tukekaa kotimaista, hyvien arvojen pohjalta toimivaa nettikauppaa!

Equal Dreams (Käytä ‘Etsi’-toimintoa löytääksesi musiikkia. ED:n valikoima on lähes yhtä laaja kuin iTunes Storenkin.)

Entä sitten fyysiset levyt? Niitäkin tulee toki vielä ostettua. Nyt kun en asu enää Helsingin keskustassa, niin pistäydyn levyputiikeissa harvakseltaan, albumit tulee yleensä tilattua netistä. Olen käyttänyt Play.comia sekä CDON.COMia, riippuen siitä kummasta olen kulloinkin saanut halvemmalla.

Joitakin aikoja sitten aloin kuitenkin miettiä tätäkin kuvioita. CDON.COM on ruotsalainen firma. Play.com puolestaan operoi Jerseyn saarten veroparatiisista, sen edullisuus perustuu verojen kiertämiseen. Miksi lapioin rahaani ulkomaisille veropakolaisille, kun samaan aikaan kotimaiset levykaupat ovat ahdingossa? Helsinkiläiset erikoisliikkeetkin voi varmaankin pian laskea yhden käden sormilla.

Tuetaan mieluummin kotimaista! Päätöksen tehtyäni tilasin heti pari levyä Stupido Shopista. Ne maksoivat hiukan enemmän kuin em. nettikaupoissa, mutta arvatkaapa mitä tapahtui: albumit kolahtivat postilaatikkooni heti seuraavana päivänä. Ulkomaisten kauppojen kanssa olin tottunut parin viikon toimitusaikoihin, noin ripeästä toiminnasta voi vaikka pulittaakin pari euroa enemmän.

Lisäksi tiedän, että Stupido Shopia pyöritetään rakkaudesta musiikkiin, levyjä myydään suurella tunteella. Musiikin kaupustelu ei tänä päivänä ole todellakaan mikään kultakaivos. Vaikutukset ulottuvat luonnollisesti myös ketjun alkupäähän, meihin artisteihin. Levyjä ei mitenkään voi tehdä ilmaiseksi, kuitenkin niiden kuvitellaan voivan olla ilmaisia kuluttajalle. Tällainen yhtälö kääntyy lopulta myös kuluttajaa vastaan. Kompatkaamme siis musiikkia sekä paikallisia levykauppojamme – ei anneta niiden kuolla pois!

Näistä pääsee alkuun:

Stupido Shop
Levykauppa Äx
Keltainen Jäänsärkijä
Popparienkeli
Digelius
Fennica Records

Ostopäätöksiä tehtäessä on lyhytnäköistä ajatella pelkällä kukkarolla – viisas kuluttaja ajattelee myös sydämellään.

Hellepäivät ovat Armille aika työläitä. Suuri karvakasa vain makaa puskissa ja läähättää, kuumimpina päivinä edes iltakävelylle lähteminen ei kiinnosta. Onneksi vesileikit tarjoavat pientä helpotusta:

Duuninsa koira kuitenkin jaksaa hoitaa kuumuudesta huolimatta: jos kadulla näkyy epämääräistä liikettä (muita koiria, sauvakävelijöitä, postinkantajia, naapurin lapsia skeittilaudoillaan), niin Armin rintakehästä kumpuaa kumea haukku ja se pomppii aidan luo kertomaan, että täällä rähisen MINÄ!

Hellejakson perään Armilla alkoi sen kolmas juoksuaika. Pihan aidat eivät pidätelleet, kun levoton tyttö karkasi naapurin bokseripojan luo. Silminnäkijöiden mukaan kaksikon välillä ei luultavasti ehtinyt tapahtua sitä kauneinta asiaa, mutta hiukan kyllä hirvittää, että onkohan täällä yhdeksän viikon kuluttua pieniä leonbergin ja bokserin yhdistelmiä? Pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Minulla on teille pieni uutinen: näitä blogikirjoituksiani ollaan kokoamassa kansien väliin, tästä tulee kirja.

Tämä hanke on ollut jossain määrin työn alla jo pidempään, viime syksystä lähtien, mutta vasta nyt projekti on nytkähtänyt eteenpäin siihen malliin, että asiasta kehtaa mainita julkisestikin. Kirjan tulee julkaisemaan kustannusyhtiö Teos, kauppojen hyllyille tekele pyritään saamaan ensi keväänä.

Äkkiseltään voisi ajatella, että tällaisen kirjan tekeminen on helppoa: eikös se ole jo tavallaan kirjoitettu – sen kuin vain kopsaa täältä vanhat postaukset ja painaa kirjan sivuille.

Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Tätä blogia kirjoittaessani minun ei tarvitse miettiä minkäänlaista kokonaisuutta: voin mättää surutta tekstiä mistä aiheesta tahansa, missä tyylilajissa huvittaa. Kirjan käyttöliittymä on kuitenkin hyvin erilainen, sen olisi hyvä olla jonkinlainen ehjä kokonaisuus. En halua julkaista kirjaa, joka maistuisi aivan blogilta – ne ovat kaksi niin eri asiaa.

Niinpä joudun ensinnäkin valitsemaan huolellisesti ne postaukset, jotka sopivat mukaan, ja myöskin kirjoittamaan ne osittain uudestaan. Kirjoituksia joutuu leikkelemään ja liimailemaan: voi esimerkiksi olla, että jokin postaus ei toimi sellaisenaan, mutta sen yksittäistä kappaletta voikin käyttää toisen kirjoituksen yhteydessä. Tärkeintä on saada kokonaisuudesta tyylillisesti ehyt ja löytää suuresta postausten sekamelskasta jonkinlainen punainen lanka, josta saa rakennettua kirjaan selkärangan.

Asian voisi nähdä vaikkapa näin: blogista lukemanne kirjoitukset ovat olleet tavallaan biisien demoja – kirja puolestaan tulee olemaan valmis albumi. Tarkoituksena on myös raapustella painotuotetta varten aivan uusiakin kirjoituksia.

Olemme nyt kustannustoimittajani Silja Hiidenheimon kanssa suorittaneet tälle blogille ruuminavauksen, peranneet kaikki postaukseni. Totesimme, että selkein punainen lanka muodostuu laatimistani keikkaraporteista, ne tulevat muodostamaan kirjan rungon. Ei teoksesta kuitenkaan ihan puhdasta on the road -kirjaakaan ole tulossa: mukaan mahtuu myös paljon muutakin asiaa. Jonkinlaisena ideana on kaiketi tehdä kirja, joka kertoo jotain siitä millaista on elellä levylaulajana 2000-luvun Suomessa.

Tuo on kuitenkin vain lähtökohta, sillä nyt alkaa varsinainen työ. On pakko myöntää, ettei minulla ole vielä kovin selkeää visiota siitä, millainen kirjasta lopulta tulee. Se on tässä vaiheessa pelkkä kasa palikoita.

Haaste on kuitenkin mieleinen, hyökkään sen kimppuun innolla. Tavallaan tämä kirjaprojekti myös antaa oikeutuksen blogiin upottamiini tuhansiin tunteihin – ei tämä kaikki varmaankaan ole ollut ihan turhaa, jos tästä kerran syntyy ihan oikea kirja!

Noista tunneista puheenollen: yritän lähitulevaisuudessa kanavoida kirjoitusaikaa mahdollisimman paljon kirjahankkeen edistämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että tähän blogiin saattaa ehkä jatkossa pamahdella postauksia hiukan verkkaisempaan tahtiin. Ei tämä kuitenkaan kokonaan hyydy, jatkossa odotettavissa on ainakin videoraportteja seuraavan levyn tekemisestä. Älkää siis huoliko – kyllä puuhastelu jatkuu täällä bloginkin parissa.

Kun keikkamyyjäni tarjosi pari kuukautta sitten akustista soolokeikkaa Eric Claptonin lämmittelijänä, vastasin “jawohl” hetkeäkään epäröimättä. Näillä leveysasteilla laulaville artisteille ei turhan usein tule mahdollisuutta esiintyä samanlaisissa puitteissa maailmantähtien kanssa – vain nuija kieltäytyisi. Lisäksi minua kiehtoi ajatus esiintyä aivan yksinäni valtavalla Hartwall Areenalla. Mitenköhän sellainen toimii?

Plussaa kertyisi myös siitä, että Areena on Helsingin suurista konserttipaikoista viimeinen, jonka lauteille en ole vielä päässyt. Nyt olisi siis oiva tilaisuus kerätä sarja täyteen.

Jaffahalli on kävelymatkan päässä kotoa. Mietin, että tällaiselle keikalle olisi erittäin tyylikästä vain tallustella kitarakotelon kanssa, ilmakin on kävelylle otollinen. Päätän kuitenkin satsata iltaan sen verran, että otan mukaan varakitaran. (Tämä osoittautuu myöhemmin viisaaksi ratkaisuksi.) Kakkoskitaran lisäksi vaaditaan vielä huuliharput, kielet, piuhat, viritysmittarin yms. sisältävä tarvikesalkku. Laskeskelen hetken käsiäni, päädyn lukemaan kaksi. Tarvitsisin näiden kantamiseen minimissään kolme kättä. Pannahinen, on sittenkin turvauduttava autokyytiin.

Saavun Areenalle nelisen tuntia ennen keikan alkua. Kannattaa olla ajoissa, sillä nyt marssitaan brittien pillin mukaan: soundcheckille varattu aika saattaa hyvinkin olla viisi minuuttia jossain heidän sopivaksi katsomassaan välissä. Lämmittelin aikanaan Stingiä ja silloin meininki oli täysin naurettavaa: miksaajani sai ajaa ämyreihin ääntä runsaan viiden sekunnin ajan. Sen jälkeen häntä koputettiin olkapäähän ja käskettiin laittamaan vehkeet kiinni.

Onneksi Claptonin henkilökunnassa on huomattavasti joviaalimpaa sakkia. Lavamanageri ja monitorimiksaaja tulevat tervehtimään ja tiedustelemaan teknisiä tarpeitani. Kitaralegendan oma bändi ei pahemmin tsekkaile, lava olisi jo minun käytössäni. Monitorihemmo on nimeltään Rob. Salimiksaajan nimi on puolestaan Rob. Olen tuonut mukanani oman miksaajani, hänen nimensä on Robert. Eivätpähän mene sällit keskenään sekaisin.

Iso-britannialaiset ovat ihmeissään: olenko oikeasti liikenteessä yksinäni, pelkän kitaran kanssa? Kuulemma aikaisemminkin on ollut lämmittelijöitä, jotka ovat ilmoittaneet olevansa mies ja kitara – kunnes sitten soundcheckiin on materialisoitunut myös viisi taustalaulajaa ja saksofonisti.

Minä olen yksin. Tyhjä halli näyttää lavalta käsin aika isolta. Minä olen pieni.

Äänenpaineet on pian ruuvattu kuntoon, lavamanageri (jonka nimen unohdin, koska se ei ollut Rob) antaa ripeästä suorituksesta pienet aplodit.

Sitten syömään. Tämän kaliiberin produktioissa myös muonapuoli on hallinnassa. Tänään Hartwall Areenan catering vääntää sapuskat Claptonin porukoiden lisäksi myös vanhaan jäähalliin, jossa soittaa Whitesnake. Soppatykin liepeillä lounasta ollaan juuri vaihtamassa päivälliseen. Tarjolle kannetaan kolmea sorttia, joista valitsen vegepyörykät perunamuussilla. Jälkiruokana on komea mansikkakakku, jonka luokse astelen rohkeasti – silläkin uhalla, että ensiviipaleen leikkaaminen sattuisi olemaan Eric Claptonin etuoikeus. Riskeeraanko kakkulapioon tarttuessani koko keikan? Koko uran? Mansikat näyttävät kuitenkin niin suurenmoisilta, että riskit puntaroituani teen kakkuun viillon.

Pötsi pömpöttäen vetäydyn takahuoneeseeni odottelemaan. Vielä pari tuntia vetoon. Paikalla on ohjelmatoimistoni edustajia, joiden kanssa käymme neuvonpitoa tulevista kuvioista.

Puoli tuntia. Alan miettiä biisejä. Soittoaikaa on vain 30 minuuttia, siihen ei ahdeta kovin montaa rallia. Tässä tilanteessa on ehkä tavoistani poiketen syytä miettiä jonkinlainen biisilista. Helppo ratkaisu olisi tietysti soittaa vain pelkkiä hittejä, mutta en usko sen olevan oikea strategia: Claptonin yleisö ei ole todellakaan tullut tänne katsomaan minua, sillä ei varmaankaan ole suhteeni minkäänlaisia odotuksia. Ehkä pikemminkin ennakkoluuloja. Kannattaisikohan siis vetää sellainen setti, joka paljastaa minusta niiden iänikuisten radiohittien lisäksi muitakin puolia?

Päätän vetää ainakin uuden, Mitä tapahtuu -nimisen biisin, se on minusta hyvä. Olen esittänyt sen keikalla kerran aikaisemminkin, mutta silloin minulla oli lunttilappu. Hetken sanoja tapailtuani totean, että lunteista on pakko vetää nytkin, muistamisen kanssa ollaan aivan liian huteralla pohjalla. Suttaan viimeisiään vetävällä tussilla sanat paperille, toivon saavani riimukirjoituksestani jotain selvää myös lavan valoissa. Lappunen toimitetaan estradille mikrofonitelineeni juureen.

Viisi minuuttia. Kitarat ovat vireessä, menen lavan viereen odottelemaan. Olen päättänyt aloittaa poikkeuksellisesti lainakappaleella, Neil Youngin Hey Hey, My My olisi lystiä vetää tähän paikkaan ässänä hihasta. Biisihän on vanha tuttu, olen esittänytkin sen kertalleen yhdeksän vuotta sitten. Veikkaan muistavani sanatkin. Aika isolla riskillä joka tapauksessa mennään.

Minuutti. Mietin, että minulla täytyy olla jonkinlainen itsetuhovietti. Miksi ihmeessä haluan asettaa tällaisessakin paikassa itselleni vielä lisähaasteita? Eikö se riitä, että olen yksinäni rämpyttelemässä yli kymmenelletuhannelle ihmiselle, joista kukaan ei ole tullut katsomaan varsinaisesti minua? (Useimmat eivät luultavasti edes tiedä, että täällä on tänään suomalainen lämmittelijä.) Tällaisesta keikasta suoriutuminen olisi jo itsessään riittävän kuumottava koitos, mutta minä heitän vielä lisää vettä kiukaalle soittamalla biisejä, jotka eivät välttämättä ole kovin vahvasti hallussa. Täysillä sisään, ambulanssilla ulos – niinhän minulla on tapana sanoa.

Kello on 20. Salin valot sammuvat ja yleisö jyrisee. Totean, että kyllä – nyt vähän jännittää!

Kiipeän portaat lavalle ja huomaan, että Hartwall Areena on jo tässä vaiheessa lähes täynnä. Minua ei oteta vastaan mitenkään erityisen riehakkaasti. Menikös se Hey Hey, My My A-mollista? Biisi kulkee vähän kankeasti, mutta veikkaan, että tässä tilanteessa mikä tahansa avauskappale olisi hiukan jäykkä.

Lasken vaikeuskerrointa soittamalla seuraavaksi Millan. Yleisön reaktio on edelleen korkeintaan kohtelias. Minua ei kuitenkaan buuata pois lavalta, joten jatkan esittämällä Mitä tapahtuu -kappaleen. Saan lunttilapusta mainiosti selvää, kelpo versio.

Sitten minuun menee jälleen elävän musiikin piru. Vetäisen hatusta Rva Ruususen ja päätän esittää siitä illan päätähden kunniaksi blues-version. Varastan John Lee Hookerilta Boom Boom -tyyppisen poljennon ja alan tunnustella miltä kappale tuntuisi tällaisessa muodossa.

Silloin tapahtuu jotain kummallista: yleisö alkaa kannustaa ja lyödä minulle tahtia. Eikä edes suomalaiskansallisesti ykköselle ja kolmoselle, vaan oikeaoppisesti backbeatille. Homma alkaa toimia – jengihän diggaa!

Improvisoitu bluesversioni on loppujen lopuksi aika rempseästi levällään, mutta minä huokaan helpotuksesta ja rentoudun. Tämähän onkin aika siistiä.

Soitan seuraavaksi 1972:n ja laitan porukan taas läpsimään käsiään rytmikkäästi yhteen. Joitakin tuhansia ihmisiä tottelee auliisti pyyntöä. Kitarani on tosin jossain välissä lipsahtanut korviariipivään epävireeseen. Vaihdoin siihen tänään kielet, ja vaikka rämpyttelinkin niitä hyvän aikaa sisään, niin ne eivät vielä nähtävästi (tai paremminkin kuultavasti) pidä kunnolla virettä. Onneksi otin sen varakitaran, ei tarvitse hukata aikaa virittelyyn.

Monitorimiksaajani Viltsu näyttää ennalta sovitun merkin: aikaa enää yhteen kappaleeseen.

Sen on tietysti oltava Nummela. Nyt kosiskelen yleisöä jo koko rahalla: pyydän sormien napsuttelua ja teemamelodian laulamista. Saan sitä mitä tilaan. Minulla on hyvä fiilis, viimeisen säkeistön rivi “mä taidan kuulua tänne” tulee suoraan sydämestä. Katselen lavalta 12 000 ihmistä ja mietin, että tämä on juuri sellainen näky, josta teinipoikana kitaraa soitellessa haaveilin. Olisipa joskus mahdollista tehdä tällaisissa puitteissa oma keikka: loppuunmyyty Hartwall Areena, niin että pääsylipuissa lukee vain minun nimeni. Se on vielä se toteutumaton unelma.

Mutta sitä odotellessa tämä riittää mainiosti. Viltsu tulee näyttämään, että olen ajautunut jo yliajalle. En millään haluaisi lopettaa, mutta on pakko. Viimeistelen Nummelan ja kiitän yleisöä. Sen antamat suosionosoitukset ovat mielestäni lämpimät. Ei paikka nyt mitenkään ratkea liitoksistaan, mutta katsoisin kuitenkin tehneeni hyvin haastavissa olosuhteissa melko hyvää työtä.

Olen onnellinen. Hikinen, mutta onnellinen.

♠    ♠    ♠

Tässä vielä sanojen tueksi pientä todistusaineistoa audion muodossa:

Jaffahallin tunnelmia

Mistähän sitä kirjoittaisi? Kaivelen taskujani, olisikohan siellä tarinoita? Vapaata assosiaatiota taskuista löytyvistä asioista:

Vasen etutasku

Tämä tasku on meikäläisen lompuuki. Käteistä tarvitsee nykyisin niin harvoin, ettei sitä tule pahemmin pidettyä päällä. Nyt taskun saldo näyttäisi olevan 4,50.

Yläasteella käytin niin kireitä farkkuja, että jotkut luokkatoverini kutsuivat minua jonkin aikaa nimellä “Kaksviiskyt, kynä ja kumi”. Liikanimi tuli siitä, että taskujeni sisällöstä pystyi kuulemma housujen tiukkuuden vuoksi muodostamaan hyvän näkemyksen päältäpäin, irvileukojen mukaan siellä näkyi olevan kaksi markkaa, viisikymmentä penniä, kynä sekä kumi.

Kannoin tässä taskussa pitkään käteistä, joskus runsaitakin summia. Olin tuttavapiirini viimeinen mohikaani, jostain kumman syystä en hankkinut minkäänlaista maksukorttia ennen vuotta 2004. Siihen saakka talletin suuret setelit vasempaan etutaskuuni. Katsoin tarpeelliseksi kuljettaa mukanani riittävää pohjakassaa, jottei tarvinnut jatkuvasti ravata automaatilla. Aika tyylipuhdasta kolkyt donaa -meininkiähän se toki oli. Nummelan menestyksen jälkeen oli tietysti suurenmoista, kun rahaa oli hiukan enemmän. Kyllähän se tuotti jonkinlaista alkukantaista tyydytystä, kun taskussa pullotti paksu nivaska valuuttaa.

Näin jälkikäteen ajatellen saatoin olla aika ärsyttävä tyyppi.

No, jäihän minulle sentään 4,50.

Maksuvälineiden lisäksi säilön vasempaan etutaskuuni kuitteja. Nyt päällimmäisenä näkyy olevan eilisen soolokeikan taksikuitit.

Joitakin aikoja sitten satuin laulavan taksikuskin kyytiin. Minut tunnistettuaan kuski tempautui kertomaan karaokelaulamisen hienouksista antaen ratin takaa lukuisia musiikkinäytteitä mm. erilaisista vibraatoista. Puolimatkassa mittarikin painettiin kiinni, kun oltiin kerran saman alan miehiä.

Käteisen, kuittien ja maksukorttien lisäksi tämä tasku kätkee vielä muutaman muunkin kortin: ajo- sekä kelakortin, sukeltajakortin ja tietysti elinluovutustestamentin. Viimeksimainitun soisi löytyvän jokaisen kansalaisen taskusta, myös sukeltajakortin suorittamista suosittelen lämpimästi.

Sukeltaminen on mahtavaa, pinnan alla on kummallinen maailma. Neljä vuotta sitten olin juuri suorittanut OWD:n (kuvassa näkyvä sininen kortti) ja osallistuin sukellussafarille Thaimaan Similanilla. Toisena päivänä törmäsimme Koh Bon West Bridgellä parveen mantoja – ne ovat niitä suuria siivekkäitä kaloja, jotka ikäänkuin lentävät vedessä. Mantat liitelivät pitkään ryhmämme päällä, tunnelma oli kuin tieteiselokuvasta.

Noustuamme pintaan divemasterimme kertoi meidän olleen erittäin onnekkaita: kuulemma yksi sukeltaja tuhannesta näkee mantoja.

Seuraava sukellus muutamaa tuntia myöhemmin, Tachai Pinnaclella. Jotain isoa. Jotain aika helvetin isoa! Pakettiauton kokoinen valashai kierteli hetken ympärillämme, lähes kosketusetäisyydellä. Katosi sitten siniseen.

Pinnalla divemasterimme kertoi, että valashain näkee yksi sukeltaja kymmenestä tuhannesta.

Oikea etutasku

Oikeassa etutaskussa pidän avainnippua, jolla aukevat elämäni tärkeimmät lukot. Bonuksena kimpussa roikkuu myös pullonavaaja. Monia ovat olleet ne tilanteet, joissa porukan ainoalla absolutistilla on hallussaan avain kaljapullojen sisältöihin. Tosin keikkareissuilla Ketonen on taitava avaamaan korkkeja monenlaisilla vehkeillä: kelpo miekkosen osaavissa käsissä putelit sihahtelevat auki sormuksilla, sytkäreillä, kännyköillä ja vaikka millä. Ilman minua ja Ketosta ryypiskelevä seurue olisi kuitenkin pulloineen hätää kärsimässä.

Tässä taskussa pidän myös pullonavaajaakin tärkeämpää apuvälinettä: kynsileikkuria. Äkkiseltään pienen manikyyrivehjeksen pitäminen aina käden ulottuvilla ei vaikuta erityisen miehekkäältä – ollaan vain askeleen päässä tuuheuttavasta ripsarista – mutta kitaraa ammatikseen soittavalle kynsileikkuri on tuikitarpeellinen taskussapidettävä. Varsinkin sormilla soittaessani kynsiin tulee helposti halkeamia, repeämiä ja rispaantumia, joita joutuu välillä korjailemaan kesken keikkaakin.

Sormista tulee mieleen kädet ja niistä puolestaan koulun käsityötunnit.

Ala-asteella oppilaiden piti valita teknisten- ja tekstiilitöiden välillä. Default-asetuksena tietysti oli, että kaikki pojat valitsevat puutyöt ja tytöt rättikässän.

Minä valitsin tekstiilityöt. Tämä herätti hämmennystä koulun johtoportaassa asti: rehtori pyysi minut puheilleen ja kysyi, että onkos Anssi nyt tästä hommasta aivan varma? Minä olin. Aloin parsia ja virkata tyttöjen kanssa.

Jäin kuitenkin nuorten naisten seurassa hiukan ulkopuoliseksi, pari pipoa kudottuani anoin siirtoa teknisiin töihin. Se järjestyi. Ensimmäisenä teknisenä työnäni tein isälleni joululahjaksi linnunpöntön. Pönttöni edusti siinä mielessä vallankumouksellista lintuarkkitehtuuria, ettei siinä ollut lainkaan pohjaa.

Kolikkotasku

Farkkujen oikean taskun yläpuolella olevaa pientä kolikkotaskua ei monikaan taida käyttää? Minä käytän: siellä on lajitelma erilaisia plektroja sekä korvatulpat.

Plektroja on useita paksuuksia: keikoilla soitan sähkökitaraa yleensä 1 mm paksuisella plektralla, akustisen kanssa käytän vahvuutta 0.73 mm. Studiossa tarvitsen laajempaa palettia, ohuin käyttämäni plektra on paksuudeltaan 0.38 mm.

Korvatulppiin turvaudun lähinnä treenikämpällä, keikoilla korvissa on yleensä nappikuulokkeet. Kuvasta näkee tulppien muuttuneen melko ikävän värisiksi, niiden kuuluisi olla kirkkaan keltaiset. Tulpat ovat kuitenkin itse asiassa melko tuoreet, niihin on vain tarttunut väriä taskun kankaasta.

Kuulonsuojauksesta tulee ensimmäisenä mieleen ne vanhemmat miehet, jotka vasten tahtoaan rokkibändille altistuessaan tunkevat välittömästi sormet korviinsa ja luovat tuskaisina kiukkuisia katseita lavan suuntaan. Kuitenkin näitä aivan samoja hahmoja näkee tyytyväisinä paljain korvin sietämättömästi kirkuvan sirkkelin, tahi muun erittäin kovaäänisen työkoneen vieressä. Tuollainen mekkala ei näytä laisinkaan käyvän rokinvastaisiin pumpulikorviin.

Toisille ilmeisesti maittaa vain hiukan industriaalimpi mättö.

Vasen takatasku

Täällä on yleensä vain koiran kakkapussi.

En lähde assosioimaan.

Eräs julkisuuden kiistattomista eduista on se, ettei tarvitse enää valvoa öitään miettien mitä muut minusta ajattelevat? Sehän selviää välittömästi kun vain takoo oman nimen Googlen hakukenttään.

Onkin jälleen aika kuunnella herkällä korvalla kansalaisten ajatuksia ja mielipiteitä. Pidätin hengitystäni ja sukelsin uudestaan syvän joen kuraisiin vesiin. Kävin erilaisilla keskustelufoorumeilla naaraamassa pintaan itseeni liittyvää aggressiota ja vastaan nyt esitettyihin argumentteihin niiden vaatimalla vakavuudella.

Tuttuun tyyliin jätän mainitsematta kommenttien alkuperän ja kirjoittajien nimimerkit. Säilytän kuitenkin heidän kirjoitusvirheensä.

♠    ♠    ♠

(Anssi Kela -aiheisen keskustelun lomassa esitetty kysymys)
Ketä se rotan näköinen luikero kiinnostaa?!

(Vastaus)
Ei kiinnostakaan, paitsi siinä mielessä, että toivottavasti sillä ei mene hyvin.

Olen luullut näyttäväni enemmän rotan perseeltä kuin itse rotalta. Ilahduttava käänne yleisessä mielipiteessä!

♠    ♠    ♠

Viimesyksyinen hyvitysmaksukeskustelu kuohutti kansalaisten tunteita:

Anssi hyvä. Minä en halua maksaa sinulle siitä, että tallennan ulkoiselle kovalevylle varmuuskopioita tai valokuvia. Minä en edes pidä musiikistasi, enkä halua olla sen kanssa missään tekemisissä, ikinä. Lopuksi vielä – en ikipäivänä tule ostamaan (tai kopioimaan) vahingossakaan mitään tekeleitäsi, se on tallennustilan tuhlausta.

Aivan oikein – säästäväisyydessä on viisauden alku. Tallennustila on luonnonvara, jota ei totisesti kannata käyttää tuhlaillen. Koskaan ei nimittäin voi tietää milloin koittaa kirjoituksissa ennustettu aika, jolloin ihmiskunta tarvitsee vapaita bittejä henkensä pitimiksi. Voi sitä, jonka kovalevy on silloin täynnä kaikenlaista turhaa! Siksi neuvonkin kavahtamaan holtitonta tallennustilan käyttöä. Käytettäköön internettiä ja kovalevyjä ainoastaan siihen tarkoitukseen, jota varten ne on meille annettu – pornografisen materiaalin tutkisteluun.

(Oletteko muuten pannut merkille sitä, että silloin kun nettikeskusteluissa viesti alkaa sanoilla “X hyvä”, niin se ei koskaan jatku erityisen hyvin? Ehkä tuollaista avausta käyttävä nettikommentoija kokee, että vaikka minä nyt tässä vittuilenkin koko selaimen leveydeltä, niin teenpähän sen kuitenkin asiallisessa hengessä ja sivistyneesti.)

♠    ♠    ♠

Menis Anssikin oikeisiin töihin niin ei tarttis kokoajan valittaa.

Miten oikea työ määritellään? Eilen illalla olin nimittäin tekemässä sellaista hommaa, johon meni monta tuntia, josta tuli hiki, ja josta maksettiin palkkaa. Täyttääkö se kriteerit?

Mitä tulee valittamiseen, niin taisin eilen valitella naapurilleni sitä, että talossani on jostain syystä jatkuvasti ampiaisia, niitä saa päntiönään olla hätistelemässä ulos. Tuon keskustelun jälkeen en muista valittaneeni mistään. Niinpä on liioiteltua väittää, että valittaisin koko ajan!

♠    ♠    ♠

lopeta toi blogi ja tee musaa joohan
alat olal naurettava

Nytkö vasta alan olla naurettava? Olen arvellut olleeni sitä jo hyvän aikaa.

Mutta jos naurettavuuteni onkin vasta nupullaan, niin sehän tarkoittaa sitä, että olen vielä suurimmalta osin uskottava. Tässä tuleekin kiire: jäljellä oleva uskottavuus täytyisi nopeasti hyödyntää, ennen kuin naurettavuus kasvaa sen ylitse. Mutta miten? Kommentoijan mukaan ainoa tie on lopettaa blogi ja tehdä musaa. Musiikkia kyllä teenkin ihan entiseen malliin, mutta blogia en kuitenkaan haluaisi lopettaa.

Peli lienee siis menetetty, kehityksen suunta ei ole käännettävissä. Olen jo alkanut olla naurettava – pian olen sitä viiksikarvojani myöten.

♠    ♠    ♠

Anssi on kitaraa rämpyttävä pikku poika, jolla on liian paljon kerrottavaa ja jota ei jaksa kuunnella.TÄT TÄT TÄT TÄT! Meil on omakotitalo… Anssi ja kitara ja spanielin taiteilijailme!

Pidän tätä melko osuvana ihmiskuvauksena. (Laitoin muistiin tuon TÄT TÄT TÄT TÄT -jutun, se on ihan käyttismatskua.)

♠    ♠    ♠

Anssi Kelasta on tullut hippi, vihreä ja musuttaja, eli hänelle on tullut aivovamma

Aivohäiriönihän on jo tunnettu tosiasia, siitä on kirjoitettu lehdessäkin.

♠    ♠    ♠

Lyriikan mestari, hirveitä kappaleita, kun sanoitukset ei natsaa on biisit täynnä trioleja ja duoleja. Juice kääntyis haudassa, jos kuulis. Anssin biisit on kamalalta kuullostavaa rapin ja popin sekamelskaa. Entä biisien sanoma: Lähes kaikki Anssin biisit edustaa hänen omaa elämää ja tapahtumia hänen turvattussa lapsuudenkodissa jossain v..tun Nummelassa. Ketä kiinnostaa??
“Ja mä mietin et mul on kaikki ihan ok” tai jotain sinnepäin….

Nummelan ilmestyttyä Juicelta kysyttiin eräässä lehtihaastattelussa mielipidettä tästä uudesta tulokkaasta, Anssi Kelasta. Mikäli oikein muistan, niin Juicen vastaus kuului: “Emmä jaksa sitä.”

Kommentoija kuitenkin vaikuttaa tutustuneen huolellisesti tuotantooni, koska esittää väitteen: Lähes kaikki Anssin biisit edustaa hänen omaa elämää ja tapahtumia hänen turvattussa lapsuudenkodissa jossain v..tun Nummelassa.

No, ensinnäkin lapsuudenkotini ei ollut Nummelassa, mutta tämä nyt on vain pieni muotoseikka.

Väite herättää joka tapauksessa kiinnostuksen tutkia kappaleitteni tekstien maailmaa. Kumpuavatko lähes kaikki sanoitukseni tosiaan omasta elämästäni?

Koko levytetyn tuotannon kahlaaminen näissä merkeissä olisi tähän paikkaan liian työlästä, joten valitsen otannaksi Singlet 2000-2010 -kokoelman kappaleet. Sieltä löytyvät kuitenkin ne eniten radiossa soineet rallit. Jos satunnainen kuulija on joskus tehnyt johtopäätöksiä tuotantoni suhteen, niin ne on luultavasti vedetty juuri näiden biisien perusteella.

Kappaleet, ja niiden sanoitusten suhde omaan elämääni:

VANHA BIISI

Laulussa listataan muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Suurin osa on omiani: kyynelehdin aikanaan E.T.:n lopussa, laitoin seinälle Samantha Foxin julisteen, katselin Dianan häitä, kokeilin Duran Duranin innoittamana meikkejä… Väite pitää siis kutinsa: kappale kertoo jossain määrin omasta elämästäni.

NOLLA

Ei varsinaisesti perustu omaan elämääni, vaikkakin lähes jokainen (myös minä) on varmaankin joskus ollut samanlaisissa tunnelmissa kuin laulun kertoja.

MILLA

Ei perustu omaan elämääni.

AAMU

Tämä on Aukio -nimiseltä konseptialbumilta, joka kertoo epäonnisen kaivosmiehen tarinan. En ole koskaan työskennellyt kaivoksessa. Olin kylläkin kerran käynyt sellaisessa, mutta tämä tapahtui vasta levyn julkaisemisen jälkeen.

PUISTOSSA

Ei perustu omaan elämääni.

JENNIFER ANISTON

Ei perustu omaan elämääni. Näin tosin kappaletta kirjoittaessani unta Jennifer Anistonista, lisäsin hänet siksi kappaleen tekstiin. (Ei, se ei ollut ns. märkä uni.)

KAIVOS

Ks. Aamu.

KAKSI SISARTA

Ei perustu omaan elämääni. Eräs kaverini tosin murtautui nuoruudessaan huoltoasemalle, ne rivit on lainattu hänen elämästään.

LAULU PETETYILLE

Ei perustu omaan elämääni.

KARHUSAARI

Nyt väitteen tueksi löytyy jälleen vahvaa näyttöä: kirjoitin kappaleen Karhusaaren rantakalliolla, kuvailin tekstissä kaikkea mitä näin ympärilläni.

1972

Ei perustu omaan elämääni.

ÄLÄ MENE POIS

Yleismaailmallinen rakkauslaulu, tällaisia fiiliksiä jokainen parisuhteen kokenut on varmasti tuntenut (myös minä). Ei siis varsinaisesti kerro omasta elämästäni.

MIKAN FAIJAN BMW

Ei perustu omaan elämääni.

RAKKAUS ON MURHAA

Jälleen sellaisia fiiliksiä, joita jokainen rakkaudessaan pettynyt on varmasti kokenut (myös minä). Kappaleen tarina ei kuitenkaan ole minun tarinani, mutta miljöö Bulevardeineen ja Ruttopuistoineen on napattu suoraan silloisilta kotikulmiltani. Sanottaisiinko, että tämä kertoo osittain omasta elämästäni?

SUOMALAINEN

Tummaihoisen koulupojan vinkkelistä kirjoitettu kappale. Ei siis kerro omasta elämästäni.

SUURIA KUVIOITA

Ei perustu omaan elämääni. Eräs kaverini tosin kuskasi kerran pakettiautolla poranteriä Liettuaan, nappasin detaljin biisiin. (Tämä oli eri kaveri kuin se Kahden sisaren kriminaali.)

NUMMELA

Tämä on omaelämäkerrallinen kappale, sen kolmessa säkeistössä kävellään läpi elämäni kolme ensimmäistä vuosikymmentä.

Siinä 17 biisin otos, lasketaanpa pitääkö esitetty väite kutinsa. Tulos:

3,5/17 = 20,6 % = lähes kaikki

♠    ♠    ♠

Anssi Kela pukeutuu tylsästi ja aina vain farkkuihin ja nahkatakkiin – jotain vaihtelua pitää olla.

Tämä on väärä todistus lähimmäisestä! Kyllä minun päälläni on yleensä myös paita, lisäksi tapana on käyttää alushousuja ja sukkia. Jos ihminen pukeutuisi pelkkiin farkkuihin ja nahkatakkiin, niin en muutenkaan luonnehtisi tyyliä sanalla tylsä. (Semminkin, jos kyseessä olisi naisihminen.)

Vaihtelun tarpeesta olen tismalleen samaa mieltä. Siksi pukeudunkin toisinaan kotona verkkareihin.

♠    ♠    ♠

Sisso tuon Anssin hiuksia ihan kun Jonen kuontalo,epäsiisti likainen leikkaisi ja kampaisi miksi ihmisten täytyy olla epäsiistejä vähän voisi kanssa ihmisä kunnioittaa jos ei muuten niin puhtailla hiuksilla!tuolla on kyllä kaksihaaraisten hiusten suomen ennätys!

Tämä katsojapalaute liittyi esiintymiseeni Putous-ohjelmassa. Mainittakoon, että sitä edeltävänä päivänä kävin leikkauttamassa hiuksiani useamman sentin verran. Jos kyseisen katsojan kuvaruudussa vilahteli kaksihaaraisia hiuksia, niin väitän kyllä ongelman silloin piilleen hänen tv:nsä/digiboksinsa asetuksissa. Vakuutan frisyyrin olleen myös puhdas.

♠    ♠    ♠

olen jo pitkään miettiny jäppisen järjenjuoksua ja turhauman tilaa; käyttää aikaansa bloggailuun ja satuiluun (sehän on tehnyt mielikuvitusblogia kanssa), aku ankan tekstin kirjoittamiseen ym ymym. Mitä jos keskittyisit ihan perusduuniisi ja tekisit hittejäsi – nyt kun et enää taida säheltää sen autourheilunkaan parissa…
TAI VAIHDA KOKONAAN ALAA niin päästään susta kela.

Tämä on kiinnostava kommentti. Erityisesti tuo mielikuvitusblogi kutkuttaa, mistähän osoitteesta sellainen löytyy?

Mitä tulee allekirjoittaneen järjenjuoksuun: eipä se pahemmin juoksekaan, pikemminkin löntystelee silloin tällöin persettään raapien jääkaapille. On kuitenkin hauskaa, että joku on jo pitkään miettinyt turhaumani tilaa. Tällainen huolenpito liikuttaa, kiitokset siitä!

♠    ♠    ♠

Lue myös Syvä joki -saagan edelliset osat:
Syvä joki 1
Syvä joki 2

Se on täytetty! Reilun kuukauden kestänyt urakka on valmis: 160 kappaleen AOR Taleban -soittolista on noussut harjakorkeuteen. Nyt olo on kuin Elias Lönnrotilla.

Hanke sai alkunsa viime kuussa järjestämästäni AOR-raadista, jonka jälkilöylyjä viskeltiin hyvän aikaa tähän blogiin kirjoittamani raportin yhteydessä. AOR:n ympärille syntyi jopa pienimuotoinen kansalaiskeskustelu: monet olivat ilahtuneita siitä, että vuosikymmeniksi musiikkimaailman häpeänurkkaan häädettyä musiikkityyliä aletaan vihdoinkin maanitella takaisin päivänvaloon.

Olin yllättynyt oman pelinavaukseni saavuttamasta kiihkeästä vastakaiusta. AOR:n syvimmästä olemuksesta syntyi kelpo polemiikkia ja samalla tietooni saatettiin useita itselleni entuudestaan tuntemattomia genren edustajia, linkkejä sinkoili pitkin YouTubea sekä Spotifyita.

Pian tajusin, että tästä ei selvitä ilman definitiivisen soittolistan tekemistä.

Niinpä tartuin haasteeseen. Sukelsin vapaina hetkinäni Spotifyn syvyyksiin, koluamaan muiden tekemiä soittolistoja ja kulkemaan loputtomia related artists -ketjuja. Luin Classic Rock -lehden AOR-erikoisnumerot ja kuuntelin niissä arvostellut levyt (ne, jotka löysin Spotifysta). Tongin aiheen pohjamutia myöten – ja sain vaivojeni palkkana nostettua pintaan loistavia helmiä. Niistä on nyt tehty kaunis nauha, kutsun sitä nimellä AOR Taleban.

Soittolistasta olisi tullut loputon, ellen olisi asettanut sen huulille joitakin filttereitä.

Ensinnäkin rajoitin yksittäisen artistin kappalemäärän kahteen. Pidin tässä esimerkkinäni Nooaa: hänkin kelpuutti arkkiinsa vain kaksi yksilöä kustakin lajista. Tosin minun listallani osa artisteista joutui tyytymään vain yhteen kappaleeseen. Toisten kanssa oli puolestaan runsaudenpulaa: esim. Survivorin kaksi biisiä raakkasin parinkymmenen mainion kandidaatin listalta. Työlästä!

Lisäksi asetin joitakin muodolliseen pätevyyteen liittyviä kriteereitä. Vanhana fundamentalistina päätin kelpuuttaa listalleni ainoastaan mahdollisimman puhdasta AOR:ää. Käytännössä tämä tarkoitti viiden prinsiipin toteuttamista:

1. Hyväksytyn kappaleen piti luonnollisesti kuulua genreen. R-kirjain AOR:ssä tulee sanasta rock. Niinpä hylkäsin kaiken liian köykäisen (balladien kohdalla katsoin tätä toki läpi sormien). Toisaalta tarkkana piti olla myös toisessa laidassa: oikeaoppinen AOR kun ei saisi rokata liikaa. Oikean balanssin löytäminen oli tärkeää.
2. Kitaran lisäksi biisin tuli sisältää syntikkaa, tai vähintäänkin pianoa. Hylkäsin armotta pelkkiä kitaroita tarjoavat esitykset.
3. Ei akustisia kitaroita! Niille ei ole sijaa AOR:n majatalossa.
4. Ei Hammondia. Syntikoita niiden olla pitää, ei mitään pumppuharmooneja.
5. Kappaleen tuli myös olla mielestäni hyvä. Arviolta 90 prosenttia kuuntelemistani kappaleista kompastui tähän viimeiseen kantoon. Suurin osa AOR:stä on loppujen lopuksi aika jykevää  paskaa. (Argumentti, joka toki passaa mihin tahansa muuhunkin musiikkityyliin.)

Näiden muotoseikkojen tunnustaminen helpotti karsintaa huomattavasti. Kuulevatko vanhat korvani jonkun harjaavan tuolla seassa akustista kitaraa? => skip. Mitä? Onko tuonne kitaroiden alle haudattu Hammond? => skip. (On tosin pakko myöntää, että ainakin parissa listan kappaleessa on hieman akustista kitaraa… Se on kuitenkin kyseisissä tapauksissa niin merkityksettömässä roolissa, että katsoin hyötynäkökohtaa ja painoin asian villaisella.)

Ei musiikkia tietenkään tulisi rajata noin typerillä ja jyrkillä linjauksilla, eri tyylien raja-alueilla tapahtuu aina liukumaa aitojen ylitse. Tavoitteenani tässä hankkeessa oli kuitenkin AOR:n puhtaimman ytimen listaaminen, siksi tuo viisi käskyä oli paikallaan hakata kiveen. Toisaalta näin tiukka linja aiheutti myös hankaluuksia. Esimerkiksi tapaus Boston: sehän on kiistatonta AOR:ää, eräs koko genren uranuurtajista. Mutta useissa heidän kappaleissaan on sekä akustista että Hammondia! Mikä neuvoksi?

Luonto ei antanut tinkiä periaatteista. Niinpä Boston on tässä kattauksessa edustettuna vain yhden, kriteerit täyttävän kappaleen voimin.

Pyrin nostamaan esiin muitakin kuin niitä itsestäänselvimpiä kappaleita, aiemmin mainitsemaltani Survivorilta en esimerkiksi valinnut Eye Of The Tigeria. On siellä kuitenkin niitä itsestäänselvyyksiäkin, pelkkien tuntemattomampien biisien valitseminen ei ollut varsinaisena teesinä.

Itselleni täysin uusista tuttavuuksista mainittakoon vaikkapa Balance, jonka Haunting on mielestäni yksi tämän listauksen parhaista kappaleista. Ilahduin myös Robin Beckin löytämisestä, hänen tuore The Great Escape -albuminsa sisältää valioluokan AOR:ää. Listalle päätyi myös kaksi kotimaan edustajaa – Brother Firetriben mukanaolo ei varmaankaan ole kenellekään yllätys, mutta toinen nimi tullee puskista…

Toivon laatimani listan on toimivan lyhyenä oppimääränä puhdasoppisen AOR:n maailmaan, kukin voi syventää opintojaan tutustumalla kiinnostavilta vaikuttavien artistien muuhun tuotantoon. Valmis lista ei tietenkään ole täydellinen. Maailmassa on kosolti AOR:ää, en reilussa kuukaudessa ehtinyt käydä kaikkea läpi. Päätin kuitenkin, että tämä 160 kappaleen otos yli sadalta eri artistilta saa luvan riittää tähän hätään – kyseessä on sentään 11 tuntia pelkkää asiaa. Sitä paitsi taidan itse kaivata jo jotain muuta kuunneltavaa…

AOR-raadissa puitiin kuutisen viikkoa sitten huolestuneena AOR:n nykytilaa. Ilokseni voin todeta löytäneeni tälle listalle useammankin kirkkaana loistavan majakan nyky-AOR:n merellä, tuoreimmat kappaleet ovat tältä vuodelta.

AOR on siis selkeästi tulevaisuuden musiikkia! Mitä juustoisempaa – sitä parempaa!

♠    ♠    ♠

Jos koneellasi on Spotify, niin pääset diggailemaan AOR Taleban -soittolistaa tästä. Painamalla listan yläpuolella olevaa +Subscribe -nappulaa löydät listan aina kätevästi Spotifyn vasemmassa marginaalissa olevasta valikosta.