Keikkarapsa: Kasarin lapset

Valentine’s Special, Anssi Kela ja Diandra ti 14.2.2017 On the Rocks, Helsinki

Valtakunnallisen keikkapäivän kunniaksi eri puolilla Helsinkiä oli ilmaisia keikkoja, ja päätettiin kavereiden kanssa valita siitä tarjonnasta On the Rocks -musiikkikapakan tarjoama kasaribiletystapahtuma Love for the 80’s. Edellisen vuoden vastaavaa tapahtumaa varten oli koottu kovatasoinen bailubändi Valentine’s Special, jonka muusikot hankkivat elantonsa mm. Sannin taustabändissä. Tänä vuonna heillä oli kaksi vierailevaa solistia, Anssi Kela ja Diandra. Koko tästä hyvin nuoresta porukasta Anssi taitaa olla ainoa, joka on ollut olemassa jo 1980-luvulla, mutta alhaisesta keski-iästä huolimatta genreksi oli valittu nimenomaan englanninkielinen kasaripoppi.

Treffasimme tyttöporukalla Kampissa, jossa halasimme toisiamme (ja joitain ventovieraitakin, koska oli Ystävänpäivä). Siirryimme On the Rocksin maantasokerrokseen alkudrinkeille ja maailmaa parantamaan jo pari tuntia ennen alakerran eli varsinaisen keikkapaikan ovien aukeamista. Jossain vaiheessa seuraamme liittyi kolmikko, joka oli juuri ollut Anssi Kelan keikalla Venemessuilla (kaiketi perusmessukeikka, noin 7 biisiä ja settilista käsitti lähinnä isoimmat hitit), ja he kehuivat juuri näkemäänsä tapahtumaa todella hienoksi.

”Hei miettikää, siellä oli PYÖREÄ lava!”
”No pyörikö se?”
”Ei, ei se pyörinyt. Mut sitten siellä oli myös palmuja, ja UIMA-ALLAS!”
”Uitteko te siinä altaassa?”
”Ei, ei me uitu.”
”Kai Anssi sentään ui?”
”No ei, ei sekään kyllä uinut.”
”No höh, me ollaan ennenkin oltu keikalla jossa lava ei pyöri eikä Anssi ui.”

Tässä vaiheessa kello lähestyi jo iltakahdeksaa, joten lopultakin muodostimme laiskanlaisen jonon alakerran ovelle (jonoon kiirehti ihan ekoiksi pari Sannin fania) ja siirryimme sinne hetken kuluttua hyvässä järjestyksessä. Alhaalla jäimme hengailemaan lavan edustalle ja porukkamme kasvoi vielä kolmella uudella kaverilla. Jatkoimme seurustelua ja baarin antimien nautiskelua. Saimme kuulla, että soitto alkaa vasta puoli kymmeneltä etukäteen ilmoitetun ysin sijasta (hiukan myöhäistä arki-illalle, kun olisi duuniakin seuraavana aamuna…) ja todellisuudessa keikan alku viivästyi vielä tuostakin hiukan. Paikka oli täyttynyt vasta viimeisen puolen tunnin aikana, eli porukat ilmeisestikin tulivat sinne vasta itse keikalle.

Hyväntuulinen bändi lähti liikenteeseen Huey Lewisin menevällä Hip to be Squarella, eikä tahti siitä oikein missään vaiheessa rauhoittunut parista balladista huolimatta. Bändi (kaksi kitaraa, basso, kahdet kiipparit, rummut ja laulaja + vahvat taustalaulut, ja parissa biisissä vielä vieraileva saksofonisti) tykitti menemään hyvällä tatsilla. Yleisön eturivit eivät malttaneet pysyä erityisen paikoillaan ja kun bändi sopivasti innosti taputtamaan tahtia, meno muuttui riehakkaaksi ja deodorantti petti pahemman kerran jo keikan alkupuolella.

Muutaman biisin jälkeen bändi kutsui lavalle illan ensimmäisen vierailevan solistin, Anssi Kelan, joka asteli sinne tutussa mustassa nahkatakissaan. Kitaran sijasta mukana oli nippu aa-nelosia, joissa paljastui olevan kohta esitettävien biisien lyriikat. Jännää, mitähän kasarihittejä sieltä mahtaa löytyä? Bändi oli jo omin voimin esittänyt pari Anssin ohjelmistoon kuuluvaa lainakappaletta eli Bowien Let’s Dancen ja Don Henleyn Boys of Summerin, eli ne ainakin ovat jo pois laskuista.

Anssin eka valinta oli Foreignerin huikea I Want to Know What Love Is. Melkoinen suoritus noin äänenkäytön osalta, mutta onnistuihan se! Edes Anssin äänijänteillä ei tuollaisia kyllä vedetä useampaa peräkkäin, joten seuraavat kappaleet olivat hieman iisimpiä sillä saralla. Ei siis ihme, että seuraava poiminta oli Rick Springfieldin balladityyppinen Jessie’s Girl.

Kolmas biisi sitten räjäyttikin koko potin: Little Stevenin ja The Disciples of Soulin ehdottomasti parasta tuotantoa edustava Out of the Darkness! No nyt, no nyt on kova! Anssi spiikkasi biisin vihjaten, että varmaan iso osa kuulijoista ei tunne tätä helmeä, mutta toki tuo levy (Voice of America) löytyy hyllystä ja kun jälkeen päin keskusteltiin, iso osa meidän porukoista myös tunsi kappaleen vanhastaan hyvin vaikka kukaan meistä ei ollut sitä koskaan ennen kuullut livenä kenenkään esittämänä. Anssi vielä erikseen kertoi, että on jo 30 vuotta haaveillut pääsevänsä joskus laulamaan tämän. Upeaa että sain olla paikalla, ja toivottavasti tämä löytää paikkansa vielä joskus toistekin jostain settilistasta!

Anssin setissä oli neljä biisiä, ja niistä viimeinen oli Whitesnaken todellisen rakkauden perään kaipaileva Is This Love. Anssi ja tämä bändi olivat hyvin yhteen toimiva porukka, vaikka näitä biisejä tuskin oli kovin montaa kertaa treenattu yhdessä. Todella mukava ja viihdyttävä setti, ja tällä nuori herra Kela vaikutti juuri sopivan karismaattiselta niiden esittäjäksi. Hänellähän voisi vaikka olla ihan kiva tulevaisuus jonkun vähän rokkaavamman bilebändin solistina.

Bändi jatkoi nyt taas omin voimin ja samalla paljastui, että kaikki edellä esitetty oli ollut vasta lämmittelyä tositoimia varten. Kyrie meni korkealta ja kovaa, In the Air Tonightissa pantiin kaikki peliin itsevalaisevia rumpukapuloita myöten (eturivin tytöt kirkui) ja Toton Africa sai viimeistään kaikki laulamaan kertsiä mukana. No nyt mennään kyllä niin guilty pleasure -linjalla ettei ole tottakaan, mutta tässä joukossa ei onneksi tarvitse hävetä kun suut aukeilevat ja kädet nousevat ylös sekä oikealla että vasemmalla. Kello alkoi olla jo paljon ja ne kaverit, joilla oli kaikista aikaisin aamuherätys, olivat karanneet jo Anssin osuuden jälkeen mutta hei, täällä on kivaa, ei täältä mihinkään voi vielä lähteä! Huominen on vasta huomenna, surraan menetettyä nukkumisaikaa joskus myöhemmin, ei vielä nyt!

Diandran näin ensi kerran livenä yhdellä kirkkokeikalla runsas vuosi sitten, ja silloin kirjoitin keikkarapsaani, että sen illan runsaista esiintyjistä ottaisin mieluiten parina joskus Anssin ja Diandran, joten oli todella hauskaa että tilaukseni oli selvästikin kuultu! Upeaääninen ja iloinen Diandra lähti liikkeelle soultyyliin, sitten mentiin Pointer Sistersin tahtiin ja viimeisessä biisissä siirryttiin täysiveriseen stadionrokkiin Bon Jovin tyyliin. You Give Love a Bad Name oli illan ehdottomia huippuhetkiä ja lavan edessä tanssittiin ihan tosissaan. Jossain biisissä Diandra rikkoi mikrofoninkin ihan samalla lailla kuin Anssi oman settinsä aikana, eli sen liitokset eivät selvästi olleet tarkoitettu kestämään rajummassa menossa.

Diandran osuuden jälkeen bändi ilmoitti että heillä on ohjelmistossa vain kaksi biisiä lisää ja encoreja ei kannata toivoa koska mitään muuta ei osata. No ei se mitään, taputettiin jo tässä vaiheessa ne ”we want more!” -kuviot läpi ja saatiin palkkioksi lisää Phil Collinsia (ainoa artisti jonka tuotannosta useampi kuin yksi biisi oli päässyt illan soittolistalle) ja keikka päätettiin iloiseen You Can Call Me Aliin, jonka aikana tuli lähinnä tuijotettua basisti Jessen letkeää peukkubassottelua.

Se siitä sitten, ja kiireesti kohti Kamppia ja busseja. Harmittavasti tässä vaiheessa ei voinut enää jäädä paikalle iloitsemaan tuttujen kanssa todella hauskasta keikasta, kiittämään bändin jäseniä ja suunnittelemaan tuleviin vastaaviin tapahtumiin osallistumista, mutta kotimatkan aikana annettiin sitten messenger-viestien lentää ja päästiin edes näin virtuaalisesti puimaan biisilistaa ja eri laulusolistien suorituksia.

Kotiin asti selvisin vain hiukan huomisen puolella, mutta koska herätyskello oli aika varhain pirisemässä, yö jäi lyhyeksi. Aamulla väsytti aivan sairaasti, jalkoihin sattui ja kurkku oli laulamisesta kipeänä. Bussipysäkille taapertaessa päässä alkoi väkisin soida In the Air Tonight, joten silloin oli helppo tajuta, että tuntemani olotila on tietenkin oikein täysiverinen Phil Collins -darra.

Settilista, johon on merkitty biisien alkup. esittäjät ja vuodet sekä vierailevat solistit

Hip to be Square (Huey Lewis 1986)
Let’s Dance (David Bowie 1983)
Footloose (Kenny Loggins 1984
The Boys of Summer (Don Henley 1984)
Angelia (Richard Marx 1989)
I Want to Know What Love Is (Foreigner 1984) w/ Anssi Kela
Jessie’s Girl (Rick Springfield 1981) w/ Anssi Kela
Out of the Darkness (Steven van Zandt 1983) w/ Anssi Kela
Is This Love (Whitesnake 1987) w/ Anssi Kela
Kyrie (Mr. Mister 1985)
In the Air Tonight (Phil Collins 1981)
Africa (Toto 1982)
Rocky Training Montage (Vince DiCola, instrumentaali 1985)
Sweet Love (Anita Baker 1986) w/ Diandra
I’m So Excited (Pointer Sisters 1982) w/ Diandra
You Give Love a Bad Name (Bon Jovi 1986) w/ Diandra
Easy Lover (Phil Collins 1984)
You Can Call Me Al (Paul Simon 1986)

(vihje: Phil Collins -darra helpottaa ratkaisevasti kun sinnikkäästi hokee mielessään ”But I can see you, your brown skin shinin’ in the sun”, koska se mantra vaihtaa jossain vaiheessa Boys of Summerin uudeksi korvamadoksi.)