Kumpi on vapaampi: sana vai yksilö?

| Tagit: , , , | Aiheet: Mielipiteet | Kirjoittaja:

Jari Sarasvuon yksityisasioista on viime aikoina kirjoitettu sillä kaikkein isoimmalla, keltaiselle pohjalle painettavalla fontilla. Jari ei ole suostunut tyytymään osaansa median valuttaessa ämpärikaupalla kylmää paskaa hänen niskaansa: tänään Aamulehti julkaisi Sarasvuon kirjoittaman avoimen kirjeen, jossa hän haavoitetun karhun kiihkeydellä puolustaa oikeuttaan yksityisyyteen.

Minusta Jarin kirje on tärkeä ja hyvä. Sitä lukiessani muistin, että minäkin kirjoitin viisi vuotta sitten vastaavanlaisen tekstin koettuani itsekin julkisen kölin alitse vetämisen. Minulla ei kuitenkaan tuolloin ollut pokkaa julkaista kirjoitustani: pelkäsin vaikuttavani herkkänahkaiselta julkkikselta, joka vain julkisuudessa itkee sitä miten kamalaa julkisuus on.

Nyt kaivoin esiin tuon viiden vuoden takaisen kirjoitukseni ja totesin sen sisältävän paikoitellen melko mielenkiintoistakin pohdiskelua sanan- ja yksilönvapauden sekä journalistisen etiikan tiimoilta. Niinpä päätin julkaista kirjoituksen nyt, tukeakseni Sarasvuon taistelua tuulimyllyjä vastaan. Teksti lähentelee pituudeltaan Päätalon tuotantoa ja sen sisältämät yksityiskohdat ovat jo vanhentuneita, mutta aihe on edelleen valitettavan relevantti. Seuraavassa aikahyppy allekirjoittaneen housuihin, syksyyn 2004:

♠    ♠    ♠

Suomen Perustuslaki, toinen luku, 10 §:
Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on perustuslailla turvattu.

Vuosi sitten suhteeni julkisuuteen ja mediaan muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä. Julkisuus oli tuolloin minulle jo tuttua. Olin ollut menestykseni myötä paljon esillä ja oppinut käyttämään mediaa hyväkseni: osasin antaa luontevasti haastatteluja oikeaan aikaan oikeille toimittajille välittääkseni yleisölleni haluamani viestin. Artistin ja median välinen symbioosi vaikutti toimivalta ja minusta tuntui, että kuvio oli täydellisesti näpeissäni. Kunnes eräänä lokakuisena aamuna heräsin ystäväni puhelinsoittoon. Hän kertoi, että uusimman Seiskan kannessa on minun naamani ja otsikko: ANSSI KELA JÄTTI PERHEENSÄ!

Tuon jälkeen kaikki oli toisin.

Vuonna 1999 minulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä omista lauluistani koostuva soololevy. Mietin pitkään mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Tiesin, että mahdollisuus suureen menestykseen olisi hyvin pieni. Se oli kuitenkin olemassa ja menestyksen sattuessa kohdalle joutuisin tinkimään yksityisyydestäni ja kestämään julkisuuden. Ajatus elämästä julkkiksena tuntui epämiellyttävältä, en ollut varma haluaisinko asettua valokeilaan. Tarve tehdä ja levyttää omaa musiikkia vei kuitenkin voiton. Ymmärsin leikin, johon olin ryhtymässä ja hyväksyin myös kolikon toisen puolen. Päätin kuitenkin alusta lähtien määritellä selkeät rajat, joiden puitteissa toimisin julkisuudessa: perheeni, kotini ja yksityiselämäni eivät kuuluisi asialistalle – kaikki ei ollut kaupan. Luulin, että lehdistö kunnioittaisi tätä ja jättäisi yksityiselämäni rauhaan.

Minulla oli mediasta vielä paljon opittavaa.

Kun nimeni ja kasvoni sitten äkkiä komeilivat negatiivisissa merkeissä lehtien lööpeissä ja kansissa, huomasin viattomuuden ajan olevan ohi. Oli vaikeaa ymmärtää tapahtunutta. Olin aina ajatellut olevani tavallinen naapurinpoika, joka oli vain sattunut tekemään pari kivaa laulua joista ihmiset näyttivät pitävän. En pitänyt itseäni julkkiksena enkä arvannut olleeni persoonana ylipäätään niin mielenkiintoinen, että elämäni käänteillä voitaisiin myydä lehtiä.

Olin tietysti ollut ennen kaikkea suunnattoman sinisilmäinen. Tuntui vaikealta hyväksyä sitä, että pelkkä laulujen tekeminen oikeutti yksityiselämäni muuttamisen kauppatavaraksi vastoin omaa tahtoani. Oli raastavaa lukea itseni ja lähimmäisteni elämästä isolla fontilla reviteltyjä juttuja, joiden asiasisältö rakentui pitkälti huhupuheista, puolitotuuksista ja suoranaisista valheista. Kirjoitin juttuja raapustaneille toimittajille tulikivenkatkuisia kirjeitä ja vastineita. Nuo yön hiljaisina tunteina kirjoitetut kirjeet jäivät lähettämättä, luojan kiitos. Ymmärsin nimittäin uuden asemani mediassa: kaikkea sanomaani käytettäisiin tässä tilanteessa minua vastaan. Kuherruskuukauteni lehdistön kanssa oli päättynyt ja kuranheitto alkanut.

Loin selviytymisstrategian, joka perustui pään pystyssä pitämiseen ja siihen, etten edelleenkään kommentoinut asioita, jotka eivät mielestäni kuuluneet muille. Miksi olisin antanut toimittajille lisää vettä myllyyn? Selittelemällä ja valittamalla olisin kaivanut itseni vielä syvempään monttuun.

Vaikeneminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Purin kieltäni tuntien itseni häpäistyksi ja täysin voimattomaksi lukiessani kuinka lehdistö veti elämääni alas vessanpytystä. Olin kaiken kohun keskellä vielä kiertueella, yleisön eteen astuminen tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni pelottavalta. Tunsin pettäneeni kuulijani.

Lehdistö myllytti pari viikkoa. En kuitenkaan antanut toimittajille uutta kirjoitettavaa ja pian nimeni pudotettiin pois otsikoista. Tilanne rauhoittui, mutta ei palannut ennalleen. Olin kärsinyt kirjoittelusta henkilökohtaisella tasolla, mutta se oli vahingoittanut myös uraani. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olivat aikaisemmin pitäneet lauluistani, mutta nyt tuhonneet levyni luettuaan otsikot (sinänsä aika mielenkiintoista, että hyvä laulu voi lööppien voimalla muuttua äkkiä huonoksi). Lehdet palasivat aika ajoin aiheeseen, mutta kirjoittelu oli jo väsynyttä vanhan toistoa.

Kului miltei vuosi ensimmäisestä Seiskan jutusta ja ajattelin ihmisten jo unohtaneen koko jupakan. Eräänä aamuna puhelimeni kuitenkin soi ja kuulin olevani jälleen kyseisen lehden sivuilla.

Kävin hakemassa Seiskan kaupasta enkä ollut uskoa silmiäni: toimittaja oli käynyt nuuskimassa kotiani ja kirjoitti aukeaman jutussa näkemästään. Olin asunut vuokralla ja sopimukseni päätyttyä vuokranantajani oli päättänyt pistää asunnon myyntiin. Annoin myyntiä hoitaneen kiinteistönvälittäjän järjestää asunnossani näytön. En voinut kuvitellakaan, että jokin lehti saattaisi oikeasti lähettää toimittajansa paikalle. Siinä se nyt kuitenkin oli. Kodin koskemattomuus on ollut minulle aina erityisen tärkeää – yhdellekään toimittajalle en ole asuntoani esitellyt. Nyt lehden sivuilla oli kuitenkin yksityiskohtainen raportti, jossa kerrottiin esimerkiksi vaatekomeroni sisältö ja se, että vessanpöntön viereen oli pinottu musiikkilehtiä.

En ollut ikinä tuntenut oloani niin hyväksikäytetyksi ja yksityisyyttäni niin loukatuksi.

Myönnetään: julkisuudesta on muutaman viime vuoden aikana ollut minulle paljon hyötyä. Onkin jeesustelua valittaa nyt julkisesti median kohtelusta, kun olen ollut valmis käyttämään epäröimättä hyväkseni kaikki julkisuuden tarjoamat hyvät puolet – siksi tiedostankin moraalisen närkästykseni horjuvan huteralla pohjalla. On kuitenkin aivan eri asia lukea lehdistä työhöni liittyvä negatiivinen juttu, kuin ottaa vastaan kuraa, joka ei liity ammattiini millään lailla. Jossain kulkee julkisen ja yksityisen välinen raja ja olen kyllästynyt siihen, ettei keltaisella lehdistöllä ole minkäänlaista kunnioitusta sitä kohtaan. En ehkä itse ole paras mahdollinen henkilö heristämään syyttävää sormea, mutta toisinaan on tarpeen nostaa äläkkä. Se, että toimittaja tekeytyy asunnonostajaksi ja tunkeutuu sillä verukkeella kotiini, menee liian pitkälle. Se ei millään kriteerillä mitattuna voi olla oikein.

Tämän Seiskan viimeisimmän tempauksen jälkeen olen ollut yhteydessä juristeihin ja tiedustellut mitä laki sanoo tällaisen journalismin harjoittamisesta. Minulle on kerrottu julkisuuden henkilöiden elävän eräänlaisella yksilönsuojan harmaalla alueella: yhtäältä yksityiselämäni ja kunniani on turvattu perustuslailla, mutta toisaalta sama perustuslaki turvaa myös sananvapauden, joka sisältää oikeuden ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Yksityisyyden suojan ja sananvapauden välillä vallitseekin jännite ja oma asemani herättää kysymyksiä. Saako minusta kirjoittaa vapaasti mitä vain koska olen julkisuuden henkilö? Jos ei, niin missä rajat kulkevat? Onko minulla itselläni oikeutta määrittää kirjoittelulle rajoja?

Rikoslain 24. luku käsittelee yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamista. Luvun kahdeksas pykälä käsittelee yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä ja siinä todetaan seuraavaa: Tähän rikokseen syyllistyy se, joka oikeudettomasti joko 1) joukkotiedotusvälineitä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Tämän rikostyypin ongelmat liittyvät yksityiselämän käsitteen epämääräisyyteen. Seikka, joka jonkin yksilön kohdalla kuuluu yksityiselämään, saattaa olla toiselle osa hänen julkista imagoaan. Julkisen Sanan Neuvosto (JSN) on lukenut yksityiselämään kuuluviksi mm. vapaa-ajan käyttäytymisen, itsemurhat, päihteiden käytön, psyykkiset ja fyysiset vammat ja sairaudet, avioliiton ja avioeron, sukupuolielämän, poliittisen ja uskonnollisen vakaumuksen ja varallisuuden. Jossain tapauksissa edellä mainittujen seikkojen julkistaminen voi olla kuitenkin perusteltua esimerkiksi siksi, että asia liittyy henkilön yhteiskunnalliseen rooliin. Tämä koskee vain henkilöitä itseään eikä heidän perhettään tai lähipiiriään.

JSN on omaksunut opin ns. kolmen kerroksen väestä. Sen mukaan ihmiset on yksityisyyden suojan kannalta jaettu kolmeen ryhmään: vallankäyttäjiin, julkisuuden henkilöihin ja tavallisiin yksityishenkilöihin. Julkisuuden henkilöitä suojaa sama yksityisyyden suoja kuin muitakin ihmisiä. Jos julkkis on kuitenkin esimerkiksi myynyt itsestään ns. paljastavia haastatteluja, on tämän jälkeen usein katsottu hänen antaneen hiljaisen suostumuksen tällaiseen kirjoitteluun myös vastaisuudessa. Pelkästään se, että julkisuuden henkilö ei reagoi ensimmäisiin hänen yksityisyyttään loukkaaviin kirjoituksiin, ei kuitenkaan merkitse suostumusta kirjoittelun jatkamiseen.

Missä vaiheessa taviksesta tulee julkkis? Milloin minusta tuli kiinnostava? Kun naamani oli televisiossa? Kun levyni myi platinaa? Kun yksityiselämääni ilmaantui säröjä?

Jossain vaiheessa nähtävästi ylitin maagisen rajan ja minut luokiteltiin toisen kerroksen väkeen. Tämän luokituksen jälkeen näytän nyt olevan samalla viivalla kaikkien muiden julkisuuden henkilöiden kanssa. On kuitenkin selvää, että julkkisten suhtautumisessa mediaan ja julkisuuteen on suuria eroja. Oma ammattini on julkinen ja tarvitsen työssäni mediaa. Elämässäni on kuitenkin paljon osa-alueita, jotka eivät liity mitenkään tekemääni työhön. Olenkin kokenut oikeudekseni voida itse määritellä ne palat persoonastani, jotka olen valmis luovuttamaan julkisuuden alttarille – yksityiselämäni ei kuulu muille eikä ole myytävänä. Pidän siksi jopa jonkinasteisena loukkauksena ihmisoikeuksiani kohtaan, ettei minulla näytä olevan minkäänlaista sananvaltaa itseeni kohdistuvaan kirjoitteluun. Voidaanko kaikista asioistani tehdä julkisia kenenkään kysymättä minun suostumustani?

Joukkotiedotuksen eettisistä normeista keskeiset sisältyvät Suomen Journalistiliiton hyväksymiin journalistin ohjeisiin (ns. hyvä journalistitapa). Seuraavassa joitakin näistä ohjeista höystettynä omilla kokemuksillani siitä, miten keltainen lehdistö niitä käytännössä noudattaa:

Kohta 10: Asiatiedot on tarkistettava niin hyvin kuin mahdollista, myös silloin kun ne on jo aiemmin julkistettu.

Oman kokemukseni perusteella lehdissä esitettyjen ”faktojen” todenperäisyyttä tarkistetaan ja valvotaan sietämättömän leväperäisesti. Varsinkin juorupalstoille saa ilmeisesti painaa surutta mitä vain. Esimerkki: viime vuoden lopulla Katso!-lehti uutisoi Haloo!-palstallaan minun illastaneen Alajärvellä Ravintola Kitronhovissa kauniin tummaverikön kanssa romanttisissa tunnelmissa ja käyttäytyneen töykeästi minua lähestyneitä faneja kohtaan. Uutinen oli omalla tavallaan ansiokas: yksikään siinä esitetyistä väitteistä ei pitänyt paikkaansa. En muista koskaan käyneeni Alajärvellä, Ravintola Kitronhovista puhumattakaan. Juttu oli alusta loppuun pelkkää valetta. Se siitä asiatietojen tarkistamisesta.

Mielenkiintoisia ovat myös virheelliset asiatiedot, joita julkaistaan ensin yhdessä lehdessä, ja jotka alkavat sen jälkeen elää mediassa omaa elämäänsä. Esimerkkinä tästä voin mainita autooni liittyvän kirjoittelun: jokin lehti uutisoi taannoin minun hankkineen 170 000 euroa maksaneen auton. Toimittaja oli ilmeisesti tempaissut summan hatustaan – veikkaus ampuu ohi vain sadalla tuhannella. Tämän jälkeen muutkin lehdet ovat aina minusta kirjoitettaessa muistaneet mainita minun ajelevan tällä 170 000:n euron ökyautolla. Tämä sinänsä täysin merkityksetön detalji kertoo karua kieltään näiden lehtien huolellisuudesta asiatietojen tarkistamisessa – tai ylipäätään uskottavuudesta tiedonvälittäjänä.

Kohta 13: Myös kuvaa ja ääntä on käytettävä totuudenmukaisesti. Vastaanottajan on saatava tietää, onko kysymys dokumentista vai fiktiivisestä aineistosta.

Katso! julkaisi viime lokakuussa aukeaman jutun, jossa toimittaja oli käynyt kuvaajan kanssa Nummelassa entisen kotitaloni pihalla. Talossa oli samaan aikaan tehty keittiöremonttia ja pihalla sattui siksi olemaan A´la Carte -keittiöiden kuorma-auto, josta työmiehet kantoivat uusia keittiökalusteita sisälle taloon. Katso!-lehden kaukopartio kuvasi tapahtumat ja julkaisi raportin lehdessä. Kuorma-auton kyljestä oli kuvankäsittelyohjelmassa pyyhitty pois teksti ”A´la Carte -keittiöt” ja otsikko kirkui: ”MUUTTOAUTOT PIHASSA!” Siltähän se tosiaan nyt näytti.

Kohta 14: Tiedot on hankittava avoimesti ja rehellisin keinoin. Poikkeuksellisia menetelmiä voi käyttää vain, jos yleisesti merkittäviä tietoja ei normaalikeinoin voi saada.

Esimerkiksi asunnonostajaksi tekeytyneen toimittajan voisi äkkiseltään katsoa sotivan tämän ohjeen henkeä vastaan. Myös seuraava ystävälleni sattunut episodi on tässä valossa mielenkiintoinen:

Ystäväni ei itse ole julkisuuden henkilö, mutta hän on ollut musiikkialalla töissä ja tuntee monia kuuluisuuksia. Eräänä iltana hänen puhelimensa soi tuntemattomasta numerosta. Toisessa päässä oli vastaamisen jälkeen jonkin aikaa hiljaista ja sitten kuului: ”Haloo? Kuka siellä on?” Ystäväni esitteli itsensä ja kysyi puolestaan kuka soittaja mahtoi olla. Langan päässä oli eräs tuttu julkisuuden henkilö. Ystäväni tiedusteli iloisten tervehdysten jälkeen miksi tuttava oli soittanut hänelle. Tämä oli ymmällään: ”Miten niin? Sinähän soitit minulle!” Osoittautui, että kumpikaan ei ollut soittanut toiselle – molempien puhelimet olivat hälyttäneet samaan aikaan tuntemattomasta numerosta ja nyt he puhuivat keskenään. Toisessa päässä puhunut muisteli, että vastaamisen hetkellä hänen puhelimessaan oli ollut teksti ”neuvottelupuhelu”. Molemmat ihmettelivät tapahtunutta, mutta ryhtyivät hetken päästä rupattelemaan niitä näitä ja vaihtamaan kuulumisia. Äkkiä langalla kuului vielä kolmaskin ääni: ”7 päivää -lehdestä, iltaa.”

Kohta 17: Tietolähdettä on suojattava. Luottamuksellisen tiedon antajaa ei saa ilman tämän suostumusta paljastaa. Sama koskee omassa tiedotusvälineessä nimimerkillä tai salanimellä esiintyvää henkilöä.

Tämä ohje onkin sellainen, jota keltainen lehdistö noudattaa henkeen ja vereen. Tietolähteenä varsinkin ”lähipiiri” on vertaansa vailla, sen suojissa voidaan kirjoitella huoletta kaikenlaista. Oma näkemykseni on, että yleensä tätä mystistä ”lähipiiriä” ei oikeasti ole olemassakaan. Ainakin minusta on sen varjolla kirjoitettu niin epämääräisiä ja paikkaansa pitämättömiä asioita, että uskoisin tämän tietolähteen takaa löytyvän lähinnä toimittajien omia arvailuja ja oletuksia. Toinen vaihtoehto on se, että lähipiirikseni on vihjepalkkioiden toivossa ilmoittautunut henkilöitä, joilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä kanssani. Lehdet sitten nielevät heidän valheensa ja julkaisevat ne sellaisenaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei tietenkään anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa näiden lehtien journalismin tasosta.

Keltaisen lehdistön etiikasta voidaan olla montaa mieltä, mutta resepti vaikuttaa joka tapauksessa purevan suomalaisiin. 7 päivää väittää tavoittavansa viikottain lähes miljoona lukijaa. Kilpailun kiristyessä juorumarkkinoista lehtien käyttämät keinot käyvät yhä kyseenalaisemmiksi. Rajoja venytetään aina vain pidemmälle ja lienee ajan kysymys milloin joku näistä lehdistä saa näpeilleen. Seiska ylpeilee sillä, ettei sen tilillä ole toistaiseksi ainuttakaan JSN:n langettavaa päätöstä. Lehdet osaavat siis varmistaa selustansa ja toimivat ainakin näennäisesti lain puitteissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niiden toiminta olisi moraalisesti kestävää.

Olen usein miettinyt keltaisen lehdistön toimittajien sielunmaisemaa. Esimerkiksi tätä ihmistä, joka kävi tonkimassa vaatekomeroani: mitä hän mahtoi juttua tehdessään ajatella? Käviköhän mielessä kertaakaan miltä tämä minusta tuntuu? Vai onko sillä edes mitään väliä? Skuuppihan oli kuitenkin mehevä: Seiska Anssin kotona! Miljoona juorunnälkäistä lukijaa pitää ruokkia joka viikko – ei siinä varmaankaan voi pysähtyä miettimään niitä, joiden kustannuksella jutut kirjoitetaan. Tunteekohan tällainen toimittaja ylpeyttä tekemästään työstä?

Usein kuulee juorutoimittajien perustelevan juttujaan fraasilla ”ihmisillä on oikeus saada tietää”. Miten niin? Juoruthan luonnollisesti kiinnostavat meitä kaikkia, enkä toisaalta lainkaan ihmettele mihin näiden lehtien suosio perustuu – olenhan itsekin utelias kuulemaan esim. musiikkialalla liikkuvia huhuja ja tarinoita. Se ei kuitenkaan oikeuta minua levittelemään näitä tarinoita julkisuudessa. Huhun kohteena olevan oikeudet ajavat oman primitiivisen juoruiluntarpeeni edelle. Minulla on vastuu omasta suustani ja sanoista, joita sieltä päästän. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa sananvapauden täytyy käydä käsi kädessä yksilönvapauden kanssa – ne eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä. Jos lähdetään siitä, että koko Suomen kansalla on oikeus saada tietää kaikki yksityiselämästäni, niin mitkä ovat silloin omat oikeuteni? Olenko luopunut niistä jossain vaiheessa? Milloin?

Minua on joissain yhteyksissä syytetty siitä, että olen jo myynyt itseni kirjoittamalla lauluja suoraan omasta elämästäni. Olen syytöksestä tavallaan imarreltu, pyrkimyksenäni onkin ollut luoda elämänmakuista lyriikkaa. Tekstini ovat kuitenkin pääosin fiktiota. Monet toki pohjautuvat omaan elämääni ja käytän paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin, mutta laulujen tekemisen hienous on tietynlaisen illuusion luomisessa: kukaan ei tiedä missä totuus päättyy ja tarina alkaa. Ja nehän ovat joka tapauksessa vain lauluja, pelkkää viihdettä.

Sensaatiolehdistön otsikot ja lööpit eivät kuitenkaan ole pelkkää viihdettä. Perheriidat, syrjähypyt, avioerot, onnettomuudet, väkivallanteot, alkoholi, huumeet, kuolema – kaikki käypää valuuttaa lööpeistä kilpailtaessa. Mieleen tulee hakea rinnastuksia huume- tai asekaupasta, joissa pelinappuloina käytetään samalla tavoin inhimillistä hätää. Vertaus on tietysti raflaava, mutta enpä toisaalta keksi juorulehdistön olemassaoloa puoltavia argumenttejakaan.

Tuottavatko ne maailmaan mitään hyvää?

Anssi Kela, syksyllä 2004

Kommentit

  1. Hyvä Anssi, että NYT julkaisit.

    4v sitten olisi ”vettä myllyyn” tullut toimittajille oikein isolla kauhalla.

    Zemppiä

    Hästis

  2. Hieno kirjoitus sekä Anssilta että Sarasvuolta. En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä julkkisten ajojahtia: mitä se meille kuuluu mitä he tekevät vapaa-aikanaan? Eihän suurin osa ihmisistä haluaisi altistaa omaa elämäänsäkään kaikkien luettavaksi, joten mikä oikeus meillä on siis tonkia ns. julkkisten elämää. Jokaisen ihmisen pitäisi saada itse päättää minkä verran haluaa elämästään julkiseksi ja minkä haluaa pitää itsellään, oli sitten julkinen status mikä hyvänsä.
    En ole ikinä pitänyt Seiskan tavasta julkaista ”kohujuttujaan”, mutta viimeinen piste minulle tuli kyllä Matti Inkisen tapahtuneen tragedian myötä. Sanoivat Seiskan toimittajat mitä hyvänsä, niin minun silmissäni se tulee aina olemaan osasyyllinen. On sietämätöntä, miten tuollainen lehti voi väittää edustavansa sananvapautta, kun se pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan pilata ihmisten elämiä.

  3. Osanottoni ikävän julkisuutesi johdosta,

    Tämä populaarikulttuuri, jossa ihmiset yrittävät nousta suosituiksi, jotta saisivat mahdollisuuden selviytyä elämästä mahdollisimman menestyneinä, eli käytännössä vaurastuneina ja kunniakkaina kadehdittuina, ajaa ihmiset sotaan toisiaan vastaan. Ei ole oikeasti olemassa suurta ahnetta toimijaa kuten media tai julkisuus, jolla olisi mahdollisuus pohtia mikä on kauppatavaraa ja mikä ei. Kaiken näiden ikävienkin asioiden taustalla on lopulta vain toinen yksilöllinen ihminen, joka myös yrittää selviytyä ja menestyä ihan samalla tavalla, kuin se hänen kohteekseen ajautunut yksilö.

    Aivan naurettavan tarpeeton ponnistus yksilöltä yrittää ”vaikuttaa” kaikkien maailman ihmisten ahneuteen tai moraaliin. Jos ei epäilyttävin tarkoitusperin toimivaa yksilöä löydy omalta paikkakunnalta tai suomesta, niin sellainen etsiytyy saaliinsa kimppuun lopulta kauempaa, vaikkapa ulkomailta. Suurin osa ihmisistä on hyvää tarkoittavia ja moraalisia yksilöitä, mutta aina on joukossa myös terävän businessverenhajun aistivia yksilöitä jotka osaavat ja jaksavat valppaana hyödyntää saaliin satojenkin kilometrien, öö… tarkoitan lehden sivujenkin päästä.

    Niille herkkänahkaisille saaliille jotka tuntevat ahdistusta siitä, että heistä annettu kuva ei ole oikeanlainen tai totuudellisen sankarillinen muiden ihmisten silmissä sanon että, yrittäkää olla ottamatta asia loukkaantumatta. Sillä kuvalla ei oikeasti ole mitään merkitystä meidän tavallisten hiljaisessa ei-julkisuuden valokeilattomuudessa työskentelevien ihmisten elämässä. Mutta ette voi elää normaalia tasapainosta ja hiljaista elämää ja nauttia julkisuudesta samaan aikaan. Todettakoon samalla että, itse en ja tuskin kukaan meistä käsittelisi megajulkisuutta sen paremmin. Yksityisyytensä epätoivoiseen ja turhaan suojelemiseen ovat sortuneet kaikki muutkin, kuten vaikkapa Michael Jackson, Elvis ja Prinsessa Diana, tavallisia vajavaisia inhimillisiä yksilöitä kaikki.

    Kyllä me ihmiset olemme kekseliäitä yrittäessämme työllistyä ja hankkia elantomme, eikö? Ei ole ihmistä luotu julkisuuteen. Tunne siitä että, koko maailma katsoo, on varmasti inhottava. Pitäisikö katsoa mökkipaikkaa sittenkin jostain Bahama-saarilta? Samalla voisi sieltä jostain hyvin suojellusta linnakkeesta lähetellä niitä rehellisiä ja oikeanlaisen kuvan antavia lehdistötiedotteita tai julkaista blogeja. Eikö olisi kätevää?

    Osanottoni, voimia ja ajattelemisen aihetta toivotellen,

    Janne J Lähteenmäki

  4. Ai mutta tuossahan oli tärkeä kysymys lopussa. Tuottavatko roskalehdet mitään hyvää?

    Epävarmassa elämäntilanteessa ihmiset maksavat mielellään euron roskalehdestä lukeakseen miten samalla tavalla raadollisia ja säälittäviä ihmisiä heidän idolinsa ovat, kuin he itsekin. Tällainen ’hyvänteko’ todennäköisesti vain lisääntyy nyt laman vaikutuksesta. Lehdet myös työllistävät painotaloja, paparazzeja ym.

    Korotankin tässä samalla itseni vähän muita paremmaksi toteamalla että, itse en osta iltapäivälehtiä, seiskaa tai vastaavia. Kyllästyin näihin jo kauan sitten Amerikassa elellessäni. Toteankin vaan että, ajan ilmiöt näyttävät rantautuvan myös tänne puhtaaseen lintukotoomme.

    Janne

  5. Surullista luettavaa. Aivan mitä tahansa ei tietenkään voi tai pidä pystyä tekemään yksityisyyden suojissa (esim. rikollinen toiminta), mutta normaalia elämää tietenkin.

    Vaikea sanoa, oliko Anssin vaikeneminen aikoinaan oikea päätös. Monille jäi varmaan juorulehtien ”totuus” mieliin, mikä vahingoitti kiistämättä Anssin ammatinharjoitusta. Tiedä sitten olisiko oma näkemys päässyt esille vai olisiko ollut turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan. Anssin ”ongelma” oli ehkä, että julkisuuskuva oli jopa epäinhimillisen ”hyvä” (kiltti naapurin poika, ei juo, ei polta, ei syö lihaa, tekee loistavia biisejä, laulaa ja soittaa kadehdittavasti, ajaa formulaa, elää seesteistä elämää jne.), joten mikä tahana tuota idylliä rikkova asia otettiin riemulla vastaan roskalehdissä.

  6. Asia on varmasti henkilökohtaisella tasolla ikävää ja kun ajattelee esim. Sarasvuon lapsia, niin heidän puolestaan asia on todella harmillista. Valittaminen ei tässä kuitenkaan auta tippaakaan. Suomessa mennään ihan samalle tasolle kuin ”suuressa maailmassa” tässä paparazzi-julkisuudessa, joten asia ei tule tässä muuttumaan. Ihmisiä kun kiinnostaa julkkisjuorut ja se myy lehtiä, vaikka me paremmat ihmiset kuinka jeesustelisimme asiasta. Niin kauan kuin näitä lehtiä ja juoruja luemme, niistä kirjoitetaan. Mutta eihän Kelastakaan enää mitään kirjoitella ja Sarasvuokin saa olla rauhassa, kuhan uutuusarvo/uutisarvo hänen ja Kuitusen suhteesta laimenee ja tulee uudet lööpit. Tässä Sarasvuon tapauksessa kiinnostus on tietenkin kaksinkertainen, kun molemmat osapuolet ovat julkisuuden henkilöitä.

    Voi olla tottakin, että Kelan suosio laski aikoinaan, kun suhde toiseen naiseen tuli julkisuuteen. Hänhän oli monen 30-kymppisen naisen idoli, joka kertoi kauniisti vaimostaan ja perhe-elämästään. Kun hän tämän auvoisen elon ”tärveli”, nuoren naisen vuoksi, etääntyi moni fani hänestä. Kela on ollut todella sinisilmäinen, kun ei ole tajunnut, ettei julkisuudesta voi poimia vain parhaita paloja. Esimerkiksi, jos huippusuosiossa paistatteleva Lauri Tähkä jättäisi vaimonsa nuoren naisen vuoksi, niin varmaan suosio tekisi äkkijyrkän laskun, hänen pääkohderyhmänsähän on juuri sama kuin Kelan, noin kolmekymppiset naiset.

  7. Janne Lähteenmäelle:

    Syy siihen miksi kirjoitin ylläolevan tekstin – ja myöskin siihen miksi sen nyt viisi vuotta myöhemmin julkaisin – ei ollut sen ruikuttaminen, että paha julkisuus on kiusannut pikku Anssia. Yritin vain kertoa itseäni esimerkkinä käyttäen siitä, millaisella journalistisella etiikalla tietyt lehdet operoivat, miltä negatiivinen kirjoittelu kohteesta tuntuu ja samalla pohdiskella omakohtaisten kokemusten perusteella sanan- ja yksilönvapauden välistä jännitettä. Kun julkisuuden henkilö ottaa tällaiset asiat puheeksi, niin automaattinen reaktio on aina, että häh-häh – mitäs lähdit leikkiin jos et sitä kerran kestä!

    Unohdetaan nyt kuitenkin hetkeksi tuo minun kirjoitukseni, ettei synny kuvaa, että yritän tässä vain selitellä ja puleerata omia sanomisiani. Puhutaan sen sijaan tapaus Sarasvuosta:

    Kävin lueskelemassa Aamulehden sivuilla hänen kirjoituksensa perään esitettyjä kommentteja. Osa oli positiiviseen, Jaria tukevaan sävyyn kirjoitettu. Suuri osa palautteesta oli kuitenkin negatiivista, tässä tyypillinen esimerkki: ”Niin, kun julkisuus on hyvää se kelpaa ja kun se ei kohteen mielestä ole ’hyvää’ niin se ei kelpaa.”

    Tässä missataan nyt koko pointti. On selvää, että Jari Sarasvuo on käyttänyt julkisuutta hyväkseen, luonut sen avulla menestyvän bisneksen. Mutta kun nyt tällä Jari ja Virpi -julkisuudella ei ole mitään tekemistä tuon bisneksen kanssa. Sarasvuo on mielestäni saanut osansa negatiivisesta kirjoittelusta jo aikaisemminkin. Muistelen, että hiljattain Trainer’s Housen irtisanomisia uutisoitiin laajasti, melko kitkeräänkin sävyyn. En kuitenkaan muista, että Sarasvuo olisi tuolloin kirjoittanut avointa kirjettä ja anonut medialta armoa (kuten myös Mikko Eerola yllä linkkaamassaan blogissa huomioi). Ei, koska sillä kertaa kyse oli oikeasti juuri tuosta leikin kestämisestä. En ymmärrä miksi lehdistön pitäisi saada vapaat kädet hänen yksityiselämänsä käsittelyyn – asioiden, jotka eivät liity mitenkään hänen julkiseen työhönsä.

    Toinen pointti on se, että lehdissä julkaistaan tällaisten juttujen yhteydessä suoranaisia valheita. Tätä ei pitäisi voida hyväksyä. Jos lehti painaa valheita lopulta melko yhdentekevissä julkkisjuoruissa, niin voiko siihen luottaa oikeasti tärkeissäkään asioissa?

    En ole tässä kuitenkaan käymässä sotajalalle lehdistöä vastaan, en lööppejäkään. Sanottakoon, että suurin osa minusta tehdyistä jutuista on toki kirjoitettu positiiviseen sävyyn. Mielestäni on vain hyvin surullista, että nämä yksityisasioiden tonkimiset ovat sitten niitä juttuja, jotka myyvät – tämä kertoo tietysti yhtä paljon meistä lukijoista kuin lööppitehtailijoistakin. Itse näkisin lööpeissä mieluummin vaikkapa ihan oikeita uutisia – muulloinkin kun jonkun suuren katastrofin sattuessa.

    Tiedän, että tämä ihmisten yksityisyyden kunnioittaminen taitaa olla liikaa toivottu, tuskinpa mikään muuttuu. Se ei kuitenkaan estä minua ilmaisemasta mielipidettäni, vaikka kyseessä olisikin Sinun sanoja lainatakseni ”naurettavan tarpeeton ponnistus”.

  8. ”Kun hän tämän auvoisen elon “tärveli”, nuoren naisen vuoksi…”

    Tätähän sinä et XX voi tietää. Tietosi perustuu ilmeisesti seiskan journalismiin.

  9. YY:lle. Nimenomaan, juuri tätä tarkoitin. Tämäntyyppinen uutisointi asiasta oli ensin Seiskassa ja sen jälkeen muissa lehdissä. Minulla henkilökohtaisesti ei ole aavistustakaan, mikä totuus oli/on.

  10. Minua huvittaa suunnattomasti Sarasvuon vuodatus, joka vaan lyö lisää löylyä kirjoittelulle; kohtahan porukka olisikin muutoin jo unohtanut pariskunnan. Antais nyt ajan vaan mennä, niin unohtuu. Kuitunen ei ruikuta, on itse käynyt läpi paljon pahemman julkisuusrumban Lahden kisojen aikaan, että tämä tällainen ”suhdekohu” on hänelle kakkupala. Ettei vaan Sarasvuon omatunto tässä nyt kolkuttaisi, niin että kiukuttelee kuin pikkupenska;)

  11. Hyvä juttu Anssi! Pitkä, mutta mielenkiintoinen.

    Muutama kysymys:

    1. Onko sinulle tullut koskaan Seiskaa kotitilauskena?
    2. Onko puhelinnumerosi salainen vai hankittavissa 02 02 03, vai mikä se oli?
    3. Oletko saanut ylinopeussakkoa koskaan?

    Mikaeel

  12. Tapaus jone nikula:

    hänen elämänsä on alkanut luisua raiteiltaan. Kaikki alkoi rattijuoppoudesta. Sitten meni mainosdiili http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/viihde/555_px_leveat_kuvat/06/735512.jpg

    ja nyt potkii jeesuksia bussissa. katsokaa, ei ole kohta enää idolsissakaan.

    Tapaus sebastien lööb:

    rallikunkku kehui itseään ylivoimaiseksi. loi itselleen pahan auran. välittömästi kehuje jälkee alkanut alamäki. 2 keskeytystä putkeen.

    tapasu toni nieminen:

    oli huipulla. sai ajaa auto ala-ikäisenä. kenkkuili poliiseille. ura lähti laskuun.

  13. Luulisi että oikeuslaitokseen voidaan turvautua jos väärinkäytöksestä/valehtelusta/ahdistelusta on kyse. Kuvittelisin että selkeitä valheita yksityishenkilöistä julkisuuteen painavan lehden ja toimittaen perään voisi lähettää heitäkin nälkäisemmän juristin, joka lähtee hakemaan oikaisupyyntöä ilman muita korvauksia kuin omat kulunsa, jotka vastapuoli joutuu maksamaan.

    Amerikassa juristituttavani kertoivat että, jos kone putoaa maahan naapurimaassa niin kaikki seuraavat lennot kyseiseen paikkaan ovat verenhimoisia juristeja täynnä, jotka matkaavat omakustanteisesti lätkimään haasteita salkun täydeltä vasemmalla ja oikealle. Tämä taitaa olla seuraava steppi meidänkin lintukodossamme.

    Lööpeistä elävä lehti elää 2 €uron tuoppeja hämyisissä baareissa lipittävien pätkätyöläisten perussuomalaisten ja vasemmistolaisten ansioilla (sorry). Se kannattajajoukko ei tästä maasta lopu, joten eivät juoruilutkaan. Kyllähän se meitä kansalaisia sapettaa kun kaverit tai naapurit puhuvat paskaa selän takana, tai kyttäävät, joten miksi ei jos lehdet kirjoittavat. On se hyvä ettei meille kaikille ole suotu parrasvaloja.

  14. XX, eikös Lauri Tähkä taannoin jättänyt vaimonsa toisen naisen takia? Vaikuttiko se Tähkän suosioon? Vai huomasiko monikaan? Tosin lehtien mukaan hän palasi vaimonsa luo. Pirkka-Pekka Petelius jätti vaimonsa ja alle vuoden vanhan lapsensa toisen naisen takia. Huomasiko monikaan, kun siitä oli vain pieni maininta lehdessä? Missä oli riepostelu asian tiimoilta? Onko PPP:n töitä boikotoitu sen takia?

  15. Itse en myöskään osta roskalehtiä, vaikka niitä joskus luenkin. Suhtaudun niihin suunnilleen samoin kuin Anssi omiin biiseihinsä. Ajattelen että ne ovat pelkkää viihdettä ja niiden ”hienous” on siinä, että kukaan ei tiedä mihin fakta loppuu ja mistä fiktio alkaa 🙂

  16. XXYY:lle. Tähkä kai jätti jossain vaiheessa vaimonsa ja palasivat yhteen, mutta se tapahtui ennen tätä valtavaa tunnettuutta ja megasuosiota.

  17. Tämä on hieno kirjoitus, joka olisi ansainnut paikkansa jonkin ison lehden sivuilla keskustelun aloittajana. Suomessa on vähän liikaakin vallalla tämä ”taiteilija ei saa valittaa saamastaan kohtelusta” -käytössääntö, koska moni epäkohta jää sen vuoksi täysin pimentoon. Minulle oli uutta, että toimittajat todellakin käyttävät tuollaisia keinoja juttuja hankkiessaan. Ehkä monen lehden levikki pienenisi, jos tällaiset menettelyt olisivat yleisessä tiedossa.

  18. Sarasvuon kirjoituksen jälkeen olisi tosiaan ollut hyvät mahdollisuudet laajempaankin keskusteluun median toimintatavoista, mutta eipä sellaista näytä syntyvän – vaikka sitä on jo peräänkuulutettu ministeritasoltakin: http://stefanwallin.blogsome.com/2009/06/28/las-sarasvuo-och-kela/

    Kirjoittelijat eivät vain näytä pääsevän yli vahingonilostaan, kun julkisuuden henkilö pahoittaa julkisesti mielensä. Viimeksi tähän sortui fiksuna ja hyvänä kirjoittajana pitämäni Kaarina Hazard: http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200907019857185_ko.shtml

    Tuo Hazardin kolumni edustaa pohjimmiltaan juuri sitä kliseisintä ”joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön” -filosofiaa, jolla on tässäkin tapauksessa helppoa mätkäistä kuoliaaksi Sarasvuon avoimen kirjeen herättämät, ihan miettimisen arvoiset kysymykset.

  19. En usko että kukaan oikeasti on sitä mieltä että moraalittomien toimittajien toiminta olisi oikeutettua. Asiasta on vain turha vaahdota lehtien sivuilla yksityishenkilönä. Päiväkodissa itkettiin ja valitettiin hoitajille, nuoruudessa vedettiin turpaan ja aikuisiällä epäoikeudenmukaisuuksista valitetaan tuomarille.

    Nämä johtuvat taipumuksestamme henkilöpalvontaan, eikä yksityistä ja julkista minää voida erottaa toisistaan. Sellaisia ei oikeasti ole olemassa. On vain yksilö. Kuitunen haluaisi että kiinnittäisimme huomiomme vain hänen työnsä tuloksiin, emmekä tulosten tekijään. Samoin varmasti sinäkin. Mutta sitten tullaan itse esiin henkilötasolla ja raportoidaan esimerkiksi avioerosta ja ilmoitetaan julkisessa lehdessä tarpeesta saada rauhassa vaihtaa suukkosia lentokentällä. Nämä ovat sellaisia herkkupaloja innovatiiviselle ja taitavalle toimittajalle, että on varmasti vaikea vastustaa kiusausta. 2 X julkinen henkilö * julkinen hölmöily = valtava kiinnostusarvo.

    Itse olen jo pitkään ihmetellyt miksi meillä tuntuu olevan tarve nostaa yksilön muutkin ominaisuudet esiin ja arvostella niitä yksitellen jos hän on saavuttanut mainetta jossain yhdessä asiassa. Eräs Harkimo tuli tunnetuksi purjehtijana, mutta se kiinnosti vain jonkin aikaa, sittemmin on huomio ollut persoonassa itsessään. Sinun hienot laulusi kiinnostavat edelleen, mutta olet saavuttamassa persoonatason sinäkin. Minä en edes tiedä mistä Sarasvuo on tullut tunnetuksi mutta taitaakin olla nykyisin sivuseikka. Tylsää ja ikävää sinänsä. Vai siitäkö kaikki kuitenkin salaa haavailevat? Henkilökohtaisista saavutuksista?

    Hyvää kesän jatkoa ja ole valppaana, monet muutkin unelmoivat.

  20. Kun minä luin Jari Sarasvuon kirjoituksen niin hihkuin mielessäni ”JES JES!”. Kirjoitus oli mielestäni tärkeä kannanotto.. Juttua lukiessani pystyin eläytymään Sarasvuon ja samalla muidenkin julkisuudenhenkilöiden elämään edes pienen pienen hetken. Kylmät väreet kulkivat vartaloni läpi moneen kertaan. Tuli todella paha mieli. Erehdyin sitten lukemaan jutun kommentteja. Siitä tuli taas erilailla paha mieli.
    Olin aivan varma, että Sarasvuon kirjoitus poikisi rakentavaa keskustelua monilla eri tahoilla. Ei, sellaista en ole nähty. Sarasvuo on leimattu naurettavaksi ruikuttajaksi ja lisää julkisuutta haluavaksi tyypiksi. Kurjaa, todella kurjaa..
    Tämän kirjoituksesi luin ajatuksella ja surullisin mielin. Kaikkea sinäkin olet joutunut kestämään. Olen ollut täysin tietämätön kaikesta tuosta. Ehkä olen joskus aikoinaan jonkun lööpin lukenut, mutta unohtanut sen saman tien. Niin minulle käy aina lööppien kanssa. Yhdentekeviä ovat minulle!
    Toivottavasti uusi levysi tuo mukanaan vain hyvää julkisuutta sinulle!!!

  21. Sarasvuolla on syynsä asiasta vaahtoamiseen nimenomaan yksityishenkilönä!
    • Sarasvuon bisnes tarvitsee julkisuutta toimiakseen, mutta mainostila on kallista.
    • Yksityishenkilöllä on lain mukaan oikeus saada vastineensa julkaistuksi (veloituksetta) tultuaan loukatuksi.
    • Lehdistö ansaitsi näpäytyksen ja sen se saikin (keskustellaanhan asiasta täälläkin).
    • Sarasvuo sai tällä tavalla sympatiat puolelleen juuri niiltä ihmisiltä joilta hän sympatiaa tarvitsee (muilla ei ole väliä).
    • Vaikka lehdistö polkee nyt Sarasvuota kuinka paljon, niin jokainen kansalainen tietää, että se johtuu vain siitä että hän nousi heitä vastaan.
    • Sarasvuon yritys myy yritysjohtajille sisäistä sankaruutta. Mikä voisi olla tätä parempi tapa sen markkinoimiseen?

  22. Sun ongelmas oli se, että sulla ei ollut kunnon luurankoja kaapissa. Neuvoisin hankkimaan niitä nyt runsain mitoin. Virkamiesten lahjomista, käyntejä sm-klubeilla, et katsasta enää autoasi ja opettelet juomaan alkoholia sen verran, että aina ratissa verestä löytyy vähintään se 0,1 promillea.

    Luurangoista kaapissa on se etu, että silloin tiedät etukäteen ne asiat, joista sua tullaan riepottelemaan ja olet jollain tasolla jo valmistautunut niihin.

    Kysy vaikka Nykäseltä, ei varmasti pienet lööpit enää miestä heiluta 😉

  23. Kyllähän Anssi on jo terävöittänyt linjaansa. Viimeisenä esimerkkinä uhkailu levykansien virheen takia. Voi vain kuvitella kuinka pelonsekaisin tuntein Anssin mahdolliseen SUIVAANTUMISEEN on levy-yhtiössä reagoitu. Jokainen varmaan ymmärtää, että esim. Kotiteollisuuden miksaajan autovarkaan uhkailu moottoripyöräjengiläisillä on lastenleikkiä tuon rinnalla.

  24. Aivan mahtava kirjoitus. Vaikka Kuin laivat yössä -postaus on suosionsa täysin ansainnut, pitäisi tämän tekstin olla sen yläpuolella suosituimmuuslistauksessa.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.