Kulttuuripuntari

| Tagit: , , | Aiheet: Arviot, Elokuvat, Kirjat, Musiikki | Kirjoittaja:

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (kirja)

Reynoldsin viimeisin avaruusooppera kertoo Abigail Gentianin tuhannesta kloonista, jotka ovat kulkeneet ympäri galaksia kuuden miljoonan vuoden ajan keräämässä tietoa ja muistoja. Gentianin kloonisuku on seurannut sivusta erilaisten imperiumien ja kokonaisten sivilisaatioiden nousua ja tuhoa. Kloonit ovat olleet kuin jumalia: käytännössä kuolemattomia kiertolaisia, jotka ovat pyrkineet valjastamaan vuosimiljoonien aikana hankkimansa tiedon ja vallan vain hyviin tarkoituksiin. Gentianin aika on kuitenkin kortilla ja koko suvun olemassaolo vaakalaudalla. Heidät petetään ja galagtisen mittakaavan väijytyksessä tuhannesta jää jäljelle vain pieni joukko selvittämään minkä vuoksi Gentianit pitää tappaa ja ketkä ovat kaiken takana?

Aurinkojen huone on taas takuuvarmaa Reynoldsia: kuusisataasivuinen kimpale, jossa mittasuhteet ovat valtavia eikä muutaman kymmenen tuhannen vuoden vierähtäminen tunnu missään. Muodoltaan se jatkaa Reynoldsin aikaisempien teosten kaavaa ja tarinaa kerrotaan eri aikatasoilla useampien henkilöiden silmin. Lukijan kannalta tällainen rakenne on toisinaan turhauttava: juuri kun luku päättyy jännästi, niin seuraavaksi siirrytäänkiin ajassa miljoonia vuosia taaksepäin. Takaumat taustoittavat Gentianin suvun syntyvaiheita, mutta lopulta niillä ei ole paljoakaan merkitystä itse tarinan kannalta. Aurinkojen huoneessa tällaista ajallista pomppimista ei kuitenkaan ole aivan yhtä paljon kuin joissain Reynoldsin aikaisemmissa kirjoissa.

Reynolds suoltaa kirjasta toiseen tasaisen vahvaa tieteissepitettä. Aurinkojen huone ei ehkä ole hänen paras tarinansa, mutta Reynoldsin ystävien ei myöskään tarvitse pettyä – tämä on juuri sitä mitä pitääkin. Mikäli Alastair Reynolds ei ole entuudestaan tuttu, niin suosittelisin kuitenkin lähtöpisteeksi Ilmestysten avaruus -kokonaisuuden kirjoja Ilmestysten avaruus, Kuilukaupunki, Lunastuksen arkki sekä Sovituksen kuilu.

Olen perso kunnon scifi-romaaneille: niitä hotkiessa on mukava teleportata itsensä toisenlaisiin maailmoihin ja antaa mielikuvituksensa venyä. Kun kaahaillaan 99 prosenttisella valonnopeudella ympäri Linnunrataa, niin arjen murheet ja syksyinen räntäsade totisesti unohtuvat. Reynoldsin kehittämät visiot ja tarinat ovat yleensä sen verran stimuloivia, että ne imaisevat sisäänsä mustan aukon tehokkuudella. Tunnetasolla kirjojen henkilöhahmot eivät erityisemmin kosketa – on vaikeaa samaistua esimerkiksi Aurinkojen huoneen miljoonia vuosia eläneisiin kiertolaisiin – mutta äärimmäisen viihdyttäviä Alistair Reynoldsin kirjat kyllä ovat. Eskapismikin on taiteenlaji.


♠    ♠    ♠

Pierre Coffin & Chris Renaud: Itse ilkimys (elokuva)

Kävin jälkipolven kanssa elokuvissa, katsomassa 3D-animaation Itse ilkimys. Hollywood tuntuu pahemman kerran hurahtaneen kolmiulotteisuuteen, itse vedin kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa punavihreät rillit silmilleni. Muutaman ensimmäisen minuutin aikana olin skeptinen, 3D-kuvaa oli aluksi hieman vaikea katsoa. Silmä kuitenkin tottui siihen nopeasti ja lopulta onkin pakko myöntää, että olihan se aika hienoa! Varsinkin tällaisessa animaatiossa kolmiulotteisuus tarjosi aivan selkeää lisäarvoa, vaikkakin käyttöliittymä – valtavat kakkulat – tuntuu melko aataminaikaiselta.

Elokuva kertoo ilkeästä herra Grusta, jonka tarkoituksena on tehdä kaikkien aikojen rikos. Suunnitelmansa toteuttaakseen hän kuitenkin joutuu vastentahtoisesti adoptoimaan kolme orpotyttöä. Alkuun lapset vain kohottavat ilkimyksen verenpainetta, mutta elokuvan loppuun tultaessa ollaan tietysti yhtä onnellista perhettä. Tarinankerronta perustuu lähinnä toimintaan, törmäilyyn ja yksittäisiin gageihin. Juoni ei ehkä ole mikään Aisopoksen satu, mutta hyväntuulisen, viihdyttävän ja vauhdikkaan tuokion Itse ilkimys kyllä tarjoaa.

Olin aikanaan kovasti tietokoneanimaatioita vastaan, niissä ei ollut samanlaista henkeä kuin käsinpiirretyissä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että uudet animaatioelokuvat näyttävät hemmetin hyvältä – ja 3D vielä kruunaa kaiken.


♠    ♠    ♠

The Police: Certifiable (dvd)

Viime viikolla arvioimastani Police -kirjasta innostuneena päätin sijoittaa yhtyeen vuoden 2007 paluukiertueella taltioituun Certifiable -dvd:hen. Täytyy sanoa, että olin erittäin skeptinen: en oikein jaksanut uskoa löytäväni dvd:ltä mitään muuta kuin väsyneiden vanhojen setien laiskanpulskean nostalgiatripin.

Kylläpä olinkin väärässä. Nihkeä asenteeni murtui viimeistään toisen kappaleen, Synchronicity II:n, räjähtäessä Buenos Airesin stadionilla tulille: ihoni pomppasi kananlihalle ja kävin lähes itkemään. Tämähän onkin mahtavaa! Yhtyeen yleinen intensiteetti on luonnollisesti laskenut parikin piirua 70-luvun loppupuolen huipputasosta, mutta ajatuksella laaditut uudet sovitukset tutuista hiteistä tekevät konsertista jotain aivan muuta kuin löysää vanhojen lämmittelyä. Vanhana fanina kuuntelen kappaleista huomattavasti mieluummin yllättäviäkin tuoreita tulkintoja kuin eltaantuneita läpiluentoja levyversioista. Arvostan suuresti myös sitä, että bändi lähti kiertueelle alkuperäisessä trio-muodostelmassa, turvautumatta taustalaulajiin tai kosketinsoittajiin.

Karu kitara-basso-rummut -kokoonpano paljastaakin sen miten hienoista soittajista bändi aikanaan kasattiin. Sting on lyömätön ja kekseliäs basisti, laulukin on edelleen hyvässä vireessä. Andy Summersia on aina pidetty tyylikkäänä komppikitaristina ja sointujen levittäjänä, mutta tällä dvd:llä hän pääsee näyttämään myös solistiset kyntensä muutamassa pitkässä soolossa, joissa ei aina paarustella kaikkein tavanomaisimmissa skaaloissa. The Policen todellinen tähti on kuitenkin rumpali Stewart Copeland: hän rankaisee settiään edelleen samalla paviaanin raivolla kuin silloin ennenkin, kasvoilla loistaa läpi keikan kirkas rumpujenhakkaamisen riemu. Ilman Copelandia keikka saattaisikin olla juuri sitä pelkäämääni setien fiilistelyä. Rumpali kuitenkin kantaa bändiä harteillaan ja piiskaa hiukan mukavuudenhaluisilta vaikuttavat joukkuetoverinsakin kelpo suoritukseen.

Pitkissä jamittelujaksoissa ollaan mahdollisimman kaukana siitä punkin ja uuden aallon estetiikasta, josta The Police aikanaan lähti ponnistamaan. Mutta väliäkö tuolla – eivät nämä tyypit kai koskaan mitään punkkareita olleetkaan. Kyllä näin mainioilta musikanteilta kelpaa kuunnella hiukan vanhan liiton jammailuakin.

Joidenkin biisien uudet versiot itse asiassa päihittävät vanhat. Esimerkiksi Every Little Thing She Does Is Magic – jota olen aina pitänyt jossain määrin sietämättömänä – toimii riisutumpana sovituksena mainiosti. Kritisoin oikeastaan vain sitä, että livetallenteeksi yleissoundi on kumman hygieeninen: stadion on täynnä lössiä, mutta suurimman osan keikasta yleisöstä ei kuulu mitään. Soittoja lieneekin korjailtu jonkin verran jälkeenpäin, ainakin Andy Summersin sormet paljastavat paikoitellen pientä vilunkia käytetyn. Myös taustalaulut kajahtelevat komeasti kovalevyltä.

Näistäkin huolimatta konsertti on hieno esimerkki elävästä musiikista, mestareiden taidonnäyte nuoremmille muusikkokisälleille. Taidanpa panna dvd:n masiinaan ja katsella sen uudemman kerran.



Kommentit

  1. Vuonna 1993 olin ystäväni General Pousarin kanssa Stingin Ten Summoner’s Tales -kiertueen Helsingin-keikalla. Lähdimme sinne suoraan koulun liikuntatunnilta, jossa oli räimitty jalkapalloa oikein tunteella. Liput olivat jäälle, ja jossain vaiheessa iltapäivän palloiloittelu alkoi syödä pohkeita, ja ohjelmistokin alkoi uhkaavasti siirtyä sinne ”aikuispaskan” suuntaan (vaikka sitäkin osastoa diggailin/-en). Sitten, kuin tykin suusta, kuin salama kirkkaalta taivaalta, äkkiarvaamatta ja ilman ennakkovaroituksia ilmoille pärähti Synchronicity II. Saatanallisen tiukka rumpukomppi, yksinkertainen mutta jessuksen tehokas kitarariffi ja siihen päälle Stingin ”jooo-ooo-ooo”. Kädet nousivat konehuoneesta kohti kattoa, varpailla rummuttelun sijaan tahtia löi koko jalka, ja jos olisimme sen sorttisia kaveruksia, olisimme varmasti halanneet toisiamme oikein miehekkäästi rutistaen.

  2. Nämä kirja- ja kulttuuripuntaroinnit on kivoja. Toivotaan, että vastaan tulee myös jotain ei-suositeltavaa.

    Heinz-Haraldille sellainen harvinainen kulttuurivinkki kuin On The Rocks 13.11. (Oletan, että olet sama joka aihetta hehkutti foorumilla.)

  3. C’est moi. Kiitos vinkistä! Reinars Kaupersin lavakarisma hakee vertaistaan, ja musakin on mukavaa. Harvemmin tulee nykyään käytyä keikoilla, Brainstorm voisi olla sen arvoinen.

  4. Olin itse Policen re-union konsertissa Tukholmassa elokuussa 2007 ja täytyy sanoa, että en ole ikinä nähnyt keikan jälkeen niin paljon hymyileviä kasvoja. Vaikuttavin kappale livenä oli ehdottomasti ”Wrapped Around Your Finger”, jossa Copeland soittaa monipuolisesti perkussioita. Sovitus on aivan nerokas.

  5. Olinhan minäkin vuoden -93 konsertissa. Ajatuksissani. Pidimme varusmiessoittokunnan Sting-sektion kanssa erittäin hiljaisen ja katkeran hetken muistaakseni Rovaniemellä, paikallisen varuskunnan tarjoamassa sviitissä. En ole vieläkään toipunut ihan kokonaan ja syyllinen on juuri tuo Synchronicity II.

  6. Twickenham Stadium , London syksy -07 … eka Police-keikka 23:een vuoteen Englannissa ! Olin paikalla 55 000 ihmisen seassa .. silkkaa mielettömyyttä alusta loppuun ; ihmiset lauloivat JOKA AINOAN biisin mukana ! Elämäni hienoin konserttikokemus kaikin puolin … voihan helewettiläinen sentään !!!
    Avausbiisinä luonnollisesti’ Message in the Bottle ’… onneksi kaveri sai kuvatuksi melkein koko konsertin talteen .
    Jotenkin se fiilis siellä oli täysin käsittämättömän upea !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.