Keikkarapsa: Musta enkeli hapsutakissaan

Anssi Kela + bändi sekä Pimeys la 6.5.2017 Helsingin Jäähalli

Kevät on saapunut pikku hiljaa. Anssi Kelan alkuvuodesta julkistettu Jäähallikeikka alkaa nyt olla käsillä, joten ilmojen lämmetessä keikkakuumekin on noussut normaalia selvästi korkeampiin lukemiin. Normaaleja keikkoja on koko ajan tarjolla, mutta tässä on kyllä laskettu päiviä ihan eri tavalla kuin tavallisten keikkojen edellä. Nyt lopultakin, nyt se päivä on käsillä!

Porukoita kokoontuu Mannerheimintien Rokkimäkkärille jo puoli neljästä lähtien. Kaunis sää sallii jopa terassilla hengailun, mutta eihän tässä millään malta istua kun Jäähalli tuossa aivan lähellä ja kohta on jo pakko kerätä kamat kasaan ja suunnattava kohti lyhyen Reijolankadun toisessa päässä näkyvää illan keikkapaikkaa. Muutama kiihkeä jonottaja on jo saapunut kuudelta aukeavien pääovien eteen, mutta tänään me vain vaellamme siitä ohi, sillä nyt on törsätty kerrankin kunnolla ja ostettu pääsyliput kaikilla herkuilla. Isolla osalla meistä etukäteen treffanneista on nimittäin hallussamme paperinpala, joka oikeuttaa itse keikan seuraamisen lisäksi näkemään myös palan sound checkiä, osallistumaan meet&greetiin ja mikä tärkeintä, se takaa early entryn eli sellaisen haltijat tullaan laskemaan permannolle ennen noita jonottajia ja muita permantolipun haltijoita. Eturivi, here we come!

Takaovelle suunnistaessamme huomaamme parin tyypin olevan astumassa juuri sisään jostain henkilökunnan ovesta ja hei, siinähän on bändin jäsenistä Saara ja Antti! Antti heilauttaa kättään meille ja illan keikka tuntuu nyt entistä todemmalta. On ne täällä talossa siis ihan oikeasti.

Kun kaikki mg-lippulaiset olivat saapuneet paikalle ja saaneet hopeanväriset rannekkeet, meidät marssitettiin jonossa Jäähallin permannolle, jossa oli täysi pöhinä käynnissä. Saimme nyt nähdä omin silmin lavarakennelman sivukorokkeineen, etu-ulokkeineen ja Mad Professor -muureineen. Mellakka-aita pitää meidät irti lavasta, mutta tuohon yhteen nurkkaan on selvästi kasattu laatikoita karkeiksi portaiksi, kyllä Anssi sieltä halutessaan pääsee tänne alas rahvaan pariin, oikein hyvä niin.

Koko bändi on lavalla ja saamme pian kuulla, että Villen korvamonitorit ovat juuri hajonneet ja tilannetta yritetään parhaillaan pelastaa. Joku purkkaviritys saadaan aikaiseksi, jonka jälkeen saamme seurata muutaman biisin verran sound checkiä. Uusi Vangelis-henkinen syntikkavetoinen walk in -nauha kuullaan nyt kokonaan ja bändi kokeilee, kuinka kauan heiltä menee päästä lavan takaa paikoilleen, jotta he ovat valmiina kun tuo biisi loppuu ja Kasarin lapsi käynnistyy. Okei, keikka siis tulee alkamaan näin. Kasarin lapsi, pätkä Millaa ja pienen miettimistauon jälkeen koko Nostalgiaa vedetään siinä katsellessamme, ja tämähän on jo ihan kuin olisi keikalla, vaikka normaali lavaliikunta on aika minimissään ja Anssi laulaa ison osan riveistä normaalin lauluäänensä sijasta oktaavia alempaa ääntään säästääkseen.

Anssi ottaa meidät katsojat mukavasti huomioon ja kertoilee välillä meille, mitä lavalla tapahtuu ja miksi. Jännä kontrasti tositilanteeseen verrattuna: Biisit tietysti kuulostavat näinkin hyvältä, mutta iso osa itse esityksestä puuttuu tästä päältä. Nythän nämä näyttävät ihan kuin tavalliselta bändiltä, jossa porukat soittelevat vain keskenään ja yleisö on se välttämätön paha. Kyllä se ylimääräinen kuorrutus tosiaan onkin tärkeää yleisön keikkafiiliksen nostattamisessa. Taas tajuaa entistä paremmin, miksi juuri Anssin keikoille tulee lähdettyä kerta toisensa jälkeen.

Meidät hätistellään nyt pois permannolta kohti ravintolatiloja, mutta ehdimme vielä kipaista miksauspöydän luokse moikkaamaan ja onnittelemaan syntymäpäiviään juhlivaa äänimies Terttua. Meidät paimennetaan pukuhuoneiden ohi (ooh katso, onko tuolla Anssin esiintymisasut, iik!) ravintolan, jossa saamme käteemme lasit kuohuvaa ja istumme alas nauttimaan pientä suolaista ja odottelemaan Anssia meet&greet-tapahtumaan.

Anssi ilmestyy paikalle ihan normaalin rauhallisena omana itsenään, vaikka hän varmaan olisi mieluummin missä hyvänsä muualla kuin täällä vastailemassa leppoisesti meidän kysymyksiimme. Kysymys- ja vastausrupeaman jälkeen on pikainen kaverikuva- ja nimmarienkerjäyssessio, jonka jälkeen Anssi vapautetaan taas jatkamaan illan päätapahtumaan keskittymistä.

Vielä hetki odottelua, jonka aikana alamme jo ryhmittäytyä ovelle ja kohta meidät johdatellaan kapeita, sokkeloisia käytäviä pitkin tyhjälle permannolle, jossa nappaamme paikkamme tukevalta etuaidalta. Ehdimme hyvin tutustua omiin asemiimme ennen kuin permannon portit aukeavat ja normaalin permantolipun haltijat saapuvat. Sieltä astelee luoksemme useita tuttuja lisää, joten pääsemme kertomaan sound checkin ja meet&greetin tunnelmia heti tuoreeltaan ja samalla spekuloimme kohta alkavan keikan mahdollista kulkua.

Ennen illan päätapahtumaa lavan valtaa Pimeys, joka on tänä iltana Anssin lämmittelybändinä. Pimeys on viisimiehinen pop/rock-kokoonpano, jolla on takanaan jo kolme pitkäsoittolevyä. He ovat minulle täysin uusi tuttavuus, mutta pieni Spotifyn kautta suoritettu tutustuminen ennen keikkaa on paljastanut, että porukalla on kiinnostavia sävellyksiä ja kuuntelemisen arvoisia sanoituksia.

Hyvin nuorilta näyttävät kaverit (varmaan alle kolmekymppisiä koko porukka) ovat soitto- ja laulutaitoista väkeä, ja biisejä tosiaan kelpaa kuunnella. Ne vaihtelevat kevyestä popista blues-sävyjen kautta aina menevään rokkiin asti. Tähti-kappaleessa kuuluu selvästi jotain samaa kuin jo edesmenneen The Gaslight Anthemin parhaissa kappaleissa, ja sehän tarkoittaa sitä, että tämä maistuu minulle oikein hyvin.

Poikien tiivis setti etenee kahden laulusolistin (Joel, laulu ja koskettimet sekä Pekka, laulu ja kitara) vuorotellessa. Bändissä on lisäksi toinen kitaristi, basisti ja rumpali, ja vaikka syntikoita käytetään, kaikki lavalta kuultava esitetään ihan oikeasti ilman taustanauhoja tai sampleja eli juuri kuten pitääkin. Eikä Anssin lämmittelijäksi mikään muu olisi tietenkään edes kelvannut, näin musiikkia juuri kuuluukin esittää. Annamme joka biisin jälkeen raikuvat aplodit ja jopa tapailemme laulua niissä biiseissä, joiden kertosäkeet ovat jotenkuten hanskassa, mutta vaikka näitä suloisia pieniä poikia on kiva katsella ja kuunnella, näillä on vielä matkaa siihen lavakarismaan ja ammattitaitoon jota kohta tulee olemaan Jäähallissa tarjolla.

Kiitos Pimeys, tulen varmasti joskus kuuntelemaan teiltä pidemmän keikan mutta nyt nämä 7 biisiä saavat riittää jotta päästään itse asiaan!

Pimeyden settilista

Viimeinen mahdollisuus
On vain odotus
Loista kuin tähti
Ollaan hiljaa
Näin sellaisen kirkkauden
Hetki vielä
Maalaa meidät

Lavalla roudataan erittäin tehokkaan tuntuisesti, Pimeyden soittopelit katoavat sieltä pikavauhtia ja lämppärin aikana vielä aika harvaan kansoitettu sali alkaa nyt täyttyy nyt tosissaan. No höh, koko rahan edestä musiikkia, olisitte ihmeessä tulleet katsomaan tätäkin sen sijaan että hengailitte jossain kaljoittelualueella! Vielä pikaiset huikat piilopullosta (tietenkin mulla on mukana vesipullo vaikka se on ehdottomasti kiellettyä, pitäähän keikan aikana juoda että jaksaa) ja sitten lavan sivujen isojen screenien laskuri käynnistyy. Alle 10 minuuttia! Kun laskuri ohittaa viiden minuutin merkin, lainabiiseistä koottu taustanauha loppuu ja tilalle tulee Anssin mahtipontinen syntikkasävellys. Viimeiset minuutit kuluvat, lavan sivussa vilahtaa valkohousuinen Ville Kela ja kohta siellä näkyvät myös Saara Metsberg ja Antti Karisalmi, jotka hivuttautuvat kohti paikkojaan. Lavan toiseen reunaan ilmestyy Tuomas Wäinölä kitaroineen, vielä viimeiset sekunnit pimeydessä ja…

Spottivalot syttyvät ja lavarakennelman takana olevan korokkeen keskelle ilmestynyt Anssi Kela lähtee kertomaan meille tarinaa omasta itsestään, kasarimusiikin kasvatista. Yleisö huutaa suoraa huutoa. Siis mehän näimme tämän aloituksen jo sound checkissä mutta ei se mitään, se tulee silti yhtä lailla yllätyksenä nyt itse keikan alussa. Kasarin lapsi kerrankin bändin kanssa. Ja siis mitä näillä on päällään? Toki oltiin kuultu että Anssilla, Tuomaksella ja Antilla on uudet takit, mutta eipä arvattu minkälaiset! Villeä lukuun ottamatta kaikki ovat kokomustissa asuissa. Tuomaksella ja Antilla on pitkät, melkein nilkkoihin asti yltävät upeat takit kuin suoraan Matrixista ja Anssilla on pitkin, kiiltävin hapsuin somistettu musta takki, no oho! Saarallakin on normaalista poiketen vain mustaa päällään. Saara ja Ville ovat etulavaa reilusti korkeammalla ja näkyvät kerrankin hyvin eturivin miesten takaa.

Nyt päästään Kasarin lapsen yläfemmakohtaan, me kohottelemme käsiämme vaikka Anssi on tuolla kaukana lavan yläosassa – mutta eipä ole enää kauaa! Anssi harppoo portaat alas ensin lavan perustasolle ja sieltä vielä permannon tasalle asti, ja vetelee tutut käsiin läiskimiset eturivin kanssa heti näin keikan alkajaisiksi! No nyt, ollaan toki isossa Jäähallissa ja isoissa puitteissa mutta Anssi tietää, miten ollaan tarvittaessa lähellä yleisöä.

Kitara Anssille (tänä iltana näköjään Pave on Anssin kitarateknikko, Esa Tuomaksen) ja Milla tulille. Hyvältä kuulostaa! Heti ensimmäisessä kertosäkeessä Anssi ojentaa mikkinsä kohti yleisöä ja antaa meidän laulaa sen. No ei hemmetti, tämähän toimii! Yleisö on lämmitelty sopivasti ja on tarpeeksi kiihkeästi mukana tällä keikalla, joten suut aukeilevat todellakin jo toisen biisin aikana tähän malliin. Todella hieno hetki, melkoinen riskinotto Anssilta mutta nyt lavalla on mies, joka osaa lukea yleisöään ja tietää miten homma etenee. Lavaa hallitsee nyt aito Rokkitähti todella isolla ärrällä ja yleisö syö kädestä. Näinhän tämän juuri kuuluukin mennä, juuri tätä me halusimme tulla tänne kokemaan.

Nyt ollaan totuttua selvästi suuremmissa ympyröissä, joten Suuria kuvioita on tietenkin looginen biisi esitettäväksi juuri tällä keikalla. Mitäs sanoisitte, jos seuraava biisi olisi Puistossa? JEEE, hyvin kelpaa! (Ja samalla hihittelemme, koska olimme juuri edellisenä päivänä käynet Faniryhmässä läpi mitä kaikkea Anssi tyypillisesti sanoo keikalla, ja mm. tämä lause oli listattu.) Puistossa saa kädet liikkeelle, koska tähän biisiin kuuluu olennaisena osana yleisön koreografia. Katsomoissa ei näy liikettä, mutta permannolla tuntuisi heiluvan selvästi eturivejä taaempanakin, hyvä! Kyllä tämä tällainen ehdottomasti kuuluu isoille keikoille ja sitä paitsi katsomosta käsin keikka näyttää paljon paremmalta kun koko permannon etuosa eli pitti on mukana. Tämä on siis rokkenrollia eikä mitään klasaria, jota pitäisi fiilistellä hiljaa istuen.

Miten sydämet toimii ja juuri oikeassa kohdassa Anssin pieni viittaus eturivejä kohti, jolloin ne sydämenlyöntitaputuksetkin toimivat. Paikalla on hyvin koulutettu yleisö, joka ei irrota hetkeksikään katsettaan lavalla liikkuvasta mustiinpukeutuvasta hahmosta ja on valmis noudattamaan hänen antamiaan vihjeitä. Hyvä keikka on sellainen, jolla ei edes tajua miksi alkoi taputtaa tietyssä tahdissa tai heiluttaa käsiään tietyllä tavalla. Hyvällä keikalla yleisökin on viritetty instrumentti, jota voi ohjailla lavalta käsin ilman isompia sanoja tai eleitä, kaikki vain tapahtuu ikään kuin itsestään vaikka oikeasti lankoja pidetään huolella hallussa ja niistä nyitään juuri oikeilla hetkillä ja juuri oikealla voimalla.

Onko täällä levottomia tyttöjä? Toki on, ja taas kerran niitä on lavallakin. Levottoman lavakoreaografia vie kitaristit Mad Professorien päälle ja loikkaamaan sieltä alas lavalle, jossa yhteydessä Anssin Frankenstrat-replikan hihna hajoaa. Anssilla on onneksi tiukka ote kitaran kaulasta joten se ei pudonnut, mutta loppubiisi menee hihnaa ja kitaran langatonta lähetintä paikatessa. Siihen tarvitaan kaksi teknikkoa ja ainakin rullallinen roudarinteippiä, mutta Anssi saadaan taas kasaan juuri sopivasti Kitarabattlea varten.

Kitarakaksintaistelu eli Flowers on the Steps of Eduskuntatalo menee normaalikeikoilta tutuin sävelin ja koreografioin, mutta on hauskaa katsoa kuinka tuo samainen esitys mukautuu tarjolla olevaan tilaan. Sen saa soviteltua pienen kapakan lavalle tavalla tai toisella, ja nyt kun tilaa on reilusti enemmän, samoin askelmerkein mennään mutta kaikki tehdään sopivasti isoeleisemmin ja vauhdikkaammin. Tämä on nautinnollisen sujuvaa menoa. Tilaa on ja esiintyjät ovat aika kaukana yleisöstä, mutta Anssi kulkee lavaa laidasta laitaan ja käy katseellaan huolella läpi jokaisen paikalla olijan (iik, nyt se laulaa just MULLE!) ja lavan etu-uloke on tyylikkäästi käytössä varmaan ainakin joka toisessa biisissä.

Karhun elämän alussa on hieman pidempi spiikki, jossa Anssi kertoo tuttuun tapaan kappaleen merkityksestä uransa käynnistymiselle. Sen jälkeen tulee ensimmäinen niistä yllätyksistä, joita oli ennakolta lupailtu hardcore-faneille: Karhusaari bändiversiona ensimmäistä kertaa noin 10 vuoteen, ja ensimmäistä kertaa ikinä bändin tämän inkarnaation kanssa. Rokkaava intro tekee biisistä tällä kertaa hyvin erilaisen kuin levytetty versio tai se, jota on kuultu harvakseltaan soolokeikoilla. Saapa nähdä, jääkö tämä settilistoille. Se on Anssin tuotannossa harvinainen onnellinen kesäbiisi, joten sehän sopisi hyvin kohta alkavien kesäfestarikeikkojen ohjelmistoon.

Bändi päästetään muutaman biisin mittaiselle lepotauolle, koska nyt koittaa Anssin ennalta lupailema mies ja kitara -osuus. Se alkaa tietenkin Kahdella sisarella, ja nyt Anssilla on parhaiden soolokeikkojen tapaan myös aikaa jutustella kaikessa rauhassa. Hän kertoo tarinaa ensimmäisestä tuolla paikalla näkemästään keikasta (Deep Purple elokuussa 1987) ja kaivaa esille kyseiseltä keikalta ostamansa fanihuivin, joka saa loppukeikan ajan liehua Anssin mikkitelineessä kunnianosoituksena bändin kitarasankarille Richie Blackmorelle, jolla on ollut suuri vaikutus Anssiin musiikille.

Soolo-osuuden toinen kappale on todellinen yllätys: kolmen vuosikymmenen takainen nuoren teinipojan ensimmäinen oma sävellys, Väärällä tiellä, joka on esitetty julkisesti kaiketi vain kerran aiemmin (2006). Mutta tämän illan versiona sekin kuulosti ihan anssikelalta. Nyt palataan suurelle yleisölle tutumpaan materiaaliin kun Mikan faijan BMW laitetaan rullaamaan haikealle retkelleen. Sen jälkeen palataan heti riemukkaisiin tunnelmiin, kun Anssi laittaa koko jäähallillisen laulamaan Paljon onnea vaan kaikkien rakkaalle Tertulle, maan parhaalle rokkikeikkojen äänimiehelle!

Tässä osiossa on juuri sopivasti soolokeikkojen leppoisaa välittömyyttä ja pientä sekoilua, kun välillä on capo hukassa ja seuraavaksi ei tule mieleen, mistä sävellajista onnittelulaulu mahtaakaan mennä. Ja kaikki tämä iloisesti naureskellen. Anssia ei todellakaan pelota tuolla lavalla, vaan hänellä on kanttia mennä osittain improvisoimalla ja luottaa siihen, että kaikki sujuu kuten pitääkin.

Seuraavaksi mennään vielä isommalla riskillä: Anssi ilmoittaa, että nyt on Hetken laulun vuoro. Lavalla on iPad, josta Anssi kaivaa Wikipedian satunnaisgeneraattorin avulla biisin aiheeksi artikkelin Finlandia Trophystä, maineikkaasta taitoluistelukilpailusta – no jopas asuikin sopivasti, nythän ollaan Jäähallissa joten luistelubiisi on enemmän kuin kohdallaan! Mutta kuka voisi pidellä padia biisin aikana jotta Anssi saa kätensä vapaiksi kitaraa varten? Valot himmenevät, Imperial March alkaa kaikua ja eioletotta, lavan sivusta astelee esille itse Darth Vader kahden Stromtrooperin kera! Anssi saa suostuteltua Sithin mustan lordin apulaisekseen, ja biisi tulee suoritettua kunnialla. Mutta siis miettikää, vuonna 2005 tapahtumaa ei lainkaan järjestetty, ajatelkaa nyt niitä pettyneitä luistelijoita!

Ja koska nyt ollaankin sitten ihan vain soolokeikalla kesken Jäähallispektaakkelin, yleisöstä huudellaan tietysti toivebiisejä ja Anssi valitsee niistä kaksi vaihtoehtoa seuraavaksi biisiksi, Kissanpäivät ja ÄMP, ja antaa yleisön äänestää. Huutoäänestys määrää näistä jälkimmäisen voittajaksi, joten soolo-osuuden viimeisenä saadaan nyt kuulla kaunis Älä mene pois.

Nyt on aika kutsua pitkistä takeistaan luopunut bändi taas takaisin lavalle, ja samalla Anssi poistuu hetkeksi kulisseihin. Sannin ison hitin alkutahdit lähtevät pyörimään ja Anssi, joka on nyt vaihtanut Freddie Mercury -takin ylleen, ilmestyy taas lavan ylätasolle kertomaan Netflix-sarjojen katselemisesta. Hän siirtyy laulaessaan lavan alemmalle tasolle, harppoo äkkiä portaat alas permannolle, seisoo saman tien siinä mellakka-aidan päällä ja sukeltaa yleisön käsien varaan pienelle uintireissulle! No nyt kiljutaan kovaa! Crowd surfing päättyy etuaidalle, jonne onneksi ilmestyy pari järkkäriä ottamaan Anssia vastaan.

No jes, se oli hyvä temppu ja yleisö tykkäsi selvästi! Anssi kiipeää saman tien takaisin lavarakenteen harjalle kertomaan Petri Ruususen tarinaa yleisön heiluvien käsien edessä. Bändi lähtee seuraavan biisin introon, oi se on Piirrä minuun tie! Katselen sen aikana käsivarressani komeilevaa Anssin nimmaria (no pitihän meet&greetissa sellainen tietysti pyytää tämän spessukeikan takia) ja mietin, että Anssi on tuon piirtänyt minuun. Ai että on vapauttavaa kun saa tosissaan taantua pieneksi fanitytöksi tällaisella keikalla. Jos kaikki rokkilaulajat olis niin kuin sä, en muuta kuin rokkii kuuntelis mä enää ikinä!

Anssi on taas ehtinyt kadota kulisseihin minuutiksi tai pariksi ja seisoo taas lavan ylimmällä tasolla ja hänen takanaan liehuu pikimusta viitta. Musta tuntuu multa kaikille meille jotka pukeutuu mustiin, tai johonkin muuhun väriin. Mutta musta on nättii! Nyt Anssi seisoo etu-ulokkeen etureunassa sen uumenista nousevan savupatsaan keskellä ja kertoo, kuinka hän on muistanut eivätkä ne muistot välttämättä ole kivoja. Ai jai, on sillä ne mustat hansikkaatkin ihan kuten Isot biisit -teeveesarjassa tätä Kim Lönnhölmin tunnetuksi tekemää biisiä esitettäessä!

Pikainen vaatteidenvaihto (no joo, pitää niitä kai isoilla keikoilla olla vaikka en kyllä olisi niitä niin kaivannut, eivätkä ne onneksi katko tämän keikan menoa läheskään yhtä pahasti kuin joidenkin muiden tähtien esityksissä) ja Anssi pyörähtelee lavan keskellä bändin soittaessa Maitohapoilla-biisin taustaa. Hmm, ei Maitohapoilla yleensä näin ala? No ei tämä oikeastaan tänään olekaan koko biisi vaan vain se basso-osuus, sillä lavan sivulta ojennetaan juuri Anssin käteen musta Stingray ja sitten plätkytellään peukulla sen neljää kieltä. Peukuttelun jälkeen Anssi ”ampuu” sillä kohti lavan ylänurkkien ulokkeita, joista paukahtaa esille pienet räjähdykset. ”Hähää, olihan mullakin vähän pommeja” iloitsee Anssi. Uu-ah, tsäbädäbäduu!

Nostalgiaa on kasvanut parin vuoden aikana melkoisen riehakkaaksi tanssinumeroksi, joka saa nyt täyttää normaalia isomman lavan. Komealta näyttää! Siitä tuttuun tapaan siihen tunnetuimpaan kitarariffiin eli voimme taas kerran olla hetken aikaa yhdessä kuninkaita. Yhteislaulua, yleistä iloa ja oli kiva nähdä, kiitos ja valot pois.

Yleisö aloittaa välittömästi rytmikkään taputuksen ja Anssi, Anssi -huudon. Totta kai sieltä tulee vielä encore, joka alkaa Rappiolla-lainabiisistä, joka on saanut ylleen melkoisen stadionrock-sovituksen. Sitä seuraa erittäin rokkaava Aamu, jonka jälkeen Anssin jokaiselta älppäriltä on soitettu vähintään yksi biisi.

Seuraavaksi on se hetki, jota on tässä jo pelättykin, eli pitkä keikka on vääjäämättä lopuillaan. Anssi ilmoittaa että on vain kaksi biisiä jäljellä ja koska Pave tuo lavan sivusta White Falcon -kitaraa, on helppoa arvata, mitkä kaksi ne ovat ja missä järjestyksessä. Nyt lähdetään muistelemaan oman elämän käänteistä ja kävelemään rakkaissa maisemissa tähtien tuikkiessa. Jäähalli täyttyy komeasti pienistä valopisteistä, tämä on niin kaunista ja niin täydellistä. Nyyh. Ja vihoviimeisenä kappaleena on tietenkin Parasta aikaa, koska juuri se sopii tähän iltaan ja tähän paikkaan. Kaikissa katsomoissakin on nyt peffat irti penkeistä ja siellä taputetaan tahdissa.

Huh huh, olipa siinä keikkaa kerrakseen! Bändi kumartaa ja poistuu lavalta yleisölle vilkutellen, mutta Anssi astelee vielä kerran portaat alas ja jää kättelemään ja halailemaan eturivejä vielä pitkäksi aikaa. Suurkiitos tästä illasta Anssi, ja onneksi olkoon, sinä tosiaan teit sen!

Anssin settilista

Kasarin lapsi (JVG)
Milla
Suuria kuvioita
Puistossa
Miten sydämet toimii?
Levoton tyttö
Flowers on the Steps of Eduskuntatalo (Kitarabattle)
Karhun elämää
Karhusaari
—
Kaksi sisarta
Väärällä tiellä
Mikan faijan BMW
Paljon onnea vaan, Terttu!
Hetken laulu: Finlandia Trophy
Älä mene pois
—
2080-luvulla (Sanni)
Petri Ruusunen
Piirrä minuun tie
Musta tuntuu multa
Minä olen muistanut (Kim Lönnholm, Iso biisi)
Maitohapoilla (lyhyt versio, bassosoolo)
Nostalgiaa
1972
—
Rappiolla (Hassisen kone, Iso biisi)
Aamu
Nummela
Parasta aikaa