Keikkarapsa: New Year Bash

Latebird’s Annual New Year Bash la 30.12.2017 Telakka, Tampere

Markus ”Mare” Nordenstreng on muusikko ja radioääni, joka tietää musiikista kaiken tarvittavan ja lisäksi tuntee kaikki, keillä on merkitystä. Hän on luotsannut Latebirds-yhtyettään jo pitkään ja pitänyt vuosittain bändilleen ja kavereilleen uuden vuoden pippalot jossain Tampereen suunnalla. Jossain vaiheessa porukat ovat todenneet, että kun täällä kuitenkin jamitellaan, niin avataan ovet ja kutsutaan paikalle maksavaa yleisöä katselemaan tätä kovan luokan muusikoiden yhteistä ilottelua. Ensimmäinen New Year Bash -keikka järjestettiin 2007.

Bileiden vakioesiintyjäkaartiin ovat kuuluneet Maren ja Latebirdsin lisäksi mm. Mika Kuokkanen, Jere Ijäs, Anssi Kela, Jonna Tervomaa ja Tokela. Tietyn vuoden esiintyjiä ei ilmoiteta etukäteen, mutta huhuja saa joskus kuulla ja osa porukasta saatetaan kertoa muutamaa päivää ennen keikkaa. Koska keikkapaikkana on pieni Tampereen Telakka eli aivan nimekkään Pakkahuoneen kupeella sijaitseva ravintola- ja teatteritiloiksi remontoitu vanha viljamakasiini, liput on hankittava reilusti etukäteen esiintyjiä tietämättä koska nämä illat myyvät yleensä ajoissa loppuun.

Tänä vuonna päätettiin kaveriporukalla, että mennäänpä viettämään uuden vuoden etkoja yhdessä Tampereelle. Ei sillä niin väliä ketä sinne lavalle nousee, tästä illasta tulee joka tapauksessa hauska yhdessäolohetki ja upea musiikkitapahtuma, ja meistä vain pari oli ollut näissä illoissa aiemmin. Olimme jossain vaiheessa onnistuneet eri reittejä pitkin urkkimaan selville, että Maren ja Latebirdin lisäksi paikalla ovat varmasti ainakin Anssi Kela ja Mika Kuokkanen. Liput, matkat ja meidän pitkänmatkalaisten hotellit oli varattu jo reilusti tätä ennen, joten nämä meille tutut, mukavat esiintyjät ovat vain plussaa muiden suunnitelmiemme päälle!

Lauantaina suunnistamme kohti Tamperetta eri puolilta Suomea. Ensimmäinen bussiseurue saapuu perille pääkaupunkiseudun suunnalta alkuiltapäivästä, ja nälkäisinä lähdemme ensimmäisenä etsimää lounaspaikkaa. Koska hotellimme on aivan Telakan lähellä, päätämme tarkistaa, onko keikkapaikan ravintola jo auki – ja onhan se! Seurueellemme illaksi varattu 13 hengen pöytäkin on jo merkitty, joten aterioimme ”omassa” pöydässämme ja tutustumme illan kodikkaaseen keikkapaikkaan.

Pikainen piipahdus majoituspaikassa kirjautumassa sisään, heittelemässä tavarat pitkin huonetta, lataamassa puhelinta, ottamassa pienet ruokalevot ja pitämässä yhteyttä paikalle vasta matkalla oleviin kavereihin, ja kello onkin jo sopivan paljon. Lähdemme siis takaisin Telakalle hengailemaan, koska pöytävarauksemme virallinen aika alkaa nyt eli puoli kuudelta. Kas, täällähän tapahtuu jo eli sound check on parhaillaan menossa! Pikaviestejä kavereille että kiirehtikää, täällä on kivaa, juomaa eteen janoisille ja ruokaa nälkäisille, jutellaan ja seurataan tilanteen kehittymistä. Sound check oli alkanut ties koska, ja se kestää vielä pitkälle yli seitsemään joten saamme nauttia oudoista soolonpätkistä, ihmeellisistä laulunkiekaisuista ja mukavasta yleisestä jamittelusta oikein koko rahan edestä ja melkein kahden tunnin ajan. Parhaille suorituksille taputetaan ja tutummille muusikoille hymyillään ja vilkutellaan. Yleisön puolellakin näkyy muusikkoja, joista yritetään arpoa kuuluvatko he illan kattaukseen vai ovatko muuten vain paikalla.

Kello alkaa lähestyä puolta kymmentä. Telakka on täynnä istuvia, seisovia ja nojailevia ihmisiä, ja puheensorina on kova. Mahtavatko porukat osata olla hiljaa keikan aikana? Mutta kun lava valaistaan ja yleisön puoli hämärretään, valtaosa seurueista vaikenee hetkessä ja runsaahkosta alkoholinkäytöstä huolimatta paikalle saapunut yleisö osoittaa illan aikana, että kaikki ovat täällä todella oikeasta syystä.

Bändi asettuu paikoilleen – tai siis, illan ensimmäinen versio bändistä asettuu paikoilleen. Miikka Paatelaisen hallitsemaa pedal steeliä lukuun ottamatta kaikki pelit vaihtavat soittajaa aina muutaman biisin jälkeen, ja useampikin lavalla käyneistä muusikoista saa paljastaa taitonsa soittamalla useampaa kuin yhtä soitinta. Tässä vaiheessa lavalla taitaa olla jo mainittu Miikka (pedal steel ja kitarat), Jussi Jaakonaho (sähkökitara), Chris Cote (basso), Janne Haavisto (rummut) ja Jere Ijäs (congat ja perkussiot).

Keikka käynnistetään instrumentaalibiiseillä, joiden nimiä ei mainita, mutta onneksi myöhemmin nekin selviävät tapahtuman fb-sivulta. Aluksi kuullaan kaksi Shubie Brothersin eli Janne Haaviston bändin biisiä, joissa etenkin Jussi Jaakonaho saa näyttää kunnolla taitojaan. Mikä tämä tyyli olisi? Jotain fuusiosurfia?

Amerikan vieras Chris antaa basson tässä vaiheessa Anssi Kelalle ja astuu laulumikrofonin ääreen. Lavalle nousee myös Verneri Pohjola trumpetteineen, ja kappaleessa Lah Hee onkin melkoinen trumpettisoolo. Jussi revittelee kohta kitarallaan omassa kappaleessaan Cold Feet. Muusikot lavalla vaihtavat järjestystä (minulta meni jo noin kolmannen biisin kohdalla sekaisin, kuka soitti missäkin kappaleessa mitäkin soitinta), ja Tuomo Prättälä kaukana lavan toisessa reunassa esittelee vanhan jazzbiisin avulla, kuinka häneltä sujuu niin laulu kuin pianonsoittokin, ja Verneri taituroi samalla trumpettinsa kanssa.

Tämän ”vaikeamman” osion viimeinen kappale, jälleen instrumentaali, on Vernerin jazz-kappale Cold Blooded. Tässä vaiheessa rumpusetin taakse on vaihtunut toinen vieras valtameren takaa, huipputaitava Glenn Kotche ja bassosta huolehtii Jere Ijäs, joka toimiikin bändin basistina suurimman osan ensimmäisestä setistä. Stetsonhattuiinen Verneri ei ole lavalla läheskään koko iltaa, mutta kerkiää myöhemmin keikan aikana kyllä paljastaa, että häneltä ja hänen trumpetiltaan sujuu genre kuin genre, ja jos hän joskus luopuu jazzista, hän pärjäisi vaikka tanssiorkesterissa!

Nyt siirrytään tyypillisempään New Year Bash -settiin eli tunnettujen takavuosien englanninkielisten popkappaleiden covereihin. Näissä illoissa on usein esitetty kuluvan vuoden aikana kuolleiden muusikoiden tuotantoa, ja meidän pöydässämme oli ennen keikan alkua luettu ääneen netistä kaivettua listaa tämän ehdon täyttävistä tyypeistä. Sopivan nimekkäiksi tulkitsemistamme henkilöistä vain Fats Domino jäi ilman omaa tribuuttiaan illan aikana. Ensimmäisen muisteluhetken saa Glen Campbell, kun Tuomo laulaa hänen letkeän iloisen Southern Nights -kappaleensa. Ennen kappaleen alkua tosin arvotaan ankarasti, kuka soittaa mitäkin soitinta ja Mare joutuu jo voihkaisemaan: ”Jos joku nyt soittaisi bassoa!” (Jere suostuu soittamaan.)

Seuraavaksi lavalle kutsutaan Mika Kuokkanen akustisine kitaroineen, ja Anssi ottaa taas basson haltuunsa. Koska Allman Brothersin nuorempi veli Gregg on poistunut keskuudestamme (Duanehan lähti jo 1971), nyt on aika tehdä kunniaa kaikkien aikojen rajuimman jamittelubändin kitaristille ja esittää hänen soolotuotannostaan kappale Midnight Rider. Veljesten henki selvästi leijuu Telakan yllä tänä iltana, sillä kappale kasvaa mahtavaksi psykedeeliseksi tykittelyksi edetessään.

Mika antaa paikkansa laulumikin ääressä pois, mutta ei malta poistua lavalta, vaan siirtyy takariviin, jossa suurimman osan loppukeikkaa soittaa akkariaan, ravistelee erilaisia rytmimunia tai kolistelee congarumpuja laulaen aina välillä taustoja muiden suoritusten aikana. Mare Nordenstreng, joka on osassa biiseistä soittanut taustalla kitaraa, astuu nyt itse ensimmäistä kertaa mikrofonin ääreen. Grateful Deadin nokkamies Jerry Garcia siirtyi yläilmoihin jo 1995, mutta toki iltaan mahtuu hänenkin musiikkiaan: kaunis balladimainen Ripple.

Nyt Mare kertoo, kuinka syksyisellä Amerikan matkallaan Tuomon kanssa kaverukset tulivat käyneeksi keikalla, joka jäi Maren suuren sankarin Tom Pettyn vihoviimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Mies menehtyi sydänkohtaukseen vain viikko tämän keikan jälkeen. Lavalle saapuu Jonna Tervomaa kertomaan villeistä kukista, biisistä joka on hänelle tärkeä.

Sitten hieman toisenlaisiin tunnelmiin. Steely Dan on bändi, jonka levyn lukioikäinen Tuomo löysi jonkun kaverin vanhempien levyhyllystä. Ja eikun rokimpaan suuntaan mennään, kun seuraavaksi on taas Chrisin lauluvuoro. Illan ensimmäinen puoliaika alkaa olla jo lopuillaan, kun Maren takana kitaraa ryhdikkäänä soittanut Tokela käsketään vaihteeksi eturiviin ja hän saa vetää Chrisin kanssa upean Righteous Brothersin rakkauslaulun duettona. No nyt on tulkintaa, nyt on äänialaa, nyt on mahtavuutta!

Huh huh, nyt yleisökin jo kaipaa taukoa tässä välissä! Kaikki hakevat vuorollaan lisää juotavaa ja venyttelevät ahtaissa nurkissa istumisen jäljiltä jäykistyneitä koipiaan ja puutuneita peppujaan sekä käyvät juttelemassa muualla salissa näkyvien tuttujen kanssa. Muusikot häipyvät yläkertaan bäkkärille, eikä vessareissusta oikein tule mitään, kun kopissa istuessaan unohtuu kuuntelemaan seinän läpi kantautuvaa Vernerin haikeaa trumpettisooloa ja seuraavaksi siellä tapaillaan porukalla Gotyen muutaman vuoden takaisen hittibiisin sanoitusta. Apua, mitä kaikkea kivaa vielä seuraavalla puoliskolla saadaankaan kuulla?

No niin, kaikki takaisin omiin nurkkiinsa ja pulinat pois, nyt jatketaan! Jonna saa luvan aloittaa toisen setin ja sen aluksi hän vähän kyselee yleisön kuulumisia ja aikoo vielä jatkaa juttuaan, mutta bändi alkaa soittaa spiikin päälle tyynesti Glen Campbellin ihanan Wichita Linemanin introa, joten turhat pulinat pois ja asiaan! Yksi illan keikalle tyypillinen piirre onkin, että bändi ei juuri ota yleisöön kontaktia, vaan ikään kuin vain soittelee keskenään. Tästä huolimatta – tai ehkä tämän takia tunnelma on myös yleisön puolella viihtyisän kotoisa. Tässä vähän niin kuin ollaan vain kaikki yhdessä täällä.

Tom Pettyn tuotantoon palataan Maren Learning To Flyn myötä, ja seuraavaksi Mikan vuoro on taas ottaa lauluvastuu. Tällä kertaa hän ei käykään keskimikrofonin eteen, vaan lavan sivulle Tuomon pianon ääreen. Kun liian laitteen liian runsaasta nappuloiden määrästä huolimatta sieltä löytyy Mikaa tyydyttävä pianosaundi, siirrytään erään edelleen elävän muusikon tuotantoon – ja sen kaverin kuva on parhaillaan minun paidassanikin! Kappale on I’m on Fire (tai Aimon faija, jos se olisi Anssi Kelan biisi), ja se on saanut jännittävän hitaan sovituksen.

Nyt suurin osa bändistä heivataan pihalle ja lavalle jää vain Jere Ijäs kitaroineen ja Janne Haavisto perkussioihin. Kolmantena henkilönä lavalle nousee Jeren puoliso Michaela Ijäs. Ijästen äänet sointuvat ihanasti yhteen, kun he esittävät Mark Knopflerin kappaleen What It Is, ja Janne säestää uskomattoman pehmeästi. Multi-instrumentalisti Jere on ollut melkein koko keikan ajan lavalla vuoroin bassossa, vuoroin akustisessa tai sähkökitarassa, välillä koskettimien takana, jossain välissä congarummuissa ja kun kaikki muut soittimet on varattu, hän on napannut käteensä tamburiinin ja laulanut taustoja. Pitkänä ja liikkuvaisena miehenä hän on tämän keikan näkyvimpiä hahmoja.

No nyt tulee se biisi, jota ylhäällä jo treenattiin, eli Somebody I Used To Know ja Jonna laulaa sen. Tää on kiva, pitää ihan vähän varovasti laulaa mukana kertosäkeessä! Nyt takarivin hiljainen, vakava mies mustissaan ojentaa punaisen basson Jerelle ja siirtyy vuorollaan eturiviin. Anssin ensimmäinen biisi on taas Tom Pettyä, surumielinen Mary Jane’s Last Dance. Muut solistit ovat vetäneet yhden biisin ja antaneet taas lauluvuoron pois, mutta Anssipa meinaakin vetää oman biisinsä peräkkäin. Näissä illoissa on tapana soittaa englanninkielistä ja vähän vanhempaa musiikkia, mutta mitä jos nyt kuunneltaisiin parin biisin verran musiikkia ihan tältä vuodelta ja suomeksi. ”Mä en oo mustasukkainen, joka päivä avaan oven sun mennä” – täh, sehän on tuoretta Vesalaa! Alkuperäistä aika paljon reggaehenkisempi sovitus.

Biisin päätyttyä kerkiän juuri vitsailla kaverille, että seuraavaksi tulee varmaan Cheekiä tai JVG:tä, hehe, kun Anssi aloittaa ”Älä näytä sitä vaik sua ei viel kiinnosta, beibi emmä hiillosta”! Jysäytän kaveria nyrkillä selkään ja hihkaisen, että mitä mä sanoin! Tätähän on hauska kuunnella, koska Anssi ei varsinaisesti räppää vaan tietenkin laulaa kaiken, niin Teemu Brunilan levyllä vetämän korkean kertosäkeen kuin pienten lökäpöksypoikien riimittelyt. Meidän pöydästä tarjotaan yläviitosta jo ekan kertosäkeen oikean lainin kohdalla, ja seuraavissa vastaavissa kohdissa Anssikin jo hymyillen reagoi meidän improvisoituun koreografiaamme.

Nyt Anssi ravistelee kaikki rokkikukon elkeet niskastaan, nostaa basson taas kaulaansa ja häviää jonnekin takavasemmalle varjoihin sen kanssa kun Tuomo ottaa lauluvuoron ja palataan vanhempaan, mustempaan, sielukkaampaan ja amerikkalaisempaan menoon Move On Upin myötä. Seuraavaksi rokataan Chrisin ja Teksasin partaäijien tahdissa.

Yksi isoimmista viime vuonna lähteneistä oli mies, joka aivan omakätisesti loi koko rokin mallikuvaston eli itse Mr Chuck Berry. Hänelle toivotetaan hyvää matkaa Maren laulamalla Bye Bye Johnnylla, jossa koko lavalla oleva bändikin pyrkii soittamaan sopivan yksinkertaista rypistystä, koska ei niitä sointuja nyt niin paljoa tarvita. Kolmella pärjää ihan hyvin. Jossain toisessa illan rokkibiisissä niitä taisi kyllä olla neljä, ja Anssin oli riennettävä takanurkastaan tiedustelemaan, mikä se neljäs mahtaa olla ennen kuin oikea bassokuvio löytyy. Ruotsalainen Hellacopters on myös menettänyt vanhasta miehistöstään yhden jäsenen (Robert Dahlqvist, joka oli vain 40-vuotias) joten nyt lavalle nousee Milla Palovaara, joka kertoo ensin bändin merkityksestä itselleen ja sitten tulkitsee yhden heidän biiseistään.

Janne Laurila on saanut esitettäväkseen vain yhden biisin, mutta sen todetaan olevan sen verran pitkä että se vastaa kahta tai kolmea normaalikappaletta. Neil Youngia! Kaikki jotka vielä mahtuvat, nousevat nyt lavalle ja kaikki mukaan otetut kitarat kytketään vahvistimiin, sillä nyt lasketaan kunnon Crazy Horse -tribuutti ilmoille! Ai että kun Jussi näyttää vähän soolon mallia tässä!

Neil Young onneksi elää vielä, mutta näin ei ole toisen Youngin eli Malcolmin kohdalla. Hevimoodi siis päälle, Jere mikrofonin varteen ja vähän Eiskadeiskaa tulemaan! Ja kun sille bändille ei yksi biisi nyt riitä, vaihdetaan Jere Chrisiin, joka venyttää äänijänteitään oikein kunnolla kertoessaan, kuinka hän todellakin on takaisin. Uh huh, ihan sattuu kurkkuun pelkkä ajatuskin siitä että noin voi laulaa! Kumarrus, kaikki poistuvat lavalta ja yleisö taputtaa kiihkeästi. Aika monessa pöydässä taidetaan jo seisoakin.

Eivät ne kauaa olleet poissa, koska tuolla jo pitkän Maren hattu näkyy keikkuvan lavan sivulla hengaavien päiden yläpuolella ja suunta on taas lavaa kohti. Sieltä ei tule nyt takaisin kuin osa porukasta eli Mare, Miikka ja Tuomo ja nyt on tarjolla illan (eikun yön, nyt ollaan jo pitkällä seuraavan päivän puolella) neljäs Tom Petty -numero. Tämän jälkeen Mare huutelee portaiden suuntaan ja komentaa kaikki muusikot vielä takaisin paikalle illan päättävää The Weightiä varten. Säkeistöjen lauluvuorot jaetaan pikaisesti, porukat siirtyvät mikkien äärelle ja niin lähdetään Nasaretiin etsimään yösijaa, tavataan joukko raamatulliselta kuulostavia himmeitä heeboja ja nautitaan upeista laulusuorituksista vielä viimeisen kerran.

No jopas oli ilta – tai oikeastaan iltapäivä, ilta ja yö kaikki samaan putkeen! Esiintyjät poistuvat yläkertaan aplodien saattelemina, ja koska kaikki aiemminkin paikalla olleet tietävät, että keikat loppuvat aina tähän biisiin, lisää ei sen kummemmin vaadita. Ei täältä minnekään nukkumaan tietenkään heti lähdetä, vaan käydään vielä moikkaamassa tuttuja muista pöydistä, jahdataan settilistan kopiota (löytyy vain jälkiosa keikasta), etsitään yhtä kadonnutta takkia ja yritetään rauhoittua edes vähän. Porukalla käydään läpi esitettyjä biisejä ja keskustellaan nyt nähdyistä muusikoista.

Hotellin sänkyyn taisin onnistua kaatumaan vasta lähempänä kolmea, eikä nukkumatti oikein tahdo tulla kun päässä pyörii sen verran kovaa edelleen. Seuraavana aamuna aamupalalla on onneksi mustaa makkaraa,jonka voimin jaksaa taas palata kohti pääkaupunkiseutua ja arkea. Vähän olisi sellainen fiilis, että tuonne voisi olla kiva reissata toistekin.

Settilista, johon on merkitty kunkin biisin päälaulusolisti
(biisien nimet on kopioitu Asko Alasen kokoamasta listasta, kiitos hänelle!)

Home Away From Home (The Shubie Brothers) instrumentaali
You Are Here (The Shubie Brothers) instrumentaali
Lah Hee (Solo Adultos) Chris
Cold Feet (Jussi Jaakonaho) instrumentaali
I Fall in Love Too Easily (Chet Baker) Tuomo
Cold Blooded (Verneri Pohjola) instrumentaali
Southern Nights (Allen Toussaint, Glen Campbell) Tuomo
Midnight Rider (Gregg Allman) Mika
Ripple (Grateful Dead) Mare
Wildflowers (Tom Petty) Jonna
Deacon Blues (Steely Dan) Tuomo
I Found A Love (Wilson Pickett) Chris
You’ve Lost That Loving Feeling (The Righteous Brothers) Tokela ja Chris

Wichita Lineman (Glen Campbell) Jonna
Learning To Fly (Tom Petty) Mare
I’m On Fire (Bruce Springsteen) Mika
What It Is (Mark Knopfler) Jere ja Michaela Ijäs
Somebody I Used To Know (Gotye, Kimbra) Jonna
Mary Jane’s Last Dance (Tom Petty) Anssi
Muitaki ihmisii (Vesala) Anssi
Älä jätä roikkuu (JVG) Anssi
Move On Up (Curtis Mayfield) Tuomo
Manic Mechanic (ZZ Top) Chris
Bye Bye Johnny (Chuck Berry) Mare
Leave It Alone (Hellacopters) Milla Palovaara
Love And Only Love (Neil Young) Janne Laurila
Shoot To Thrill (AC/DC) Jere
Back In Black (AC/DC) Chris
—
Alright For Now (Tom Petty) Mare
The Weight (The Band) kaikki