Olin alunperin jähmeä lähtemään. Rush tuli jo nähtyä muutama vuosi sitten, sen jättämä vaikutelma oli tuolloin halju.
Pari viikkoa ennen keikkaa kuitenkin heräsin: yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni olisi tulossa kävelymatkan päähän kotiovestani – eikä edes mikä tahansa suosikkiyhtye, vaan vittu RUSH! Äkkiä tajusin tekeväni sielulleni vahingon ellen suorittaisi tätä pientä pyhiinvaellusta.
Askeleeni oli kevyt kävellessäni Hartwall Areenalle.
Muutama minuutti esityksen alkuun. Klikkaa panoraama suuremmaksi.
Alkunauhana suurelle taustakankaalle heijastetaan pieni hupaelma, jonka jälkeen ämyreistä kajahtaa tuttu kitaraintro: Spirit of Radio. Asiaa! Taidan laskea hiukan alleni, mutta hymy pysyy naamallani koko kappaleen ajan. Tajuan heti ensimmäisten tahtien aikana, että olen tänä iltana tullut aivan oikeaan paikkaan.
Päässä risteilee monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen Rush-levyni oli 80-luvun puolivälin kieppeillä ostamani Exit… Stage Left -konserttialbumi, jonka avausraitana soi juuri tämä sama kappale. Aivoissa sinkoilee irrallisia, tuon levyn kuuntelemiseen liittyviä muistikuvia. Bändi on kulkenut pitkän matkan, mutta niin on heidän yleisönsäkin. Kun katselen ympärilleni, niin näen lähinnä itseni ikäisiä ja vanhempia ihmisiä. Tässä ei kuunnella pelkkää musiikkia tai biisejä – lavalla Rush kertoo meidän kaikkien tarinaa.
Avauskappale oli odotettu veto, mutta seuraava numero on mukava yllätys: Time Stand Still – suosikkibiisini vuoden 1987 Hold Your Fire -albumilta. Lienee sanomattakin selvää, että myös tämän kappaleen kuuleminen tulvauttaa parit muistot. Albumiversion kertosäkeistöissä laulanut Aimee Mann kuuluu nytkin visertävän taustanauhoilta käsin.
Ylevän startin jälkeen tunnelma kuitenkin notkahtaa. Kolmantena biisinä kuullaan vielä siedettävä Presto, mutta sitten Rush ajautuu tarpomaan peräti viiden kappaleen ajaksi umpitylsää ja raskassoutuista 90- ja 2000-luvun materiaaliaan. Laskeudun nirvanastani ja alan kuunnella asioita analyyttisemmin korvin.
Edellinen Rush-konsertti tässä samassa paikassa aiheutti pettymyksen tunteen lähinnä kammottavan huonojen soundiensa tähden. Nyt tilanne on hieman parempi. Oikeastaan ihan hyväkin – sitä kaikkein tärkeintä lukuunottamatta: Geddy Leen bassonsoitosta ei taaskaan saa mitään selvää. Tämä risoo suuresti, sillä mies on tunnetusti maailman etevimpiä basisteja ja yksi eniten omaan bassonsoittooni vaikuttaneista musikanteista. Olisi mahtavaa kuulla Geddy-sedän riuskoja otteita oikein elävänä, mutta minun korviini hänen instrumentistaan kantautuu vain metallista räminää. Aivan kuin soitin ei soisi lainkaan, halliin mäjähtelee pelkkää kolinaa. Höh.
Vaikuttaa myös siltä, ettei tämä ole niitä Geddy Leen kaikkein kuulaimpia laulupäiviä. Ääni kyllä yltää edelleen sinne missä kukaan mies ei ole ennen käynyt, mutta laulaminen vaikuttaa nyt aika tuskaiselta. Varsinkin keikan alkupuolella se muistuttaa teinipojan kamppailua holtittoman äänensä kanssa, kuulija jännittää penkkinsä reunalla vähän vääristä syistä. Kestääkö? Pystyykö?
Leen äänihuulet kuitenkin voittavat vielä tämän taistelun ja jaksaapa Geddy myös pariin otteeseen harjoittaa itselleen tyypillistä koikkelehtimista eteenpäin yhdellä jalalla pomppien. Tykkään!
Rushin musiikki on päällisin puolin mahtipontista ja suurta, mutta se on rakennettu mikroskooppisen pienistä detaljeista, jotka nyt väkisinkin hukkuvat urheiluareenan kaikuvaan avaruuteen. Mieleen tuleekin miten mahtavaa olisi joskus päästä kuuntelemaan bändiä esim. Tavastian tapaiseen klubiin, jonka stydimmässä akustiikassa yksityiskohtiinkin olisi mahdollista tarttua. Nyt korvakarkit humisevat katonrajassa riippuville jokerinkuville.
Setin yhdeksäs biisi katkaisee kerettiläiset ajatukseni: Freewill! Tuulet kääntyvät hetkessä takaisin myötäisiksi. Kontrasti juuri tätä ennen soitettuun, uuteen BU2B-kappaleeseen on dramaattinen: valitettavasti se on vain niin, että biisinkirjoituksen suhteen Rushin poikien ruuti on päässyt kostumaan jo kauan sitten. Kyllähän nämä Freewillin tapaiset kappaleet ovat aivan toista luokkaa kuin mikään mitä yhtye on tehnyt 90-luvun alkupuolen jälkeen. Joku voisi sanoa tätä makuasiaksikin.
Soittopuoli toimii kuitenkin edelleen moitteetta. Viimevuotinen Beyond The Lighted Stage -dokumenttielokuva oli mainio siinä mielessä, että se näytti kuinka hyvin jo vuodesta 1974 yhdessä taistelleet kolme musketööriä edelleen viihtyvät toistensa seurassa, ottamatta itseään liian vakavasti. Tämä välittyy lavalta katsomoon: vaikka Rush ei totisesti ole mitään jamittelumusaa – näin tiukasti sovitetussa musiikissa ei improvisaatiolle jää pahemmin elintilaa – niin on mahtavaa kuunnella bändiä, joka on luonut täysin oman juttunsa ja nauttii sen tekemisestä. Sympaattisia veijareita.
Ensimmäinen setti loppuu 80-luvun syntikka-aikakauden tuotoksiin Marathon ja Subdivisions. Molemmat kelpo kappaleita – ei kysyttävää.
Väliajan jälkeen luetaan päivän epistola: Rush esittää uransa parhaan albumin, Moving Picturesin, alusta loppuun. Sopii meikäläiselle! Kyseisellä levyllähän ei pahemmin huonoja biisejä ole (The Camera Eyeta en tosin välttämättä jaksa aina kuunnella), joten seuraavan nelikymmenminuuttisen ajan olen hyvin tyytyväinen. Uskomatonta miten rajuja klassikoita tuolle yhdelle levylle on kasautunut: Tom Sawyer, Red Barchetta, Limelight ja tietysti kaikkien instrumentaalien äiti, YYZ. Moving Pictures on aikamoinen kunnari.
Oma istumapaikkani on lavan vasemman reunan yläpuolella, näen jakkaraltani hyvin koko muun yleisön. Vuoden 2007 konserttiin verrattuna meininki on nyt aivan eri pohjalla. Tuolloin kansa istui jähmeästi penkeillään, nyt tuolit on heivattu permannolta ja fanit puhkovat nyrkeillään ilmaan huomattavan vaikeita tahtilajeja. Myös lukuisia ilmarumpaleita on saapunut paikalle huitomaan Neil Peartin tavaramerkkikomppeja ja -fillejä.
On jotenkin lohduttavaa nähdä, että vielä nykypäivänäkin pelkkä rakkaus musiikkiin voi täyttää Hartwall Areenan. Lavalla ei ole ainuttakaan julkkista, yksikään lehti ei luultavasti ole julkaissut kuvia Rushista saapumassa lentokentälle. Tämä ei ole ilmiö, joka on nähtävä – täällä soittaa vain kanadalainen trio omituista musaansa. Silti meitä on näin paljon, samalla asialla. Ehkä musiikilla on vielä toivoa?
Lavan sivustalta on hyvät näkymät myös koko keikan ajan Neil Peartin korokkeen takana istuneeseen miekkoseen, ilmeisesti Peartin rumputeknikkoon. Paria kappaletta kuvitetaan räjäyttämällä pommeja ja isoja tulisuihkuja. Omalta paikaltani pyrotekninen yllätys on kuitenkin helppoa ennakoida siitä, että teknikkoraasu vetää suojakseen paksun peitteen – ja sitten pamahtaa tahi leimahtaa. Jos kaveri jää räjäytyksen jälkeen vielä viltin alle, niin se on sen merkki, että kohta jysähtää uudemmankin kerran.
Tähän väliin sananen Alex Lifesonista: pidin häntä pitkään Rushin heikoimpana lenkkinä, vasta viime vuosina olen oikeasti alkanut ymmärtää miehen tekemisiä. Kyseessähän on nero. Soolokitaristina Lifeson sortuu liian usein päämäärättömään, vähän räpeltävään tilutukseen, mutta silloin kun hän soittaa oikein ajatuksen kanssa, niin jälki on päräyttävää. Omaperäinen ja mielikuvituksekas kitaristi. Arvostan.
Klassisen albumikokonaisuuden perään Rush esittää jälleen uuden, Caravan -nimisen kappaleen. Sitä seuraa pakollinen Neil Peartin rumpusoolo. Ilman molempia voisin elää.
Persiin puutumus kuitenkin laukeaa Closer To The Heartin myötä. Siinä vasta kappale minun makuuni! Kulunuthan se toki on, ja ehkä juuri siksi biisin viimeistä säkeistöä onkin tälle kiertueelle sovitettu hiukan uusiksi.
Ja samaan putkeen lisää asiallista materiaalia: 2112. Massiivisesta teoksesta esitetään parhaat palat, eli kaksi ensimmäistä osaa. Toimii. Toinen setti päättyy edellisen studioalbumin, Snakes & Arrowsin avausraitaan Far Cry.
Tradition vaatima encore. Se ei voisikaan olla paljoa tykimpi: La Villa Strangiato! Nautin pitkästä instrumentaalista, erityisesti Lifeson tekee hienoa jälkeä. Kappaleen suvantovaiheessa minä puolestani teen havainnon: Rush on progressiivisuudestaan huolimatta yllättävän suoraviivainen yhtye mitä tulee soiton nyansseihin. Väittäisin, että bändi on tänäänkin tuutannut 90 prosenttia ajasta kaasu pohjassa – hiljaiset osuudet ovat olleet harvassa. Näin pitkässä konsertissa nyansseja soisi kuulevansa hiukan enemmänkin. Runttaus toimii paremmin, kun välillä vähän silittelee.
Iltamat päätettään ensimmäisen albumin Working Man -kappaleeseen. Avaussäkeistöönsä kevyen reggaesovituksen saanut biisi painitaan lopulta läpi ehdalla power trio -otteella. Neil Peart taitaa soittaa illan ensimmäiset, täysin suorat komppinsa.
Sitten pyhä kolmiyhteys poissa, Hartwall Areenan valot sytytetään. Nousen paikaltani tyytyväisenä: tylsistä hetkistään huolimatta tämä korvasi mainiosti edelliskerran pienen pettymyksen. En vaeltanut paikalle turhaan.
Suuntaan tossuni kohti kotia. Areenan ulkopuolella keski-ikäinen mies avautuu lähiympäristölle suureen ääneen siitä, että musiikki oli ihan perseestä. Mutta pakko oli tulla, kun kerran firma maksoi.
Voihan sen kai noinkin nähdä.
Suosittele artikkelia
Loading ...
