Anssi Kela

♠     ♠     ♠

Haku

Satunnaisgeneraattori

"Vuoden paketointi"

Arkisto: toukokuu, 2011

Suora lähetys

31.5.2011, 0:39 | | Aiheet: Internet, Musiikki

Suora lähetys on päättynyt. Kiitokset katsojille!

♠    ♠    ♠

Tällä kertaa olin saanut mukaan myös vierailijan: multi-instrumentalisti Matti Kallion, jonka kanssa pidettiin mekkalaa liki kolmen tunnin ajan. Katsojien määrästä virallinen statistiikka kertoo seuraavaa:

658 Unique Viewers
3,819 Total Views
470 Viewer Hours
168 Avg. Viewers

Lähetyksessä esitettiin nämä kappaleet:

Huuto
Mitä tapahtuu (uusi kappale)
Karhun elämää
Kissanpäivät
Aamu
Vanhat pierut (uusi kappale, ensiesitys)
Winds Of Change (Scorpions)
Älä mene pois
If You Could Read My Mind (Gordon Lightfoot)
Tästä asti aikaa (Kolmas Nainen)
Uudet autot
Ensilumi
Heart of Gold (Neil Young)
Hava Nagila (trad.)
Blackbird (The Beatles)
Rakkaus on murhaa
Ainoain (Mikko Kuustonen)
War Ensemble (Slayer)
Nolla
Matka (uuden kappaleen ensiesitys, käännös ruotsalaisesta kansansävelmästä)
Rva Ruusunen
Show Must Go On (Queen)
Kaatua kuin puu (uusi kappale, ensiesitys)
Nummela
Suvivirsi

Lämpimät kiitokset Matti Kalliolle hienosta soitosta ja OP Komoselle lähetyksen mahdollistaneesta teknisestä toteutuksesta!

Tulevaa ohjelmistoa

26.5.2011, 17:27 | | Aiheet: Internet

Monet ovat kaipailleet suoraa lähetystä. Voin iloksenne kertoa, että sellainen on taas pian näytöillänne: kameran silmä avautuu ensi tiistaina 31. toukokuuta, alkaen klo 19. Luvassa on tuttuun tyyliin käsikirjoittamatonta musiikillista sekoilua ja artistin vuorovaikutusta yleisönsä kanssa.

Merkatkaa siis kalentereihinne suurikokoinen ruksi ja varatkaa tiistai-ilta tätä tarkoitusta varten. Suosittelen myös varustautumaan pop cornein, sipsein, juustosuikeroin tahi muin sellaisin. Muistakaa kuitenkin, että jos on sipsejä, niin on oltava myöskin dippikastiketta! (Joka muuten kannattaa tehdä itse – tulee paljon parempaa kuin niistä Taffelin tai Estrellan pusseista.)

Hymiö

24.5.2011, 13:04 | Tagit: , | Aiheet: Huomiot, Internet

Terveisiä Hymyn toimitukseen! Olen pannut merkille, että lehden palveluksessa ahertaa vaatimattoman blogini aktiivista lukijakuntaa: pelkästään tämän vuoden puolella Hymyn saitilla on julkaistu jo seitsemän blogikirjoituksistani nykäistyä uutista. Tämän perusteella voisi luulla minun elävän keskimääräistä tapahtumarikkaampaa elämää. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole – Hymylle kun kelpaa uutiseksi esimerkiksi se, kun mainostan t-paitojani. Sehän nimittäin tarkoittaa sitä, että Anssi Kelasta tuli paitajobbari! Kreisiä!

Eikä siinä mitään. Tämä blogikirjoitteluni on julkista toimintaa. En tietenkään pistä hanttiin, jos kirjoituksiani siteerataan mediassa – saatanhan sen ansiosta saada kenties muutamia uusia lukijoitakin.

Olisi vain kivaa, jos sanojani ei vääristeltäisi. Esimerkiksi hiljattain kirjoitin näkemästäni Rushin keikasta raportin, jossa esitin pientä kritiikkiä joistakin tylsistä kappalevalinnoista, huonosta bassosoundista sekä Geddy Leen lauluäänen heikosta kunnosta. Huomioin nämä pienet miinukset, mutta käytin arviossani myös runsaasti ylistäviä sävyjä. Kokonaisuutena pidin konsertista, ja toin sen mielestäni melko selvästi esiin.

Hymy otsikoi: Anssi Kela pettyi Rushin keikalla!

Tällainen tietoinen negatiivisen kulman hakeminen ei tietenkään ole yksin Hymyn bravuurinumero, samaa metodia käytetään kautta median. Erityisesti iltapäivälehdistö on kunnostautunut nasevissa otsikoissa, joilla on kovin vähän tekemistä itse jutun kanssa. On luultavasti tutkittu, että negatiivinen otsikko myy positiivista paremmin.

Jutun kohteen vinkkelistä totuuden käyttäminen muovailuvahana on luonnollisesti ärsyttävää. Sitä on kuitenkin joutunut hyväksymään sen, että näin tämä vain menee. Tiettyjen lehtien kanssa tietää jo haastattelua antaessaan, että lopullisen jutun – ja erityisesti otsikon – nähdessään joutuu haukkomaan vähän aikaa happea.

Homman nimi nyt vain on sellainen, että niitä haastatteluja on annettava. Musiikkiani ei käytännössä ole olemassa, jos kukaan ei siitä tiedä. Tässä ammatissa median kanssa on pakko elää.

Niinpä en nytkään älähdä siksi, että Hymy on jälleen peukaloinut faktoja mieleisekseen. Viimeisin minuun liittyvä skuupintynkä on otsikoitu: Anssi Kela harkitsee jättävänsä pestinsä – sinä päätät! Uutisessa viitataan viimeviikkoiseen lukijakyselyyni, ja väitetään minun mahdollisesti lopettavan tämän blogin, vaikka jo kyselypostaukseni ensimmäisessä kappaleessa totean, ettei minulla ole aikomustaan lopettaa. (Olisiko sen voinut sanoa vielä jotenkin suoremmin?)

Uutisen näkeminen kohotti kieltämättä hetkellisesti sykettä, mutta kyse on loppujen lopuksi mitättömästä pikkuseikasta. Ei sellaisista jaksa meuhkata. Tämän kirjoituksen syynä ei siis ole tuo itse uutinen.

Syy löytyy uutisen kommenttiraidalta. Tai oikeastaan sitä ei löydy sieltä.

Panin nimittäin uutisen nähdessäni merkille, että kommenttien joukossa oli tyypillisten VAIHDA KOKONAAN ALAA niin päästään susta kela -neuvojen lisäksi myös useampiakin kummasteluja siitä, miksi Hymy uutisoi sanamuodoin, jotka eivät pidä paikkaansa. Tuumasin, että ehkei kaikkea toivoa ole vielä menetetty, kun kerran Hymynkin kaltaisella saitilla on valistuneita lukijoita, jotka eivät irvistämättä niele kaikkea mitä heille syötetään. Vaikka uutisointi olikin epämääräistä, niin pidin hyvänä sitä, että asian todellinen laita tuotiin lukijoiden toimesta esiin.

Palasin huvikseni vielä myöhemmin rikospaikalle. Leukani jysähti kommentit luettuani lattiaan: ne väärinkäsityksen oikaisseet kommentit oli poistettu! Jäljellä oli vain kritiikkiä minua kohtaan.

Nythän tämä alkoi kiinnostaa. Hieman myöhemmin joku taas ihmetteli virheellistä uutisointia. Parin tunnin päästä tuokin kommentti oli poistettu.

Toiminta on siis täysin järjestelmällistä: jutun kohteena olevaa henkilöä vastaan saa huudella mitä vain, mutta Hymyä kritisoivat mielenilmaukset siivotaan nopeasti pois silmistä. Tämähän on vanhaa kunnon neuvostomeininkiä!

Totesin, että tätä on jo pakko lähteä ronkkimaan. Korostan edelleen, että Hymyn minusta kirjoittama uutinen on kaikkine epätarkkuuksineen täysin merkityksetön. Minulle on myöskin samantekevää millä tavalla ihmiset minua kommenteissaan haukkuvat.

Tuo kommenttiraidan retusointi on kuitenkin sen verran härskiä hommaa, että se on nostettava päivänvaloon. Vaikka tässä minun tapauksessani puhutaankin lillukanvarsista, niin kyllähän lehden toimintaa kritisoivien, täysin asiallisten kommenttien poistaminen talloo kipeästi journalistisen etiikan ja sananvapauden varpaille. Hymyllä on luonnollisesti oikeus moderoida saitillaan olevia keskusteluja haluamallaan tavalla, mutta ei nyt jumalauta näin! Säälittävää tunarointia.

Siivoustalkoot havaittuani harmittelin, ettei poistetuista viesteistä jäänyt todistusaineistoa, selaimeni välimuistikaan ei ollut tallettanut kadonneita kommentteja. Olin kuitenkin skarppina ja nappasin seuraavista hymykriittisistä kommenteista ruutukaappaukset.

Näin siis toimii sananvapaus Hymyslovakiassa:

Näyte Hymyn keskustelupalstalta tänä aamuna

Sama paikka hetkeä myöhemmin. Ihan kuin jotain puuttuisi?

LISÄYS KLO 14.30

Hymyllä on nyt delete-nappula kovassa käytössä, kommenttia pukkaa poistettavaksi! Tapahtui odotettu käänne: alkuperäistä uutista muutettiin. Minullahan oli toki siitäkin ruutukaappaus. Alleviivattu teksti on nyt vaivihkaa poistettu.

Jos uutinen olisi ollut alunperinkin korjatussa muodossaan (ja erilaisella otsikolla), niin tämäkin jupakka olisi voitu jättää käymättä. Mutta olisiko täysin totuudenmukainen juttu ylittänyt uutiskynnystä?


Lukijakysely

18.5.2011, 16:25 | | Aiheet: Jumittelu

Olen nyt bloggaillut aktiivisesti n. kahden ja puolen vuoden ajan. Viime aikoina kirjoitustahti on hieman hiipunut, mutta hauskaa tämä kirjoittelu on edelleen. Ei ole aikomusta lopettaa, sanottakoon se heti tähän kärkeen.

Aikaa blogikirjoittelu kuitenkin nielee melkoisesti, sekä työ- että vapaasellaista. Olen kirjoittajana tuskallisen hidas ja melko pedantti. Postaukseni eivät ole juuri koskaan vartissa moukaroituja roiskauksia. Yritän kirjoittaa hiukan puntaroidumpaa sanaa, välillä yksittäisen blogipostauksen laatimiseen saattaa tärväytyä kokonainen päivä, aamusta iltaan. (Tähän kirjoitukseen ei kyllä mene niin kauaa.)

Siksi onkin toisinaan tullut mieleen, että kannattaako tähän panostaa näin paljon? Tämä on kivaa, mutta onko tästä mitään hyötyä? Rahallista korvaustahan en näihin sanoihin käyttämästäni ajasta saa.

Teiltä lukijoilta saamani positiivinen palaute luonnollisesti siivittää sormiani näppäimistöllä – varsin monet tuntuvat arvostavan näitä otteitani blogipainin molskeilla. Silloin tällöin ylistävä palaute kuitenkin tarjoillaan kitkerällä kyytipojalla: “Musiikkiasi olen aina inhonnut, mutta blogisi on aivan mahtava!”

Tällaiset kommentit pistävät miettimään.

Tämän blogin perimmäinen tarkoitushan on edistää musiikkiani. Teen tätä toki myös puhtaasta rakkaudesta kirjoittamiseen (ja ehkä myös vähän toteuttaakseni narsismiani…), mutta olen perustellut bloggaamiseen tuhlaamani ajan sillä, että se kyllä maksaa itsensä mutkan kautta takaisin lisääntyneenä levy- ja konserttilippumyyntinä.

Kummatkaan eivät kuitenkaan viime vuosina ole menneet mitenkään kuumille kiville. En siis ole ihan varma siitä onko tällainen bloginpitäminen pelkästään ammatillisesta vinkkelistä tarkasteltuna erityisen kannattavaa.

Käännynkin nyt näiden ajatusteni kanssa teidän puoleenne: kertokaa te minulle onko tästä mitään hyötyä? Vastaisitteko ystävällisesti seuraaviin kysymyksiin – niiden kautta minä voisin saada jonkinlaisia vastauksia omiini.

Kuinka usein käyt lukemassa tätä blogia?

Katsele tuloksia

Loading ... Loading ...

♠    ♠    ♠

Mihin ryhmään kuulut?

Katsele tuloksia

Loading ... Loading ...

♠    ♠    ♠

Jos ruksasit edellisessä vaihtoehdon “Löysin Anssin musiikin blogin kautta”, niin vastaa vielä seuraavaan, voit valita useampia vaihtoehtoja:

Olen Anssin musiikin blogin kautta löydettyäni

Katsele tuloksia

Loading ... Loading ...

♠    ♠    ♠

Sulimmat kiitokset vastauksistanne!

Paidat pois!

17.5.2011, 15:00 | | Aiheet: Jumittelu

Tiedustelin hiljattain, paljonko Rokkikaupalla on vielä myymättömiä paitojani. Joitakin on edelleen jäljellä, joten eiköhän nyt täräytetä varastot tyhjäksi ja laiteta kesäksi nätit vaatteet päälle!

Kokoja on jäljellä seuraavasti:

Kova meininki?

S (loppu)
M x 5
L x 2
Ladyfit S x 8
Ladyfit M x 5
Ladyfit L x 2

Siistiä/noloa

S x 1
M (loppu)
L x 4
XL (loppu)

Magnum

S x 3
M x 4
L x 3
Ladyfit M x 5
Ladyfit L x 4

♠    ♠    ♠

Paitoihin pääsee käsiksi esimerkiksi sivun vasemman laidan päävalikossa olevaa Paitakauppa-nappulaa klikkaamalla.

Magnum: Välisoitto

16.5.2011, 23:49 | | Aiheet: Magnum

 

Poppamiehen kirous

Uuden aluevaltauksen aika! Ylihuomenna ilmestyvässä Aku Ankan numerossa 19 on nimittäin allekirjoittaneen laatima tarina, Poppamiehen kirous.

Hanke sai alkunsa jo yli vuosi sitten. Tapasin tuolloin erään keikan yhteydessä Aku Ankan päätoimittajan, Jukka Heiskasen. Hän kertoi, että vuonna 2011 juhlitaan lehden 60-vuotista taivalta Suomessa. Tämän johdosta hän oli tilannut tarinoita kotimaisilta tekijöiltä ja tiedusteli myös minulta halukkuutta kirjoittaa tarina Aku Ankkaan.

Vastausta ei tarvinnut pahemmin miettiä: olisihan ankkatarinan kirjoittaminen ehkä siisteintä mitä voi olla – saavutus, joka lihavoidaan cv:ssä.

Alkoi pitkä prosessi. Kävin aluksi miettimään, millaisen tarinan haluaisin kertoa. Suurena varhaisten taskukirjojen ystävänä ajattelin sepittää klassisen Roope ja Kroisos kilpasilla -tyyppisen asetelman. Roopen nuoruusvuodet Alaskassa ovat myös kiehtovia, joten päätin sijoittaa tarinani Klondiken korpimaille.

Carl Barksin Nätti-Jussi

Juonta hahmotellessani palasi lapsuudesta mieleen Carl Barksin tarina Nätti-Jussista. En enää muista jutun kaikkia yksityiskohtia, mutta Nätti-Jussi oli joka tapauksessa Karhukoplan rakentama ruotsinlaivan kokoinen metsäkone, jolla karhukelmit keräsivät Roopen puiden sisään kätkemät rahat. Hatunnostona Barksin neroudelle päätin sisällyttää Nätti-Jussin myös omaan kertomukseeni.

Tarinaan livahti myös mystinen poppamies ja maagisia voimia sisältävä toteemipaalu. Synopsiksen ensimmäistä versiota kirjoittaessani ongelmaksi kuitenkin muodostui Kroisos Pennosen rooli: alunperin hänen piti omistaa metsäyhtiö, jonka kanssa Roope ajautuu vastakkain. Kroisoksen rooli kutistui kuitenkin lopulta niin pieneksi, että päätin heivata hänet kokonaan ulos tarinastani.

Synopsis valmistui viime vuoden kesäkuussa. Lähetin sen päätoimittaja Heiskaselle, joka hyväksyi tekeleen. Yhdessä suomalaisen ankantekijän, Kari Korhosen, kanssa he ehdottivat tekstiin muutamia pieniä muutoksia, jotka toteutin. Synopsiksen toinen versio käännettiin englanniksi ja lähetettiin Tanskaan Aku Ankan kansainvälisen kustantamon, Egmontin, syynättäväksi.

Kesän lopulla myös Egmontilta näytettiin tarinalleni vihreää valoa. Seuraavana vaiheena oli kuvakäsikirjoituksen tekeminen: jaoin tarinan ruutuihin, luonnostelin niihin hahmot tikku-ukoilla ja kirjoitin puhekuplat. Kari Korhonen piirsi töherrysteni perusteella viimeistellymmän, englanninkielisen kuvakäsikirjoituksen, joka lähetettiin taas Tanskaan.

Korhonen teki myös jonkin verran muutoksia: oma käsikirjoitukseni oli 13 sivun mittainen, Kari tiivisti olennaisen kymmeneen sivuun. Hän myös lisäili joitakin ruutuja, joita ei ollut alkuperäisessä versiossani. Allekirjoitin nämä muutokset, ne tekivät tarinasta nasevamman.

Helmikuussa Egmontilta kuului, että tarinani oli menossa tuotantoon. Piirtäjäksi oli kiinnitetty espanjalainen Paco Rodriques.

Maaliskuun lopussa sain vihdoin nähtäväkseni Poppamiehen kirouksen Rodriquesin piirtämänä. Sarja oli tässä vaiheessa vielä mustavalkoinen, mutta näytti mielestäni upealta. Oli kieltämättä erityinen hetki nähdä kuinka tarina oli herännyt henkiin ja legendaariset hahmot toimittivat ruuduissa minun keksimiäni asioita!

Jäljellä oli vielä yksi etappi: vaikka sarja oli alunperin kirjoitettu suomeksi, niin se oli kuitenkin nyt englanninkielinen ja täytyi suomentaa uudestaan. Käännöksen teki ankkatarinoihin erikoistunut suomentaja Saara Pääkkönen. Sain lopullisen käännöksen tarkistettavakseni, ja vaikka alkuperäiset repliikkini olivat kielikylpyjen jäljiltä vaihtuneet aivan toisiksi, niin suomennos oli sen verran hyvää työtä, että kelpuutin sen lähes sellaisenaan.

Prosessi oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja opettavainen. Ankkatarinan kirjoittaminen on erikoista hommaa siinä mielessä, että vaikka sellaista ei olekaan tehnyt koskaan ennen, niin se ei kuitenkaan tunnu vieraalta – koko ajan tietää millainen tarinan pitäisi olla. Hahmot ovat niin tuttuja, että niille on helppoa kirjoittaa; ensikertalainenkin tietää, mikä panee ankat tikittämään.

Olen lopputulokseen oikein tyytyväinen. Ja itsestäni ylpeä: minäkin olen nyt ankalliskirjailija!

♠ ♠ ♠

ANKKAPROJEKTIN VAIHEITA

Katkelma alkuperäisestä synopsiksesta:

Sivu töhertämästäni kuvakäsikirjoituksesta:

Sama kohtaus Kari Korhosen kuvakäsikirjoituksesta:

Paco Rodriquesin lopullista piirrosjälkeä:

Mainittakoon muuten, että viimeisessä ruudussa poppamiehen lausumat taikasanat ovat aitoa alaskanintiaanien tinglit-kieltä. S’èek merkitsee ‘karhua’ ja jiyanaak on ‘jättää’.

Kanadalaista perinnemusiikkia

5.5.2011, 2:37 | Tagit: | Aiheet: Arviot, Musiikki

Olin alunperin jähmeä lähtemään. Rush tuli jo nähtyä muutama vuosi sitten, sen jättämä vaikutelma oli tuolloin halju.

Pari viikkoa ennen keikkaa kuitenkin heräsin: yksi kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistäni olisi tulossa kävelymatkan päähän kotiovestani – eikä edes mikä tahansa suosikkiyhtye, vaan vittu RUSH! Äkkiä tajusin tekeväni sielulleni vahingon ellen suorittaisi tätä pientä pyhiinvaellusta.

Askeleeni oli kevyt kävellessäni Hartwall Areenalle.

Muutama minuutti esityksen alkuun. Klikkaa panoraama suuremmaksi.

Alkunauhana suurelle taustakankaalle heijastetaan pieni hupaelma, jonka jälkeen ämyreistä kajahtaa tuttu kitaraintro: Spirit of Radio. Asiaa! Taidan laskea hiukan alleni, mutta hymy pysyy naamallani koko kappaleen ajan. Tajuan heti ensimmäisten tahtien aikana, että olen tänä iltana tullut aivan oikeaan paikkaan.

Päässä risteilee monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen Rush-levyni oli 80-luvun puolivälin kieppeillä ostamani Exit… Stage Left -konserttialbumi, jonka avausraitana soi juuri tämä sama kappale. Aivoissa sinkoilee irrallisia, tuon levyn kuuntelemiseen liittyviä muistikuvia. Bändi on kulkenut pitkän matkan, mutta niin on heidän yleisönsäkin. Kun katselen ympärilleni, niin näen lähinnä itseni ikäisiä ja vanhempia ihmisiä. Tässä ei kuunnella pelkkää musiikkia tai biisejä – lavalla Rush kertoo meidän kaikkien tarinaa.

Avauskappale oli odotettu veto, mutta seuraava numero on mukava yllätys: Time Stand Still – suosikkibiisini vuoden 1987 Hold Your Fire -albumilta. Lienee sanomattakin selvää, että myös tämän kappaleen kuuleminen tulvauttaa parit muistot. Albumiversion kertosäkeistöissä laulanut Aimee Mann kuuluu nytkin visertävän taustanauhoilta käsin.

Ylevän startin jälkeen tunnelma kuitenkin notkahtaa. Kolmantena biisinä kuullaan vielä siedettävä Presto, mutta sitten Rush ajautuu tarpomaan peräti viiden kappaleen ajaksi umpitylsää ja raskassoutuista 90- ja 2000-luvun materiaaliaan. Laskeudun nirvanastani ja alan kuunnella asioita analyyttisemmin korvin.

Edellinen Rush-konsertti tässä samassa paikassa aiheutti pettymyksen tunteen lähinnä kammottavan huonojen soundiensa tähden. Nyt tilanne on hieman parempi. Oikeastaan ihan hyväkin – sitä kaikkein tärkeintä lukuunottamatta: Geddy Leen bassonsoitosta ei taaskaan saa mitään selvää. Tämä risoo suuresti, sillä mies on tunnetusti maailman etevimpiä basisteja ja yksi eniten omaan bassonsoittooni vaikuttaneista musikanteista. Olisi mahtavaa kuulla Geddy-sedän riuskoja otteita oikein elävänä, mutta minun korviini hänen instrumentistaan kantautuu vain metallista räminää. Aivan kuin soitin ei soisi lainkaan, halliin mäjähtelee pelkkää kolinaa. Höh.

Vaikuttaa myös siltä, ettei tämä ole niitä Geddy Leen kaikkein kuulaimpia laulupäiviä. Ääni kyllä yltää edelleen sinne missä kukaan mies ei ole ennen käynyt, mutta laulaminen vaikuttaa nyt aika tuskaiselta. Varsinkin keikan alkupuolella se muistuttaa teinipojan kamppailua holtittoman äänensä kanssa, kuulija jännittää penkkinsä reunalla vähän vääristä syistä. Kestääkö? Pystyykö?

Leen äänihuulet kuitenkin voittavat vielä tämän taistelun ja jaksaapa Geddy myös pariin otteeseen harjoittaa itselleen tyypillistä koikkelehtimista eteenpäin yhdellä jalalla pomppien. Tykkään!

Rushin musiikki on päällisin puolin mahtipontista ja suurta, mutta se on rakennettu mikroskooppisen pienistä detaljeista, jotka nyt väkisinkin hukkuvat urheiluareenan kaikuvaan avaruuteen. Mieleen tuleekin miten mahtavaa olisi joskus päästä kuuntelemaan bändiä esim. Tavastian tapaiseen klubiin, jonka stydimmässä akustiikassa yksityiskohtiinkin olisi mahdollista tarttua. Nyt korvakarkit humisevat katonrajassa riippuville jokerinkuville.

Setin yhdeksäs biisi katkaisee kerettiläiset ajatukseni: Freewill! Tuulet kääntyvät hetkessä takaisin myötäisiksi. Kontrasti juuri tätä ennen soitettuun, uuteen BU2B-kappaleeseen on dramaattinen: valitettavasti se on vain niin, että biisinkirjoituksen suhteen Rushin poikien ruuti on päässyt kostumaan jo kauan sitten. Kyllähän nämä Freewillin tapaiset kappaleet ovat aivan toista luokkaa kuin mikään mitä yhtye on tehnyt 90-luvun alkupuolen jälkeen. Joku voisi sanoa tätä makuasiaksikin.

Soittopuoli toimii kuitenkin edelleen moitteetta. Viimevuotinen Beyond The Lighted Stage -dokumenttielokuva oli mainio siinä mielessä, että se näytti kuinka hyvin jo vuodesta 1974 yhdessä taistelleet kolme musketööriä edelleen viihtyvät toistensa seurassa, ottamatta itseään liian vakavasti. Tämä välittyy lavalta katsomoon: vaikka Rush ei totisesti ole mitään jamittelumusaa – näin tiukasti sovitetussa musiikissa ei improvisaatiolle jää pahemmin elintilaa – niin on mahtavaa kuunnella bändiä, joka on luonut täysin oman juttunsa ja nauttii sen tekemisestä. Sympaattisia veijareita.

Ensimmäinen setti loppuu 80-luvun syntikka-aikakauden tuotoksiin Marathon ja Subdivisions. Molemmat kelpo kappaleita – ei kysyttävää.

Väliajan jälkeen luetaan päivän epistola: Rush esittää uransa parhaan albumin, Moving Picturesin, alusta loppuun. Sopii meikäläiselle! Kyseisellä levyllähän ei pahemmin huonoja biisejä ole (The Camera Eyeta en tosin välttämättä jaksa aina kuunnella), joten seuraavan nelikymmenminuuttisen ajan olen hyvin tyytyväinen. Uskomatonta miten rajuja klassikoita tuolle yhdelle levylle on kasautunut: Tom Sawyer, Red Barchetta, Limelight ja tietysti kaikkien instrumentaalien äiti, YYZ. Moving Pictures on aikamoinen kunnari.

Oma istumapaikkani on lavan vasemman reunan yläpuolella, näen jakkaraltani hyvin koko muun yleisön. Vuoden 2007 konserttiin verrattuna meininki on nyt aivan eri pohjalla. Tuolloin kansa istui jähmeästi penkeillään, nyt tuolit on heivattu permannolta ja fanit puhkovat nyrkeillään ilmaan huomattavan vaikeita tahtilajeja. Myös lukuisia ilmarumpaleita on saapunut paikalle huitomaan Neil Peartin tavaramerkkikomppeja ja -fillejä.

On jotenkin lohduttavaa nähdä, että vielä nykypäivänäkin pelkkä rakkaus musiikkiin voi täyttää Hartwall Areenan. Lavalla ei ole ainuttakaan julkkista, yksikään lehti ei luultavasti ole julkaissut kuvia Rushista saapumassa lentokentälle. Tämä ei ole ilmiö, joka on nähtävä – täällä soittaa vain kanadalainen trio omituista musaansa. Silti meitä on näin paljon, samalla asialla. Ehkä musiikilla on vielä toivoa?

Lavan sivustalta on hyvät näkymät myös koko keikan ajan Neil Peartin korokkeen takana istuneeseen miekkoseen, ilmeisesti Peartin rumputeknikkoon. Paria kappaletta kuvitetaan räjäyttämällä pommeja ja isoja tulisuihkuja. Omalta paikaltani pyrotekninen yllätys on kuitenkin helppoa ennakoida siitä, että teknikkoraasu vetää suojakseen paksun peitteen – ja sitten pamahtaa tahi leimahtaa. Jos kaveri jää räjäytyksen jälkeen vielä viltin alle, niin se on sen merkki, että kohta jysähtää uudemmankin kerran.

Tähän väliin sananen Alex Lifesonista: pidin häntä pitkään Rushin heikoimpana lenkkinä, vasta viime vuosina olen oikeasti alkanut ymmärtää miehen tekemisiä. Kyseessähän on nero. Soolokitaristina Lifeson sortuu liian usein päämäärättömään, vähän räpeltävään tilutukseen, mutta silloin kun hän soittaa oikein ajatuksen kanssa, niin jälki on päräyttävää. Omaperäinen ja mielikuvituksekas kitaristi. Arvostan.

Klassisen albumikokonaisuuden perään Rush esittää jälleen uuden, Caravan -nimisen kappaleen. Sitä seuraa pakollinen Neil Peartin rumpusoolo. Ilman molempia voisin elää.

Persiin puutumus kuitenkin laukeaa Closer To The Heartin myötä. Siinä vasta kappale minun makuuni! Kulunuthan se toki on, ja ehkä juuri siksi biisin viimeistä säkeistöä onkin tälle kiertueelle sovitettu hiukan uusiksi.

Ja samaan putkeen lisää asiallista materiaalia: 2112. Massiivisesta teoksesta esitetään parhaat palat, eli kaksi ensimmäistä osaa. Toimii. Toinen setti päättyy edellisen studioalbumin, Snakes & Arrowsin avausraitaan Far Cry.

Tradition vaatima encore. Se ei voisikaan olla paljoa tykimpi: La Villa Strangiato! Nautin pitkästä instrumentaalista, erityisesti Lifeson tekee hienoa jälkeä. Kappaleen suvantovaiheessa minä puolestani teen havainnon: Rush on progressiivisuudestaan huolimatta yllättävän suoraviivainen yhtye mitä tulee soiton nyansseihin. Väittäisin, että bändi on tänäänkin tuutannut 90 prosenttia ajasta kaasu pohjassa – hiljaiset osuudet ovat olleet harvassa. Näin pitkässä konsertissa nyansseja soisi kuulevansa hiukan enemmänkin. Runttaus toimii paremmin, kun välillä vähän silittelee.

Iltamat päätettään ensimmäisen albumin Working Man -kappaleeseen. Avaussäkeistöönsä kevyen reggaesovituksen saanut biisi painitaan lopulta läpi ehdalla power trio -otteella. Neil Peart taitaa soittaa illan ensimmäiset, täysin suorat komppinsa.

Sitten pyhä kolmiyhteys poissa, Hartwall Areenan valot sytytetään. Nousen paikaltani tyytyväisenä: tylsistä hetkistään huolimatta tämä korvasi mainiosti edelliskerran pienen pettymyksen. En vaeltanut paikalle turhaan.

Suuntaan tossuni kohti kotia. Areenan ulkopuolella keski-ikäinen mies avautuu lähiympäristölle suureen ääneen siitä, että musiikki oli ihan perseestä. Mutta pakko oli tulla, kun kerran firma maksoi.

Voihan sen kai noinkin nähdä.