Nettikauppa

Haku

Yhteisö

Näin syntyi video: Miten sydämet toimii?

Satunnaisgeneraattori

"Biisirinki alkaa"

Perustyyppejä

| Tagit: , | Aiheet: Huomiot, Internet, Mielipiteet | Kirjoittaja:

Hesarin nettisivuilla oli taas eilen hieno kolumni: Jukka Relander kirjoitti ansiokkaasti tieteen ja uskonnon suhteesta otsikolla Mikä ihmeen darwinismi? Tuohon aiheeseen minulla ei ole sen kummempaa lisättävää, suosittelen kirjoituksen lukemista. Sen sijaan kolumnin perässä ollut vilkas keskustelu sai aineenvaihduntani hieman kiihtymään.

Keskustelu alkoi asiallisena, mutta ei mennyt kauaakaan, kun paikalle saapui eräs nettikeskustelujen perustyypeistä: besserwisser, joka tarttuu johonkin mitättömään pikkuseikkaan, vääntää siitä tylpän lyömäaseen ja alkaa suruttaa mäiskiä kirjoittajaa. Tässä tapauksessa kyseessä oli henkilö, joka kyseenalaisti Relanderin koulutuksen, ammattitaidon ja yleisen oppineisuuden, koska tämä oli kolumnissaan sortunut esittämään, että käsitteen lopussa oleva -ismi (esim. sanassa darwinismi) saattaisi viitata jonkinlaiseen ideologiaan. Näinhän ei besserwisserimme mielestä toki ollut, ja hän suosittelikin Relanderille tutustumista teoksiin Stanford Encyclopedia of Philosophy sekä Darwinism: An Exposition of the Theory of Natural Selection with Some of Its Applications. Neuvoi vielä, että nämä luettuaan Relanderin kannattaisi konsultoida modernin evoluutiobiologian asiantuntijoita.

Keskustelua oli yhä selaimen täydeltä, mutta pelkästään tämä kommentti myrkytti sen niin tehokkaasti, että lopetin lukemisen. (Tosin juuri nyt tuli mieleen, että tavasinkohan kommentin sittenkin vääränlaisilla lukulaseilla: jos se olikin huumoria, parodia tietynlaisesta nettikirjoittelusta? Kun kyseisen repliikin lukee tästä näkökulmasta, niin sehän on itse asiassa melko hillitön.)

Suomessa sana on vapaa ja mielipiteensä saa esittää. Kun sellaisen sitten uskaltaa molskauttaa nettiin, niin mielipide lilluu siellä kuin verinen lihakimpale houkuttelemassa hait raatelemaan sen kappaleiksi. Tämä tekee itsensä ilmaisemisesta todella työlästä: kirjoittaessa pitää puntaroida jokaista sanaa ja lausetta miettien, että millä tavalla niitä voidaan väännellä ja tulkita. Yleensä saa joka tapauksessa todeta epäonnistuneensa: keskustelua seuratessaan huomaa, että kappas vain – sanani pystyy näköjään rusauttamaan tuollaiseenkin asentoon.

Nämä sanojen naprapaatit ja kirjoittajan salattujen tarkoitusperien selvännäkijät muodostavatkin toisen nettikeskustelujen vakiohahmon: tulkitsijan, joka keskittyy lukemaan lähinnä rivien välejä ja vetää niistä toinen toistaan huimempia johtopäätöksiä.

Nettikeskustelut tarjoavat periaatteessa oivan mahdollisuuden tasa-arvoiseen ajatustenvaihtoon. Käytännössä tämä kuitenkin toteutuu perin harvoin. Yleensä nettikeskusteluista muodostuu ennemmin tai myöhemmin niljakas tatami, jolla näsäviisaat besserwisserit ja tyhjästä tuohtuneet tulkitsijat kilvan pätevät. Ajatukset eivät vaihdu, niistä etsitään vain aukkoja, joiden avulla vastustajan saisi selälleen. Lopputuloksena onkin sitten epämääräinen läjä nokkelaksi argumentoinniksi naamioitua vittuilua, jonka alla alkuperäinen asia on jo aikaa sitten lakannut hengittämästä.

Monet uutisia tarjoavat saitit (esim. YLE ja HS) ovat liittäneet artikkeleidensa perään mahdollisuuden kommenttien esittämiseen. Tämäkin on tietysti periaatteessa mahtavaa. Käytännössä – enpä ole ihan varma. Minusta voisi olla ihan paikallaan, että kaikilla internetin keskustelupalstoilla olisi käytössään vuorokauden mittainen puskurimuisti: kirjoitettuasi kommentin, se lähtisi oikeasti eteenpäin vasta vuorokauden kuluttua. Tänä aikana voisit vielä muokata tekstiäsi – tai poistaa sen kokonaan. Ainakin itselleni tällaisesta puskurista olisi vuosien varrella ollut paljon hyötyä.

Ymmärsiväthän kaikki nyt varmasti, etten tehnyt edellistä ehdotusta täysin vakavissani!

● ● ●

Besserwisserin ja tulkitsijan lisäksi nettikeskustelujen perustyyppejä on tietysti monia muitakin. Tänne on listattu kahdeksan erilaista.

Aikuinen mies?

| Aiheet: Huomiot, Jumittelu | Kirjoittaja:

Lapsena soitin seitsemän vuoden ajan selloa. Sen nitkuttaminen oli ärsyttävää, vihasin koko touhua. Menin soittotunneille ainoastaan vanhempieni pakottamana ja tein tämän myös heille selväksi. Äidilläni oli kuitenkin tapana nollata kiukutteluni toteamalla, että jos lopettaisin sellonsoiton, niin katuisin sitä sitten aikuisena.

Lopetin sellonsoiton – enkä ole katunut. Tämän täytyy siis tarkoittaa sitä, etten ole vielä aikuinen.

Tuo on teoria, jota olen hellinyt jo parinkymmenen vuoden ajan. En ole vielä aikuinen. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut pakko tehdä myönnytyksiä tosiasioiden edessä.

Peilikuva 16.2.2009

Peilikuva 16.2.2009

Ensinnäkin peilikuvani: se alkaa olla aika karua katsottavaa. Ennen minulla oli vain yksi ryppy – se, jonka päällä istutaan. Kun nyt vääntelen naamaani, niin näen sen repeytyvän kymmeniksi railoiksi. Nämä eivät enää ole nuoren pojan kasvot, ohimoillakin on jo harmaita hiuksia. Se ei itse asiassa haittaa – harmaantumisessa on minusta jostain syystä jotain hienoa. Enemmän risoo se, että hiusraja tuntuu olevan nousussa. Tai sitten se pysyy paikallaan, mutta naamani laskee.

On myös tiettyjä karuja faktoja: olen syntynyt vuonna 1972, tämä tekee minusta 36-vuotiaan. Isäni – joka oli mielestäni läpeensä aikuinen – kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten 34-vuotiaana. Olen elänyt jo kaksi vuotta pidempään kuin oma isäni! Tätä ajatellessa tuntuu kuin aivoissani jotain nyrjähtäisi.

Kävin pari vuotta sitten esiintymässä vanhassa koulussani (Vihdin kirkonkylän yläaste täytti vuosia, en enää muista kuinka monta). Kömpiessäni juhlasalin lavalle, minusta tuntui, että eihän siitä ole vasta kuin pari vuotta, kun itsekin pyörin täällä reppu selässä ja koiruudet mielessä. Lavalla seistessäni kuitenkin katsoin yleisöäni – koulun nykyisiä oppilaita – ja äkkiä todellisuus löi avokämmenellä: silloin kun minä kävin tätä koulua, ei yksikään näistä nuorista ollut vielä edes syntynyt. Yksistään tämä huomio oli omiaan pudottamaan melko tehokkaasti maan pinnalle.

Silloin tällöin oma ikänsä on helppo unohtaa. Saatan esimerkiksi ihastella kadulla vetävän näköistä, parikymppistä tyttöä. Sitten alan miettiä hänen ikäänsä verrattuna omaani – ja äkkiä asetelma vaikuttaakin vähän tulehtuneelta. Oma minäkuva ajautuu usein törmäyskurssille todellisuuden kanssa: vähän samalla tavoin kuin silloin, kun kuulee omaa ääntään nauhoitettuna ja ymmärtää, ettei se kuulostakaan muiden korviin ihan niin täyteläiseltä kuin oli luullut. Minä en tunne olevani aikuinen, mutta nuoriso luultavasti näkee minut toisin.

Sain joitakin vuosia sitten pysäyttävän esimerkin tästä oman sisäisen maailman ja karun todellisuuden välisestä ristiriidasta:

Olin viettämässä iltaa Tavastialla. Panin merkille muutaman nuoremman naisen, jotka katselivat suuntaani, kuiskuttelivat toisilleen ja hihittivät. Vähän ajan päästä yksi tytöistä irtautui ryhmästä ja käveli luokseni. ”Anteeksi, mutta voisinko kysyä yhtä asiaa?” hän tiedusteli. Vastasin, että riippuu varmaankin kysymyksestä. ”No, kun meillä on tyttöjen kanssa tällainen pieni vedonlyönti: olemme yrittäneet arvata minkä ikäinen sinä olet.” Olin tuolloin 32-vuotias, joten ilmoitin tämän lukeman. Tytön kasvoille levisi hymy, hän kertoi voittaneensa vedon. Minä kysyin mikä oli ollut hänen arvauksensa. ”Veikkasin, että 33 – meni vain vuodella pieleen.” Tämän kuultuani tein virheen kysymällä, että mitä sitten seurueen muut olivat arvanneet. ”Kaikki muut veikkasivat, että olet yli 40″, tyttö vastasi.

On siis varmaankin hiljalleen alettava myöntää, että saatan sittenkin olla aikuinen.

Mutta sellainen aikuinen, joka polkupyörälle noustessaan aina ensimmäiseksi keulii!

 

Thaimaassa, osa III

| Tagit: , , | Aiheet: Matkailu | Kirjoittaja:

Jatkoa edellisestä osasta:

aurinko

Aurinko nousussa Siaminlahdella.

Seuraava kohde oli Siaminlahdella sijaitseva Koh Tao. Sinne päästäkseen piti vaihtaa Thaimaan länsipuolelta itäpuolelle ja matkustaa jälleen urakalla: ensin lautalla Koh Lipeltä Pak Baraan ja sieltä kuuden tunnin ajo minibussilla Suratthanin satamakaupunkiin (kyyti ei onneksi tällä kertaa ollut yhtä hengenvaarallinen kuin edellinen ajomatka Phuketin mielipuolen Corollalla). Matkat lautalla ja minibussilla oli varattu etukäteen Lipellä olevasta matkatoimistosta ja kaikki sujuikin kuten oli sovittu. 

Suratthanista pääsi Koh Taolle yölautalla. Tästä öisestä merimatkasta kuitenkin muodostui yksi elämäni kurjimmista matkustuskokemuksista. Lautta oli parikymmentä metriä pitkä purtilo, jonka matalan välikannen kummallakin seinustalla oli kaksi pitkää patjaa. Näillä siskonpedeillä makaili viisikymmentä matkailijaa, kylki kyljessä. Tämä ei olisi muuten ollut mikään ongelma, mutta aloin palella lautan päästyä merelle. Olin typeryyksissäni käynyt makuulle ilman peittoa, pelkissä shortseissa ja t-paidassa – mieleeni ei trooppisessa ilmastossa ollut juolahtanut, että öisellä merellä saattaisi olla hieman vilpoisampaa. Nyt oli liian myöhästä varustautua, matkatavarani olivat alemmalla kannella, n. sadan muun laukun ja rinkan alla (olin saapunut lautalle ensimmäisten joukossa). Niinpä oli vain maattava paikallaan ja hytistävä.

Minuutit ja tunnit ovat harvoin madelleet niin hitaasti kuin tuona yönä. Yritin vauhdittaa unentuloa nappaamalla nukahtamislääkkeen, mutta sekään ei tarjonnut armahdusta. Valot oli sammutettu, joten en voinut lukeakaan. Hampaat kalisten pötköttelin hyvinkin vittuuntuneena odotellen kahdeksan tunnin matkan päättymistä. Kyljessäni karvainen saksalainen reppumatkailija maiskutteli unessa tyytyväisenä suutaan ja hamusi minua kainaloonsa.

Auringonnousu nosti vihdoin lämpötilaa sen verran, että sain viimeisten kilometrien aikana unen päästä kiinni. Vinkkini niille lukijoille, jotka suunnittelevat tällaista yölauttailua onkin se, että kannattaa varustautua jonkinlaisella huovalla tai peitteellä.

Siskonpeti odottamassa matkustajien saapumista.

Siskonpeti odottamassa makuupaikkojen täyttymistä.

 

Majapaikka Koh Taolla oli varattu Sairee Hut -nimisestä resortista. Ympäristön lähempi tutkiminen ei uuvuttavan yön jälkeen pahemmin kiinnostanut: heti bungalowiin päästyäni romahdin sänkyyn ja menetin muutamaksi tunniksi tajuntani.

Tao on pieni, parinkymmenen neliökilometrin kokoinen saari, joka on erityisesti sukeltajien suosiossa lähiympäristössä olevien useiden hyvien sukelluskohteiden ansiosta. Taon länsirantaa halkoo etelästä pohjoiseen vedetty betonitie. Liikenne tällä valtaväylällä on Thaimaan mittakaavassa rauhallista, se koostuu suurimmaksi osaksi mopoista ja turistien kuljetukseen tarkoitetuista avolava-autoista. Sataman ympärillä on Mae Haadin kylä, joka on ennen ollut saaren keskus. Nykyisin elämä tuntuu olevan siirtynyt enemmän pari kilometriä pohjoisempana olevan Saireen rannan ympärille. Rannan viertä kulkee kapea kävelykatu, jonka varrella on paljon ravintoloita, resortteja, sukelluskouluja ja erilaisia liikkeitä. Kaikki on kuitenkin melko pienimuotoista: ei korkeita taloja eikä pahempaa hulinaa.

Sairee Hutin juoksupoika hakemassa kookosta.

Sairee Hutin juoksupoika hakemassa kookosta.

Oma majapaikkani, Sairee Hut, oli muutaman sadan metrin päässä tämän kävelykadun pohjoispäästä. Sijainti oli melko onnistunut: saaren yöelämä oli kuulomatkan ulkopuolella, mutta erilaiset ruokapaikat kuitenkin kävelymatkan säteellä. En silti lähtisi maalaamaan Sairee Hutista mitenkään erityisen idyllistä kuvaa: mökit olivat lähes kiinni toisissaan ja niitä rakennettiin vielä lisää – sirkkelin huuto ja vasarain pauke säesti oleskelua omassa bungalowissani. Heti ikkunan takana oli naapuriresortin uima-allas, jossa vesselit iloisesti kiljahtelivat aamusta iltaan. Pihamaa oli hiekkakenttä, jonka keskellä oli liejuinen lampi. Majapaikan miljöö ei siis stimuloinut samalla tavoin kuin Koh Lipellä, joten päivät tuli vietettyä mieluummin liikenteessä. 

Kävin univelan nukuttuani vuokraamassa mopon, jolla lähdin kartoittamaan saarta. Mopoilu on hyvä ja edullinen tapa tutustua matkakohteeseen, mutta pari asiaa on syytä ottaa huomioon: 

● Mopoja vuokraavat firmat tekevät varsinaisen tilinsä sillä, kun turisti kaatuu tai muuten naarmuttaa menopeliään: tällöin omistaja pääsee laskuttamaan korjauskulut ja varaosat kalliimman mukaan. Jos vuokraamasi mopo on uutuuttaan kiiltelevä (kuten esim. Koh Taolla suurin osa oli), niin vuokraamistilanteessa kannattaa osoittaa omistajalle pienimmätkin naarmut, ettei niistä joudu myöhemmin mopoa palauttaessa tilille.

● Mikäli vahinko kuitenkin tapahtuu, niin on todennäköisesti halvempaa viedä mopo itse kaikessa hiljaisuudessa korjaamoon ja palauttaa se pokkana uusilla katteilla. Muutama vuosi sitten minulla karkasi Phuketissa mopo käsistä ja toimin tuolloin juuri näin. Kulkupeli oli korjattu alle vuorokaudessa, eikä sen omistajalla ollut palautustilanteessa mitään huomautettavaa (kaverini palautti, olin itse yltäpäältä siteissä – mikä olisi saattanut herättää epäilyksiä). Säästin tällä tavoin pitkän pennin.

Mopoillessa ei kannatakaan lähteä kilpasille paikallisten kanssa, vaan pitää pää kylmänä ja ajaa vauhtia, joka tuntuu itselle sopivalta. Kokemuksesta tiedän, että sairaalassa viruminen syö lomatunnelmaa jonkin verran. Kaatumisen ei tarvitse olla edes paha: kun ajovarusteina ovat shortsit ja varvastossut, niin silloin periaatteessa harmitonkin tuiskahdus saattaa vaatia nahan tikkaamista. Thaimaassa sairaalat ovat täynnä turisteja, jotka ovat tunaroineet mopoilla tai moottoripyörillä. Oikealla asenteella liikennöinti on kuitenkin turvallista ja mukavaa.

hammock

Riippumatto toimii.

Koh Taon itäpuoli on rauhallisempaa tienoota, siellä on pittoreskeja rantoja ja pieniä resortteja. Näillä matkailija tavoittaa helpommin täydellisen rauhan ja paratiisisaari-tunnelman, mutta näihin resortteihin pääseminen ja niistä poistuminen on melko työlästä: niihin päästäkseen täytyy taivaltaa pieniä sorateitä, jotka sateet ovat jyrsineet todella ruotoiseen kuntoon. Matkat ovat hieman liian pitkiä jalan taitettavaksi ja mopolla pahimpien mäkien (joita on paljon) ajaminen kysyy jo jonkin verran luonnetta – pimeässä en välttämättä lähtisi riskeeraamaan niissä henkeäni. Näille syrjäisemmille rannoille majoittuessaan joutuu siis tinkimään esim. mahdollisuudesta käydä iltaisin aterioimassa erilaisissa ravintoloissa. Niin hyvää kuin thairuoka onkin, niin kyllä sitä jossain vaiheessa alkaa jo kaivata ruokavalioonsa pientä vaihtelua.

Ravintoloiden suhteen voisikin tässä yhteydessä muistuttaa nyrkkisäännöstä: mitä enemmän erilaisia etnisiä vaihtoehtoja ravintola ulko-ovellaan mainostaa (thai-food, italian, mexican, indian…), sitä luokattomampaa ruoka todennäköisesti on – menussa ruokalajien määrä ei totisesti korreloi laadun kanssa. Kannattaakin ennemmin hakea ravintoloita, jotka ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn asiaan ja hoitavat sen kunnialla.

Kuten sanottu, Tao ei ole iso saari ja mopon kanssa se on nopeasti koluttu. Löysin rinteiltä väkeviä näköaloja ja mukavia pieniä terasseja, joiden riippumattoissa tai säkkituoleissa oli oivallista eksyä muutamiksi tunneiksi tieteiskirjojen universumeihin. Kävin myös sukeltamassa (jota taisinkin hehkutella jo riittävästi edellisessä kirjoituksessani) ja vietin päivän Taon vieressä olevalla Nang Yuanin saarella.

Nang Yuan

Nang Yuan.

Nang Yuanille pääsee esim. Saireen rannalta pitkähäntäveneellä varttitunnissa. Alue on luonnonpuisto; se koostuu kolmesta saaresta, joita yhdistää eräänlainen meressä oleva hiekkadyyni. Tämän hiekkakaistaleen ansiosta saarelta toiselle on mahdollista kävellä kuivin jaloin. Eteläisimmän saaren korkealle huipulle on rakennetty hutera portaikko, jonka kiipeämällä pääsee ihastelemaan varsin mainiota näköalaa. Mikäli matka käy Taolle, niin visiitti Nang Yuanille on erittäin suositeltava. 

Taolla ollessani myös söin jotain sopimatonta ja podin lyhyen, mutta sitäkin railakkaamman vatsataudin. Mainitsen tämän siksi, että meillä suomalaisilla on useasti taipumus vältellä lääkkeiden ottamista, vaikka on tilanteita, joissa niihin kannattaisi turvautua. Kun tässä nyt on muutenkin tullut jaettua ohjeina erinäisiä itsestäänselvyyksiä, niin sanotaan vielä tämäkin: lomapäiviä on aivan turha hukata sairasteluun – mikäli pöpö yllättää, niin välittömästi sellaiseen kauppaan, jonka ovessa on vihreä risti. Paikallisilla apteekkareilla on hyllyissään mömmöjä, joilla tauti kuin tauti on vuorokaudessa selätetty ja matkanteko voi taas jatkua hymyssä suin.

Matkaraportin viimeisessä osassa käydään vielä katsastamassa Koh Phangan – ja ollaan vaarassa räjähtää!

● ● ●

TIETOA HINNOISTA:

Yölautta Suratthanista Koh Taolle: 500 bahtia/henkilö (n. 10 euroa)
Mopon vuokra: 150 – 200 bahtia/vrk (n. 3 – 4 euroa)
Tankillinen mopon bensaa: n. 50 – 90 bahtia (alle 2 euroa)


Levyraadin tulokset

| Tagit: , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Jumittelua-blogin ensimmäinen levyraati on koettu ja tulokset ovat selvillä. Oli miellyttävää havaita kilpailuun ilmoitettujen kappaleiden musiikillinen kirjo: spektri ylsi korinametallista aina japanilaiseen new age -fiilistelyyn. Piristävää oli myös se, että muiden ilmoittamista kappaleista ainoastaan yksi oli minulle entuudestaan tuttu.

Koitos oli erittäin tasainen: viiden kärki oli vain kolmen pisteen sisällä. Valitettavasti Sufjan Stevensin Majesty Snowbird -kappaleen ilmoittanut Ossi ei toimittanut pisteitään määräaikaan mennessä, joten kilpailun juryn ominaisuudessa jouduin tekemään raskaan päätöksen, ja hylkäämään kyseisen teoksen. Koska ”omaa” kappaletta ei saa äänestää, olisi Majesty Snowbird ilman Ossin pisteitä saanut yhdet pisteet muita kappaleita enemmän – tämä jos mikä olisi ollut epistä! Päätös oli erittäin valitettava, sillä Majesty Snowbird oli mukana voittotaistelussa.

Pisteitä ynnätessä totesin kahden biisin yltäneen täsmälleen samaan kärkitulokseen. Kuitenkin vain yksi voi voittaa, joten päätin tutkia molempien kappaleiden saamat yksittäiset pisteet: enemmän huippupisteitä saavuttanut olisi voittaja. Tämä ratkaisikin pelin, sillä toinen biiseistä oli saanut vain yhden kympin, kun voittajalla niitä oli kaksi.

LEVYRAADIN LOPPUTULOKSET:

1. Dio: The Last In Line, 76 pistettä

2. Israel Kamakawiwo’ole: Somewhere Over The Rainbow, 76 pistettä

3. Eagles of Death Metal: I Want You So Hard, 75 pistettä

4. The National : Slow Show, 73 pistettä

     Akino Arai: Ai No Ondo, 73 pistettä

6. Mark Ronson feat. Lily Allen: Oh My God, 59 pistettä

7. Seith: Undertow, 51 pistettä

* * *

Sulimmat kiitokset kaikille osallistujille sekä äänestäjille! Tässä voittajakappale vielä kertaalleen:

The Last In Line iTunes Storessa

 

Pidetään levyraati!

| Tagit: | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:
Kuva: Wikipedia

Kuva: Wikipedia

Koulussa sellaiset musiikintunnit olivat hauskimpia, jolloin järjestettiin levyraati. Toimme omia kasettejamme kelattuna mielikappaleemme kohdalle, opettaja soitti niitä niin monta kuin tunnin aikana ehti. Jokainen merkitsi pisteet vihkoonsa ja tunnin päätteeksi opettaja ynnäsi lopputulokset liitutaululle. Oman kappaleen menestystä oli jännittävää seurata: kavereilta tuli tietysti hyviä pisteitä, etupulpettien likoilta huonompia.

Ainakin itse suhtauduin tehtävään suurella vakavuudella: kuuntelin tarkasti jokaisen kappaleen ja puntaroin huolellisesti niiden hyvät ja huonot puolet. Olin pisteyttäessäni ankara, mutta oikeudenmukainen.

Elitisimiä-kirjoitukseni perään virinnyt keskustelu musiikkinäytteineen herätti ajatuksen, joka on minusta parhaimpani pitkään aikaan: pidetään levyraati!

Tuumasta toimeen. Tässä säännöt:

Jokainen osallistuja postaa tämän kirjoituksen kommenttiraidalle esittäjän, kappaleen nimen sekä linkin, jonka takaa teos löytyy YouTubesta. Laulujen määrä on rajattu kahdeksaan, muuten tästä tulee liian työlästä – siis kahdeksan ensimmäisenä linkitettyä kappaletta hyväksytään mittelemään paremmuudesta. (On tietysti hyvin kiusallista jos kukaan muu kuin minä ei innostu tästä hankkeesta…)

Kun kahdeksan kilpakappaletta on selvillä, alkaa arvostelu. Jokainen kappaleen ilmoittanut on velvoitettu arvostelemaan myös muiden ilmoittamat teokset (omalle kappaleelle ei kuitenkaan anneta pisteitä). Arvosanat annetaan yhdestä kymmeneen (ei plussia, miinuksia eikä puolikkaita). Pelkät numerot riittävät, halutessaan voi kuitenkin esittää pari nasevaa, klausjärvismäistä kommenttia.

Myös yleisö saa osallistua äänestykseen: pelin henki on kuitenkin se, että jos leikkiin ryhtyy, niin on arvosteltava kaikki kahdeksan kappaletta.

Aikaa on tästä hetkestä eteenpäin 24 tuntia. Alkakaapa siis heti ilmoitella kandidaatteja, niin musiikin kuuntelu ja pisteyttäminen pääsee käyntiin! Äänestysaika päättyy huomenna klo 10.00.

Minä muistan edelleen sen ala-asteen levyraadin, johon luokkatoverini toi Quiet Riotin Metal Healthin – kappaleen avausriffi oli niin päräyttävä, että se jätti pysyvän muistijäljen korteksiin. Tarjotkoon tämä levyraati meille yhtä ikimuistoisia elämyksiä!

♠    ♠    ♠

Miten tässä kävi? Levyraadin lopputulokset löytyvät täältä.

  • Viimeksi kommentoitu

  • Kaikki kirjoitukset

    • 2014 (12)
    • 2013 (97)
    • 2012 (20)
    • 2011 (99)
    • 2010 (135)
    • 2009 (212)
    • 2008 (10)
  • Kommentoiduimmat kirjoitukset

  • Aiheet

    Arkisto