Anssi Kela

Päätin herättyäni puhua sinä päivänä vain pelkkiä itsestäänselvyyksiä. Nousin sängystä ja kävelin keittiöön, jossa vaimoni suoritti ruumiinavausta päivän lehdelle. “Huomenta” hän sanoi nostamatta katsettaan sivuilta. “On aamu” minä vastasin. Vaimo kohautti olkapäitään, meillä ei noihin aikoihin ollut enää pahemmin asiaa toisillemme. Kaadoin itselleni kupin kahvia ja rysähdin pöydän ääreen.

Siemailin Saludoa ja katselin ulos ikkunasta. Kadun toisella puolella tehtiin julkisivuremonttia, haalaripukuisia miehiä alkoi nousta telineille. “Telineillä on miehiä” virkoin katsellessani kuinka neljännen kerroksen korkeudella ollut työläinen pyllistyi sitomaan nauhat kengästään. Vaimo äännähti jotain ja käänsi uuden sivun aviisistaan. Päätin, etten tuhlaisi häneen enempää hyviä itsestäänselvyyksiä.

Hetken päästä vaimo kuitenkin esitti kysymyksen, silmät edelleen lehdessä: “Mitä syötäisiin tänä viikonloppuna?” Kysymys yllätti, en heti keksinyt miten siihen voisi vastata riittävän nasevalla itsestäänselvyydellä. “Minä juon nyt kahvia!” parahdin hätäpäissäni. Rouva katsoi minua ensimmäisen kerran, hän näytti yllättävän väsyneeltä.

Yläkerran naapuri lähti usein kotoaan täysin samaan aikaan kanssani, törmäsimme porraskäytävässä toisiimme pari kertaa viikossa. Yleensä vain nyökkäsimme asialliset tervehdykset hyvien naapuruussuhteiden merkiksi. Sinä aamuna kuitenkin tarjosin miekkoselle pienen verbaalisen ilotulitteen: “Taas tavattiin rappukäytävässä.” Hän väänsi naamalleen jonkinlaisen hymyntapaisen ja kiiruhti portaissa nopeasti ohitseni. “Oletko sinäkin menossa alas?” tiedustelin hänen peräänsä, mutta kenkien kopina tappoi kysymykseni kaiun.

Työpaikkani oli kävelymatkan päässä, risteyksessä seisahduin valoihin. Kadun toisella puolella lakaisukone suhisteli edellistalven hiekkoja pois jalkakäytävältä. Rinnallani seisoi pikkuruinen mummeli, joka hihkaisi minulle koneen mekkalan yli: “Pitääpä se kamalaa ääntä!” Ilahduin tällaisesta pelinavauksesta ja vastasin: “Ääni on kova, mutta tulee puhdasta.” Mummeli nykäisi suupielensä vilpittömän näköisesti ylöspäin, joten päätin lyödä pöytään todellisen klassikon: “Kaunis ilma.” (Koska oikeasti oli.) Rupattelukumppanini kynti täydellisesti samaa aaltopituutta: “Harvinaisen lämmintä ollakseen huhtikuun alku.” Tolpan nokassa äijä muuttui punaisesta vihreäksi ja aloimme ylittää katua. “Talven jälkeen tulee kevät ja kevään jälkeen kesä” lohkaisin vielä sukkelasti, nostin tädille kättäni ja kiihdytin askeleitani.

Työpaikan ulko-oven eteen oli perustettu tupakkarinki. “Tupakointi on pahaksi terveydelle” totesin napakasti kävellessäni sisään.

Töissä oli tärkeä palaveri, meidän piti ideoida mainoskampanja uudelle suklaapatukalle. Pöydän ympärillä copyt ja AD:t makustelivat erilaisia iskulauseita. ‘Niin hyvää, että sanotuksi saa’ nousi suosikiksi. Kampanjan keulakuvaksi kaavailtiin katolista pappia, joka mäystäisi rippituolissa suklaata ja hölöttäisi sitten ihmisten syntejä suureen ääneen. Ajatus kirvoitti toimiston väessä ihastuneita huudahduksia ja tyytyväistä hyrinää.

Lopulta sorina pöydän ympärillä kuitenkin vaimeni ja kasvot kääntyivät kysyvinä pöydän päähän, minuun. Kiusallinen hiljaisuus, mietin kuumeisesti tilanteeseen sopivaa itsestäänselvyyttä. Otin pöydältä näytteeksi toimitetun suklaapatukan, risautin kääreen auki ja sanoin työntäessäni pötköä suuhun: “Nyt maistan tätä suklaata”.

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (kirja)

Reynoldsin viimeisin avaruusooppera kertoo Abigail Gentianin tuhannesta kloonista, jotka ovat kulkeneet ympäri galaksia kuuden miljoonan vuoden ajan keräämässä tietoa ja muistoja. Gentianin kloonisuku on seurannut sivusta erilaisten imperiumien ja kokonaisten sivilisaatioiden nousua ja tuhoa. Kloonit ovat olleet kuin jumalia: käytännössä kuolemattomia kiertolaisia, jotka ovat pyrkineet valjastamaan vuosimiljoonien aikana hankkimansa tiedon ja vallan vain hyviin tarkoituksiin. Gentianin aika on kuitenkin kortilla ja koko suvun olemassaolo vaakalaudalla. Heidät petetään ja galagtisen mittakaavan väijytyksessä tuhannesta jää jäljelle vain pieni joukko selvittämään minkä vuoksi Gentianit pitää tappaa ja ketkä ovat kaiken takana?

Aurinkojen huone on taas takuuvarmaa Reynoldsia: kuusisataasivuinen kimpale, jossa mittasuhteet ovat valtavia eikä muutaman kymmenen tuhannen vuoden vierähtäminen tunnu missään. Muodoltaan se jatkaa Reynoldsin aikaisempien teosten kaavaa ja tarinaa kerrotaan eri aikatasoilla useampien henkilöiden silmin. Lukijan kannalta tällainen rakenne on toisinaan turhauttava: juuri kun luku päättyy jännästi, niin seuraavaksi siirrytäänkiin ajassa miljoonia vuosia taaksepäin. Takaumat taustoittavat Gentianin suvun syntyvaiheita, mutta lopulta niillä ei ole paljoakaan merkitystä itse tarinan kannalta. Aurinkojen huoneessa tällaista ajallista pomppimista ei kuitenkaan ole aivan yhtä paljon kuin joissain Reynoldsin aikaisemmissa kirjoissa.

Reynolds suoltaa kirjasta toiseen tasaisen vahvaa tieteissepitettä. Aurinkojen huone ei ehkä ole hänen paras tarinansa, mutta Reynoldsin ystävien ei myöskään tarvitse pettyä – tämä on juuri sitä mitä pitääkin. Mikäli Alastair Reynolds ei ole entuudestaan tuttu, niin suosittelisin kuitenkin lähtöpisteeksi Ilmestysten avaruus -kokonaisuuden kirjoja Ilmestysten avaruus, Kuilukaupunki, Lunastuksen arkki sekä Sovituksen kuilu.

Olen perso kunnon scifi-romaaneille: niitä hotkiessa on mukava teleportata itsensä toisenlaisiin maailmoihin ja antaa mielikuvituksensa venyä. Kun kaahaillaan 99 prosenttisella valonnopeudella ympäri Linnunrataa, niin arjen murheet ja syksyinen räntäsade totisesti unohtuvat. Reynoldsin kehittämät visiot ja tarinat ovat yleensä sen verran stimuloivia, että ne imaisevat sisäänsä mustan aukon tehokkuudella. Tunnetasolla kirjojen henkilöhahmot eivät erityisemmin kosketa – on vaikeaa samaistua esimerkiksi Aurinkojen huoneen miljoonia vuosia eläneisiin kiertolaisiin – mutta äärimmäisen viihdyttäviä Alistair Reynoldsin kirjat kyllä ovat. Eskapismikin on taiteenlaji.

Pierre Coffin & Chris Renaud: Itse ilkimys (elokuva)

Kävin jälkipolven kanssa elokuvissa, katsomassa 3D-animaation Itse ilkimys. Hollywood tuntuu pahemman kerran hurahtaneen kolmiulotteisuuteen, itse vedin kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa punavihreät rillit silmilleni. Muutaman ensimmäisen minuutin aikana olin skeptinen, 3D-kuvaa oli aluksi hieman vaikea katsoa. Silmä kuitenkin tottui siihen nopeasti ja lopulta onkin pakko myöntää, että olihan se aika hienoa! Varsinkin tällaisessa animaatiossa kolmiulotteisuus tarjosi aivan selkeää lisäarvoa, vaikkakin käyttöliittymä – valtavat kakkulat – tuntuu melko aataminaikaiselta.

Elokuva kertoo ilkeästä herra Grusta, jonka tarkoituksena on tehdä kaikkien aikojen rikos. Suunnitelmansa toteuttaakseen hän kuitenkin joutuu vastentahtoisesti adoptoimaan kolme orpotyttöä. Alkuun lapset vain kohottavat ilkimyksen verenpainetta, mutta elokuvan loppuun tultaessa ollaan tietysti yhtä onnellista perhettä. Tarinankerronta perustuu lähinnä toimintaan, törmäilyyn ja yksittäisiin gageihin. Juoni ei ehkä ole mikään Aisopoksen satu, mutta hyväntuulisen, viihdyttävän ja vauhdikkaan tuokion Itse ilkimys kyllä tarjoaa.

Olin aikanaan kovasti tietokoneanimaatioita vastaan, niissä ei ollut samanlaista henkeä kuin käsinpiirretyissä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että uudet animaatioelokuvat näyttävät hemmetin hyvältä – ja 3D vielä kruunaa kaiken.

The Police: Certifiable (dvd)

Viime viikolla arvioimastani Police -kirjasta innostuneena päätin sijoittaa yhtyeen vuoden 2007 paluukiertueella taltioituun Certifiable -dvd:hen. Täytyy sanoa, että olin erittäin skeptinen: en oikein jaksanut uskoa löytäväni dvd:ltä mitään muuta kuin väsyneiden vanhojen setien laiskanpulskean nostalgiatripin.

Kylläpä olinkin väärässä. Nihkeä asenteeni murtui viimeistään toisen kappaleen, Synchronicity II:n, räjähtäessä Buenos Airesin stadionilla tulille: ihoni pomppasi kananlihalle ja kävin lähes itkemään. Tämähän onkin mahtavaa! Yhtyeen yleinen intensiteetti on luonnollisesti laskenut parikin piirua 70-luvun loppupuolen huipputasosta, mutta ajatuksella laaditut uudet sovitukset tutuista hiteistä tekevät konsertista jotain aivan muuta kuin löysää vanhojen lämmittelyä. Vanhana fanina kuuntelen kappaleista huomattavasti mieluummin yllättäviäkin tuoreita tulkintoja kuin eltaantuneita läpiluentoja levyversioista. Arvostan suuresti myös sitä, että bändi lähti kiertueelle alkuperäisessä trio-muodostelmassa, turvautumatta taustalaulajiin tai kosketinsoittajiin.

Karu kitara-basso-rummut -kokoonpano paljastaakin sen miten hienoista soittajista bändi aikanaan kasattiin. Sting on lyömätön ja kekseliäs basisti, laulukin on edelleen hyvässä vireessä. Andy Summersia on aina pidetty tyylikkäänä komppikitaristina ja sointujen levittäjänä, mutta tällä dvd:llä hän pääsee näyttämään myös solistiset kyntensä muutamassa pitkässä soolossa, joissa ei aina paarustella kaikkein tavanomaisimmissa skaaloissa. The Policen todellinen tähti on kuitenkin rumpali Stewart Copeland: hän rankaisee settiään edelleen samalla paviaanin raivolla kuin silloin ennenkin, kasvoilla loistaa läpi keikan kirkas rumpujenhakkaamisen riemu. Ilman Copelandia keikka saattaisikin olla juuri sitä pelkäämääni setien fiilistelyä. Rumpali kuitenkin kantaa bändiä harteillaan ja piiskaa hiukan mukavuudenhaluisilta vaikuttavat joukkuetoverinsakin kelpo suoritukseen.

Pitkissä jamittelujaksoissa ollaan mahdollisimman kaukana siitä punkin ja uuden aallon estetiikasta, josta The Police aikanaan lähti ponnistamaan. Mutta väliäkö tuolla – eivät nämä tyypit kai koskaan mitään punkkareita olleetkaan. Kyllä näin mainioilta musikanteilta kelpaa kuunnella hiukan vanhan liiton jammailuakin.

Joidenkin biisien uudet versiot itse asiassa päihittävät vanhat. Esimerkiksi Every Little Thing She Does Is Magic – jota olen aina pitänyt jossain määrin sietämättömänä – toimii riisutumpana sovituksena mainiosti. Kritisoin oikeastaan vain sitä, että livetallenteeksi yleissoundi on kumman hygieeninen: stadion on täynnä lössiä, mutta suurimman osan keikasta yleisöstä ei kuulu mitään. Soittoja lieneekin korjailtu jonkin verran jälkeenpäin, ainakin Andy Summersin sormet paljastavat paikoitellen pientä vilunkia käytetyn. Myös taustalaulut kajahtelevat komeasti kovalevyltä.

Näistäkin huolimatta konsertti on hieno esimerkki elävästä musiikista, mestareiden taidonnäyte nuoremmille muusikkokisälleille. Taidanpa panna dvd:n masiinaan ja katsella sen uudemman kerran.

Olen kirjoittanut tätä blogia pian kaksi vuotta. Koko tänä aikana en ole sanallakaan käsitellyt aihetta, joka kuitenkin on kolkutellut mielessäni lähes päivittäin: sitä miten ikävä minulla on kilpa-autoilua.

Lopetin ajamisen kauden 2007 jälkeen. Päätökseeni oli kaksi syytä.

Ensinnäkin rahoituksen junaileminen alkoi käydä liian työlääksi. Formulan ajaminen on kallista lystiä. Aluksi sponsoreita oli helppo löytää, suositun popparin hyppääminen rattiin oli iso uutisaihe. Pian se ei kuitenkaan ollut enää mikään uutinen, yhteistyökumppaneiden haaliminen kävi vuosi vuodelta nihkeämmäksi. Yritin löytää itselleni jonkinlaista manageria, mutta sopivaa hahmoa ei ilmaantunut. Lopulta väsyin katselemaan edessäni sulkeutuvia ovia.

Turhautumisen lisäksi lopettamispäätökseen oli vielä tärkeämpi syy: ajamisesta oli muodostunut minulle moraalinen pirunnyrkki. Olen jonkinasteinen viherpiipertäjä: syön kasviksia, pyrin elämään ekologisesti, olen kiinnostunut eläinten oikeuksista ja kannan huolta maapallon tulevaisuudesta. Kun sitten lisäsin tuon luettelon jatkoksi “ajan kilpaa”, niin tuloksena helähtänyt akordi oli kieltämättä hiukan kakofoninen.

Levylaulajan formula-ajojen loppuminen ei tietenkään vaikuta isoon ekologiseen lokeroon millään lailla. Uskon kuitenkin siihen, että ennemmin tai myöhemmin meidän kaikkien on alettava luopua jostain – tällainen kuluttaminen ei vain voi jatkua ja kasvaa loputtomiin. Seinä on tulossa vastaan, fiksut nostavat ajoissa jalan kaasulta ja alkavat jarruttaa. Yksilöiden teot ovat globaalissa kohinassa vain kärpästen surinaa, mutta nekin ovat välttämättömiä.

Tällaisia asioita tuumaillessani tulin lopulta siihen tulokseen, että ollakseni itselleni rehellinen minun oli aloitettava luopuminen leikkaamalla elämästäni asia, joka oli minulle hyvin rakas: kilpa-autolla ajaminen.

Lopettamispäätöksestäni on nyt jo jonkin aikaa, mutta en ole vieläkään pystynyt pyyhkimään ajamista mielestäni. Seistessäni suojatiellä punaisen ukon edessä olen taas lähtöruudukossa: viiden sekunnin taulu on näytetty, olen syöttänyt ykkösen sisään ja ottanut kytkimen tuntumaan. Jalka vapisee hiukan, jäykkää poljinta on vaikeaa pidellä juuri oikeassa asennossa. Nostan kierroksia, niiden kanssa on oltava tarkkana. Jos kierroksia on liikaa, niin pyörät sutivat. Jos liian vähän, niin moottori saattaa sammua. Valon vaihtuessa reagoin kuin pikkulinnun perään loikkaava kissa, vapautan kytkimen ja annan kaasua takapyörien pitoa tunnustellen – mahtava startti!

Olenkin yleensä ensimmäinen jalankulkija kadun toisella puolella.

Usein yksin ollessani huomaan jääväni tuijottamaan tyhjyyteen. Ajatukseni kiertävät silloin Ahvenistoa, istun formulassani ajamassa täydellistä kierrosta.

Lähtösuoran päässä oleva rengasvalli tulee vastaan yli kahtasataa. Viime hetkellä jarrutan voimakkaasti, oikea etupyörä lukittuu hetkeksi, päästää harmaata savua. Siirrän jalan jarrulta kaasulle. Paiskaan auton oikealle, lyhyeen ylämäkeen, renkaat hipovat teräsaitaa. Pidän takapyörillä vedon päällä. Veitsenterällä auto liukuu hevosenkenkämutkan läpi, en näe kaarteen taakse. Ulostulossa rata kääntyy alamäkeen, hetken aikaa on kuin leijuisin, auto kääntyy lähes itsestään.

Avaan hiljalleen kaasua, kerään rohkeutta. Nyt – räjäytän kaikki peliin ja lyön polkimen pohjaan, huomattavasti aikaisemmin kuin edellisellä kierroksella. Auton perä on irti, metallinen kaide vilistää sisäkaarteen puolella niin lähellä, että voisin ojentaa oikean käteni ja liu’uttaa sormiani sen pinnalla. Sitten irtaudunkin jo kaiteesta ja syöksyn kohti mutkan ulkoreunalla odottavaa kanttikiveä. Keskipakoisvoima repii päätäni vasemmalle, pakotan sen pysymään pystyssä. Auto valuu ulommaksi ja ulommaksi – avasinko kaasun liian aikaisin? Kanttari on korkea. Jos sen päälle ajautuu liikaa, niin kivi nappaa kiinni pohjaan ja viskaa auton todennäköisesti perä edellä kohti radan sisäreunassa odottavaa väkivaltaista kaidetta. Ääni on koko varikon väelle tuttu: ensin kuuluu renkaiden hätähuuto, sen jälkeen pamahtaa niin, että jokainen pää kääntyy katsomaan. Sitten tulee täysin hiljaista.

Nyt ei kuitenkaan ole minun vuoroni tanssia kaiteen kanssa. Auto nousee kanttarin päälle juuri täydellisesti ja alkaa liikkua jälleen suoraan. Vaihdan suuremman vaihteen. Ilmavirtaukset lyövät kypärääni, uskallan taas hengittää. Ehdin kuitenkin ottaa vain pari henkäystä – edessä odottaa radan toinen mutka.

Kaipaan kaikkea tuota. Kaipaan haastetta, jännitystä, pelon voittamista, itsensä ylittämistä. Kaipaan sitä huumaavaa elossaolemisen tunnetta, joka täyttää kaikki aistit silloin kun syöksyy nopeaan mutkaan järjenvastaisesti kaasu pohjassa. Kaipaan varikolla kerrottuja vanhan liiton vetomiesten tarinoita. Kaipaan tiimityöskentelyä, autosta puretun datan analysoimista. Kaipaan kilpailemista ja kilpakumppaneitani. Kaipaan ajovarusteisiin sonnustautumista, kypärän vetämistä päähän. Kaipaan radalle, se vetää minua puoleensa.

Siitä oli kuitenkin päästettävä irti.

Pikkupoikana suurimmat haaveeni olivat ajaa formulaa ja soittaa rokkibändissä – olen ollut suunnattoman onnekas saatuani toteuttaa molemmat unelmat. Formulat ovat nyt taakse jäänyttä elämää, musiikin saralla on vielä vuoria kiivettäväksi.

Sitä paitsi minulla on nyt uusi haave:

Unelmoin siitä, että jonain päivänä kehitettäisiin täysin päästötön formula ja pääsisin sen ratissa vielä kerran yrittämään täydellistä kierrosta.

Kuva: Jari Heikkilä

Kun joskus hamassa menneisyydessä aloin kirjoittaa tätä blogia, niin aikomuksenani oli muun raapustelun ohessa laatia myös pikaisia arvioita kirjoista, elokuvista ja levyistä. Tätä optiota on sittemmin tullut hyödynnettyä sangen vähän: blogin holveihin on tähän mennessä talletettu tasan yksi kirja-arvio.

Nyt tähän tulee muutos – tästä lähtien yritän punnertaa lukemistani kirjoista edes jonkinlaisen arvion. En lähde vääntämään pitkiä esseitä, nopeat tunnelmat riittäköön. Avaan pelin neljällä viimeksi lukemallani kirjalla.

♠    ♠    ♠

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Zafónin esikoisromaani sijoittuu 1950-luvun Barcelonaan, jossa nuori Daniel ajautuu sattuman kautta keskelle varsinaiseksi trilleriksi kehkeytyvää kirjallista mysteeriä. Hän löytää merkilliseltä kirjojen hautausmaalta salaperäisen Julian Caráxin romaanin ja ryhtyy selvittämään kirjailijan vaiheita. Viattomasta uteliaisuudesta alkaneen tiedonkeruumatkan seuraukset ovat lopulta veriset.

Tuulen varjo on erinomaisen vetävästi kirjoitettu tarina, joka kietoo lukijan maailmaansa. Jokaiselle on jotakin: jännitystä, romantiikkaa, historiaa… Menneiden aikojen Barcelona on kiinnostava ympäristö: espanjalaisesta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sisällissodan traumoista on kudottu tuuhea ryijy, johon tekee mieli upottaa sormensa.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Nyrjähtänyt tarina nuoresta tokiolaisesta miehestä, jonka tavallinen elämä menee sekaisin, kun työpaikalle saapuu levottomuutta herättävä mies, joka haluaa palkata päähenkilömme etsimään erään tietyn lampaan. Kyseisestä lampaasta on olemassa vain yksi valokuva, jonka perusteella otus pitäisi löytää Hokkaidon lumisten vuorten keskeltä. Mies ottaa tehtävän vastaan ja huomaa pian olevansa keskellä mystisiä tapahtumia. Apunaan hänellä on tyttöystävänsä, jolla on aivan poikkeuksellisen kauniit korvat.

Suuri lammasseikkailu on hauskasti sepitetty kertomus, joka ei käänteissään seuraa aivan tavallisimpia latuja. Lukiessa mieleeni tulivat Erlend Loen ja myös jotkut Paul Austerin kirjat. Pidin kovasti.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Tarina afganistanilaisesta rikkaan perheen pojasta Amirista ja hänen parhaasta ystävästään, palvelijakastiin kuuluvasta Hassanista. Afganistanin yhteiskunnalliset myllerrykset ajavat Amirin lopulta Amerikkaan, jossa hänen mieltään kalvavat Kabulin menneisyyden haamut. Eräänä päivänä Amir saa puhelun ja tilaisuuden sovittaa vanhat syntinsä.

Leijapoika on poikkeuksellisen hienosti kerrottu tarina ystävyydestä, uskollisuudesta, rohkeudesta, pelkuruudesta, rakkaudesta, hyvyydestä ja pahuudesta. Se valaisee erinomaisesti maailmankolkkaa, joka on toistuvasti pelkästään negatiivisten uutisten aiheena. Kirja on sukellus islamilaiseen kulttuuriin, tarpeellinen oppitunti suvaitsevaisuudesta. Yleissivistävä teos, jonka toivoisin kuuluvan esim. koulujen opetussuunnitelmaan. Myöskin puhtaana tarinana tenhoava, mieltäliikuttava.

Leijapojasta on tehty myös elokuva. Katsoin leffaversion vain pari tuntia sen jälkeen, kun olin lukenut kirjan viimeisen sanan. Kirjaan verrattuna elokuva tuntui siltä, kuin kävisi teoksen pikavauhtia läpi pelkkinä ranskalaisina viivoina – tarinan koko syvyys ei ole välittynyt filmille. Niinpä kehotankin tarttumaan painettuun sanaan.

Chris Campion: Police

Kyseessä on The Police -yhtyeestä kirjoitettu autorisoimaton historiikki (joka siis tarkoittaa sitä, etteivät yhtyeen jäsenet ole osallistuneet kirjan tekemiseen, heidän lausuntonsa on kaivettu vanhoista haastatteluista ja aikaisemmista kirjoista). Police kuuluu vanhoihin suosikkeihini, josta en kuitenkaan ole lukenut paljoakaan. Niinpä tartuin niteeseen hanakasti.

En tiedä mitkä kirjoittaja Campionin taustat ovat, mutta ainakin hänen lähestymiskulmansa aiheeseen on omituinen: hän ei tunnu pitävän yhtyettä juuri minään. Jäsenet kuvaillaan eriasteisiksi kusipäiksi ja heidän tuotoksiaan vähätellään joka käänteessä. En pidä sellaisistakaan historiikeista, joissa kohdetta ihastellaan pelkästään vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta näin negatiivisesti varautuneen kirjan lukeminen alkaa parinsadan sivun jälkeen vituttaa. Tulee mieleen, että kenelle tällainen on tehty? Miksi?

Outoa on myös se, että varsinaiseksi päähenkilöksi on nostettu Policen manageri Miles Copeland: tuntuu, että suurin osa sivuista on omistettu hänen edesottamuksilleen. Tämäkin olisi tietysti ihan ok, jos kirjan nimi olisi Miles Copelandin tarina. Nyt Police jää statistiksi omassa kirjassaan. Välillä myös jauhetaan sivukaupalla muista uuden aallon yhtyeistä ilman minkäänlaista linkkiä Policeen. (Tämä itse asiassa selittyy kirjan alkukielisellä nimellä: Walking On The Moon – The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock.)

Olen lukenut huomattavasti parempiakin bändikirjoja.

Trio-keikka Metsbergin ja Karisalmen kanssa Kirkon Ulkomaanavun hyväksi järjestetyssä konsertissa. Matkustamme Saaran ranskalaisella farmariautolla, tavoitteena tällä kertaa välttää polttoaineen loppuminen sekä peuroihin tai linja-autoihin osuminen (kaikki muu on toki vapaata riistaa).

Retkemme aluksi keskustelemme kuutamosta. Tai pikemminkin siitä, että jos kuun sijaan öiseltä taivaalta tähyää esim. aurinkokuntamme planeettoja, niin pitäisikö niistä kuutamo-logiikalla käyttää termejä marstamo, venustamo, neptunustamo ja uranustamo? “Hei, mennään ulos – siellä on tänä yönä harvinaisen kaunis saturnustamo!”

Tämä lätinänaihe on pian pumpattu tyhjiin ja Antti korkkaa Coca-Cola Light -putelin. Äidyn disauttamaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Pian keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.

Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Alamme lukea ääneen paikannimikylttejä. (Tuo lause kertoo elämästä tien päällä enemmän kuin kaikki vuosien varrella kirjoittamani raportit yhteensä.) Erityisesti ruotsinkieliset nimet kiinnostavat. Emäsalo/Emsalö – kuinka se nyt noin menee? Ja jos Pyhtää on Pyttis, niin miten ihmeessä Ruotsinpyhtää on Strömfors? Miksei Svenskpyttis, tai sitten suomeksi Virtakoski?

Yleisesti ottaen ankeimmiksi ruotsinkielisiksi nimiksi todetaan Lahti/Lahtis ja Kaisaniemi/Kajsaniemi. Miksi Kaisaniemestä on käännetty vain puolet?

Munapirtti on ruotsiksi nähtävästi Mogenpört – loistava hevibändin nimi. Myös taukopaikan nimi “Herkkules” saavuttaa autokuntamme yleisen hyväksynnän.

Vihdoin saavumme Kotkaan. (Mikä on muuten Kotkan ruotsinkielinen nimi? Kotkas? Kötka? Englanniksihan se on Eagle.) Konserttitalo löytyy helposti, salissa on käynnissä Laura Sippolan soundcheck. Lauran saatua yhtyeineen hommansa valmiiksi käväisemme pikaisesti lavalla tekemässä omat säätömme. Näissä akustisissa esiintymisissä on suorastaan lyömätöntä se, että sähköisesti suoritettavaan keikkailuun verrattuna kaikki on paljon kevyempää, nopeampaa ja helpompaa. Äänet on tarkistettu sukkelasti ja pääsemme keskittymään olennaiseen: ruokailuun Konserttitalon alakerran ravintolassa.

Harmillisesti ateriointimme venähtää sen verran, että missaamme Laura Sippolan ja Maarit Hurmerinnan esitykset. Lautasten äärellä kuitenkin kehitetään liikeidea, jolle on olemassa rajattomat markkinat: särkylääkkeen sisältävä alkoholijuoma.

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Könyämme konsertin väliajalla vatsat turpeina takahuoneeseen odottelemaan vuoroamme. Saara ja Antti kärttävät minulta edes jonkinlaista biisilistaa, en kuitenkaan suostu laatimaan sellaista. Muutamaa minuuttia ennen esitystä päätän aloittaa keikan yksinäni flyygelin kanssa. Marssin lavalle ja avaan pelin Kuolematon laulaja ja Kipinöitä -kappaleilla. Kunnon Steinwayta on mukavaa takoa ja suoriudun olemattomiin pianonsoittotaitoihini nähden yllättävän vähillä virhelyönneillä. Antti ja Saara liittyvät seuraani ja esitämme Millan. Sen jälkeen luovutankin konsertin avaimet yleisölle, alamme toteuttaa toiveita.

Meille on varattu aikaa neljäkymmentä minuuttia. Reagoimme salin puolelta kajahtaviin huutoihin kunnes jossain vaiheessa alan epäillä meidän olevan ylittämässä sovittuja minuutteja. Tiedustelen mikrofoniin, että paljonkohan meillä on vielä aikaa? Yleisöstä huudetaan: “Tästä asti aikaa!”

Eikös se ole se Kolmannen Naisen kappale? Isken kitarasta c-duurin ja alan laulaa: “Ikävöimästä itseni yllätin…” Vieressä Karisalmi pyörittää päätään ja käskee lopettamaan. Jatkan: “Poikavuosien kavereita kaipailin…” Miten tämä on mahdollista? En ole koskaan vetänyt tätä biisiä – kuitenkin osaan sen täydellisesti! Saara liittyy mukaan, loppujen lopuksi Anttikin alkaa pitkin hampain tapailla bassolinjoja. Soitamme laulun alusta loppuun. Hemmetin yllättävä käänne, tuli itsellekin täysin puun takaa. Toisessa säkeistössä haparoin parin sanan kanssa, mutta muuten tekstikin tulee kuin apteekin hyllyltä. Klaaraan sen itse asiassa paremmin kuin monet (lue: useimmat) omat biisini. Todella kummallista. Ehkä Pauli Hanhiniemen henki on erityisen voimakas Kotkan Konserttitalolla.

Konsertti on mielestäni erinomainen. Tällainen pienimuotoisempi lähestymistapa musiikkiin istuu mainiosti luonteeltaan hiukan juhlallisempaan saliympäristöön. On aina todellinen ilo soittaa ihmisille, jotka oikeasti kuuntelevat – tunnelma on lämmin, mutkaton, intiimi ja kodikas. Laulut ovat tässä muodossa notkeampia, ne elävät ja hengittävät. Sähköisessäkin rymistelyssä on ehdottomasti puolensa, mutta sen paikka on rock-klubeilla ja isommissa puitteissa. Alan olla sitä mieltä, etten enää jatkossa raahaa näihin konserttisaleihin koko arsenaalia, tämä akustinen meininki sopii tällaiseen miljööseen paljon paremmin.

Kotimatkalla emme törmää peuroihin emmekä busseihin. Bensakaan ei lopu.

Tämä oli hyvä reissu.

♠    ♠    ♠

Jälkeenpäin hoksaan syyn sille miksi osasin soittaa ja laulaa sen Kolmannen Naisen rallin niin sujuvasti: suurinpiirtein kaksikymmentä vuotta sitten osallistuin Oulunkylän Pop/Jazz-opiston pääsykokeisiin, joissa täytyi laulaa vapaavalintainen kappale. Harjoittelin tuota tulikoetta varten Tästä asti aikaa -biisin – ja nähtävästi aika hyvin. (Läpäisin myös kokeen.)

♠    ♠    ♠

Juha Kärkkäisen Musakuvat-sivustolla on lisää kuvia allekirjoittaneesta vuosien varrella, sekä viljalti hienoa footagea lukuisista muistakin artisteista. Käykää tutustumassa!