Anssi Kela

Armi-koiran kuulumisia ei olekaan tullut päiviteltyä pitkään aikaan. Neito vietti perjantaina yksivuotispäiviään, joten juhlan kunniaksi lienee syytä hiukan kerrata viimeaikaisia tapahtumia.

Armi on kovista pakkasista huolimatta viihtynyt mainiosti ulkosalla. Se istuu mielellään pitkiäkin aikoja pihan perällä olevan kallion päällä ja tarkkailee sieltä valtakuntaansa. Ylimääräiset höyryt saa puolestaan päästeltyä juoksemalla taloa ympäri niin kovaa kuin käpälistä lähtee. Tätä on lystiä seurata sisältä ikkunasta; laskea kierroksia koiran vilahtaessa n. kymmenen sekunnin välein ohi.

Energiaa Armissa totisesti piisaakin. Se on välillä käynyt tervehtimässä kasvattajalla sisaruksiaan ja on selvästi pentueen vilkkain lapsi – varsinainen tytönviikari. Virta ei lopu millään: siinä vaiheessa, kun kaikki muut koirat ovat jo tipahtaneet, niin Armi menee vielä tökkimään tassulla, että eiköhän pistetä taas painiksi. Leonberginkoirien pitäisi olla rauhallisia, mutta Armi on kyllä vielä toistaiseksi kaikkea muuta.

Hirveän kiltti se kylläkin on, aggressiivisuutta sen luonteessa ei ole. Lempeä, joskin puuhakas jättiläinen.

Koska teen itse suurimman osan töistäni kotoa käsin, ei Armi ole joutunut olemaan kovinkaan paljoa yksinään. Harvinaiset yksinolon hetket se onkin käyttänyt tehokkaasti hyväkseen: puukengistäni on tullut silppua ja viimeksi Armi oli repinyt ulko-oven karmit hammastikuiksi 160 cm:n korkeuteen asti. Eteisen lattia oli täynnä puusälpettä – kuin olisin astunut puusepän verstaaseen. Sotkun keskellä iloinen nikkari huiskutti tyytyväisenä häntäänsä.

Ulkona on ollut mukava peuhata lumessa, mutta sen runsas määrä on viime viikkoina aiheuttanut ongelmia: eräänä päivänä Armi hoksasi hangen myötä aidan madaltuneen niin paljon, että siitä pääsi könyämään yli. Kävin metsästämässä koiran takaisin omalle pihalleen ja kaivoin piha-aidan edustalle lumeen vallihaudan vaikeuttaakseni karkaamista. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut: koiran aivoissa oli syttynyt lamppu, että aidan ylitse on mahdollista mennä.

Lähes päivittäiset karkumatkat alkoivat. Pihan yhdellä laidalla aita on hiukan muita reunoja matalampi, tätä porsaanreikää Armi käytti hyväkseen karatakseen naapurin puolelle. Kaivelin vallihautojani syvemmiksi ja leveämmiksi, mutta koira löysi aina uusia väyliä pakosalle. Eräänä aamuna muuan naapuri soitti ovikelloa: hän palautti Armin, joka oli hypännyt heidän pihalleen, jossa oli ollut vapaana Armin hyvä ystävä, samanikäinen bokseriuros. Yhdessä kaverukset olivat karanneet tältä toiseltakin pihalta, naapuri oli ravannut jonkin aikaa pitkin metsiä koirien perässä.

Tämä on johtanut siihen, ettei Armia voi enää pitää pihalla vapaana, se on ollut pakko kytkeä yhdeksänmetrisellä kaapelilla suureen kuuseen. Tämä on hirveän harmillista, sillä Armi on selvästi nauttinut vapaasta laiduntamisesta, kiinniollessaan se vain lähinnä makailee puunsa alla. Mutta niin makaa kuin petaa. Lumien sulettua aitaa täytynee korottaa, toivottavasti Armi oppii uudestaan rajansa ja ansaitsee vapautensa takaisin.

Muitakin vastoinkäymisiä on ollut. Viime viikolla olin lähtemässä Armin kanssa iltakävelylle ja päästin sen vapaaksi pihalle siksi aikaa, kun puin itse ulkovaatteet päälle. Pukeuduttuani avasin ulko-oven – Armi istui oven takana olevilla portailla, portaat olivat aivan veressä.

Yksi vasemman takatassun kynsistä oli riekaleina ja vuosi verta. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten Armi on sen satuttanut. Oven edustalla lumessa oli verijälkiä, muttei mitään mihin koira olisi voinut loukata itsensä. Se ehti olla pihalla vain reilun minuutin. Todella outoa.

Eläinlääkärillä vahingoittunut kynsi kuorittiin kokonaan pois. Jalka sidottiin ja päähänsä Armi sai suuren muovisen kaulurin, joka estää koiraa repimästä sidettä.

Nyt se sitten törmäilee ympäriinsä typerän näköinen ämpäri päässään. Kaukalon mittasuhteet eivät millään astu eläimen aivoon: Armi rymisee jatkuvasti huonekaluihin ja ovenkarmeihin pönttö edellä.

Tv:stä kuitenkin näkyy aivan uusia kanavia Armin makaillessa sen edessä tutka päässään.

Syntymäpäiviään Armi vietti matkoilla: se oli pari päivää aivan uudessa hoitopaikassa, tyttäreni luona. Soittelin jossain vaiheessa kysyäkseni miten on mennyt. Tyttäreni kertoi, että tosi hyvin: Armi oli pyrkinyt koko yön sänkyyn ja herättänyt talon väen lopullisesti aamulla ennen viittä. Sitä oli käytetty ulkona kuusi kertaa ilman, että se oli suostunut tekemään tarpeitaan. Pissa oli viimein syntynyt olohuoneen maton viereen, Armi oli luonnollisesti lätrännyt kusilammikossa tassusiteensä läpimäräksi.

Hakiessani koiraa takaisin kotiin tyttäreni kyseli innoissaan, koska Armi tulisi taas uudestaan. Hänen äitinsä ei kuitenkaan vaikuttanut jakavan intoa.

Toisinaan Armi saattaa tosiaan olla karvan verran raskasta seuraa.

Edellisessä päivityksessä totesin, että kappaleemme alkaa olla melko täynnä tavaraa. Perusraaka-aineet ovat jo sopassa, nyt enää maustellaan.

Yksi ensimmäisistä Biisirinkiin ilmoittautuneista oli Tatu Hirvonen, joka tiedusteli mahdollisuutta soittaa banjoa:

Olen Tatu Hirvonen, kemian opiskelija Turusta. Opiskeluiden ohessa soittelen paljon kaikennäköistä: kitaraa, banjoa, mandoliinia, ukulelea ja huuliharppua. Nyt olisi siis tarkoitus rinkutella banjoa.

Soveltaessani ideoita biisiin päädyin monta kertaa umpikujaan. Biisi oli nimittäin nyt jo hyvin täynnä ja pitäisi vielä banjoa saada mahtumaan. C-osa kaipasi mielestäni vähän väriä ja loppu hiukan dynaamisuutta. Tähän oli siis hyvä heittää banjon sisääntulo. Lopulta sain kuitenkin kehitettyä mielestäni nasevan kuuloisen banjorollin.

Äänittely olikin sitten tuskaista ja työlästä. Aika-arvojen oli oltava täysin kohdallaan ja minkäänlaisia virheitä ei saisi tapahtua. Muutama päivä vierähtikin motoriikan harjoittelemisessa. Viimeinkin sain purkitettua itsekritiikkini rajat ylittävän otoksen. Pohdin kuitenkin, että sopiiko muiden mielestä banjo tähän. Jännittyneenä lähettelin äänittelyni eteenpäin.

Kemisti kiittää ja kuittaa.

♠    ♠    ♠

Alunperin ajatus banjoraidasta vaikutti hyvältä. Sittemmin biisi on kuitenkin lähtenyt sellaiseen suuntaan, etten ole ollut enää täysin varma banjon istuvuudesta. C-osa oli oikeastaan ainoa paikka, jossa oli vielä banjonmentävä reikä ja siihen Tatu ansiokkaasti tekikin soitteensa. Suoritteen lopullinen kohtalo puidaan kuitenkin miksauksessa: paljon on kiinni siitä saadaanko banjo toimimaan soundillisesti, nyt se on hiukan irrallaan kaikesta muusta. Toivottavasti raita voitaisiin kuitenkin pitää jossain muodossa, banjo on sympaattinen soitin.

Tatun lisäksi toinenkin rinkiläinen on ollut aktiivisena: heti ensimmäisessä vaiheessa esitelty Roope Palomäki nimittäin päivitti rumpuraitansa. Kaikkihan varmasti muistavat Roopen tehneen rumpunsa luupeista, koska miehen bassorumpujalka oli kipsissä. Nyt kipsit on poistettu ja jälleen pelikunnossa oleva Roope halusi oikeasti soittaa raitansa. Näin lausuu hän:

Rumpuäänitykset alkoi jo viime viikolla, jolloin kävin kolaamassa biisiä läpi muutaman tuskaisen tunnin verran. Lopputulos oli kuitenkin niin paska että päätin äänittää koko homman uusiksi. Aamuisen Levon Helm-kuuntelusession inspiroimana lähdin treenikämpälle puuhastelemaan. Veuhkuissani vaihdoin virveliä, ruuvasin bassarista etukalvon pois ja muuttelin virettä sekä mikitystä hieman edelliseen verrattuna. Suurin parannus tuli kuitenkin ja tietystikin siitä, että Levonin siivittämänä fiilis oli kohdillaan eikä jokainen tahti aiheuttanut tuskanhikeä kuten viimeksi. Rummut taltioitui Midas XL200-pulpetin ja Motu-interfacen kautta Logic-softaan seuraavanlaisesti:

Bassari: Shure SM57
Virveli: Sennheiser MD451
Tomit: Sennheiser MD421
Overheadit: Neumann KM184
Etuambienssi: Sennheiser MD421 (vanhempi Adolfinharmaa versio)
Taka-ambienssi: AKG 414

Rumpuina toimivat vuoden -69 Beverleyt, jotka on Kumun viisteremontin jälkeen ihan mahtavat. Alkuperäisen Leedy-virvelin sijasta käytin 6,5″x14″ Ludwig Acrolitea, joka oli dempattu huopalätkällä Leathermanin toimiessa painona. Symbaaliosasto koostui parista Zildjianin K-sarjan 20″ ridestä, 14″ 70-luvun A-haitsuista ja Paisteen 16″ Stambul-crashista (laitonta, tiedetään).

Toivotaan, että noista joku taitava editeeraaja saa ihan ok kannut tamburiiniluupin taustalle.

♠    ♠    ♠

Ongelmana Roopen toimittamissa uusissa raidoissa on vain se, että olen jo ehtinyt kovasti mieltyä niihin vanhoihin. Soiton elävyys on ehdottomasti plussaa, mutta samalla häviää jotain alkuperäisestä tiukkuudesta ja pöhinästä. Niinpä päädyin lopulta kompromissiin: säilytin kappaleen alkupuoliskon rumpujen osalta ennallaan (tosin sain paisutettua mukavasti alkuperäistä virveliraitaa hieman pulleammaksi ynnäämällä siihen Roopen uuden virveliraidan), liverummut tulevat näyttävästi sisään C-osassa ja jatkavat siitä loppuun saakka.

Rummut tuovatkin biisin loppuun kaivattua nostatusta – soolo-osuus ja viimeiset kertovärssyt liitävät nyt aivan eri malliin!

Mistä tulikin mieleen, että soitin loppuun myös sen oikean tamburiinin, jota Janne viimeksi kaipaili.

Tekstipuoli on parissa edellisessä päivityksessä jäänyt vähemmälle käsittelylle. Mainitsin kuitenkin aikaisemmin, että luvassa olisi jotain mullistavaa. Nyt voinkin sen paljastaa: tästä biisistä tulee duetto! Tarina kertoo sisaresta ja veljestä, kahdesta reppanasta, jotka pitävät toisiaan pystyssä ihmiselon hurrikaaneissa.

Jääköön dueton toinen osapuoli vielä tässä vaiheessa arvoitukseksi. Lauloin tähän versioon demolaulun sekä sisaren että veljen osuuksista, merkkasin naisäänen laulamalla sisaren repliikit falsetissa. Tämän vuoksi lauluraita kuulostaa tässä vaiheessa typerältä – teidän täytyy kuunnellessanne ajatella hintelän falsetti-ininäni tilalle naisen ääni.

Biisirinki, vaihe 8

Kalkkiviivat alkavat jo häämöttää, paljoa ei ole enää tehtävissä. Toivottavasti lauluäänitysten pariin päästäisiin pikaisesti, niiden jälkeen biisi olisikin miksausta vaille valmis. Onhan tätä jo väännettykin, kipale alkaa hiljalleen syödä miestä.

Kitarasooloa saa muuten edelleen äänestää tämän raportin perässä olevan Soolovaalit -otsikon alla. Vaalivoittaja isketään paikalleen vasta miksauksessa, siihen saakka tilanne on auki.

BIISIRINGIN AIKAISEMMAT VAIHEET:

Ringin koollekutsu (29.12.)
Luonnos ja rumpuraita (13.1.)
Jouset (17.1.)
Basso (22.1.)
Akustinen kitara (25.1.)
Rautalankakitara (2.2)
Kosketinsoittimia ja soolo (9.2.)

Biisirinkiin on jälleen huomenissa tulossa isompaa päivitystä, mutta tähän väliin ajattelin altistaa kitarasooloni demokraattisen päätöksenteon rattaistoon.

Kuten edellisessä raportissa mainitsin, oli soittamani soolo vain nopea räpellys ilman täyttä ymmärrystä. Halusin kuitenkin vielä koeponnistaa pari toisenlaistakin lähestymistapaa ja soittelin kaksi vaihtoehtoista kitarasooloa. Te saatte päättää mitä näistä kolmesta soolosta käytetään valmiissa kappaleessa:

Ehdokas 1: Fingerpickin' Fun

Ehdokas 2: Double Stop Delight

Ehdokas 3: Räpellys

♠    ♠    ♠

 Loading ...

GarageBand-tiedosto lennähti tällä kertaa hyvin mielenkiintoiseen osoitteeseen. Sen nimittäin otti vastaan Janne Joutsenniemi, tuo Stone- ja Suburban Tribe -yhtyeistä tuttu kelpo miekkonen. Olikin todella jännittävää odotella mitä speed metal -veteraani tekisi meidän kappaleellemme. Etukäteen Janne uhosi täyttävänsä sen niin tukkoon, ettei hänen jäljiltään mikään kone jaksaisi enää pyörittää tiedostoa.

En edes tiennyt mitä soitinta Janne aikoisi raidalle soittaa. Joten annetaan hänen itsensä kertoa:

Hei! Olen Janne Joutsenniemi, olen basisti.

Sanottakoon tähän alkuun, että tää Biisirinki-idea on mielestäni vähintäänkin herkullinen! Leikinomaista, ei liian tosissaan, mutta kuitenkin jotain oikeaa ja konkreettista. Diggaan siitä, että voi luottaa ensivaikutelmiin ja hetken inspiraatioihin. Musiikkia parhaimmillaan.

Mun tehtäväksi annettiin kuulostella mitä biisi mahdollisesti vielä kaipaisi. Toisin sanoen, täyttää se niin tukkoon, ettei Phil Spectorkaan pystyisi…

Ainoa ohjeistus oli: kitaroita alkaa olla riittävästi.

Noh, kuunneltuani kappaletta päivän pari, mun missio oli selkeä. Intro kaipasi jotain eteenpäin kuljettavaa melodiaa, kertsi hieman massaa, ja säkeistöt ilmaa. Lisäksi ajattelin kokeilla editoida biisiä hieman tiiviimmäksi, mutta se ajatus dumattiin hyvin nopeasti hahahah… Sellaisia ne biisinkirjoittajat (taiteilijat) ovat…

Intromelodiaksi löytyi biisin lopusta hyvän kuuloinen juttu edellisen kitaristin, Jukka Kinnusen, soittamana. Lopun modulaation takia sitä ei kuitenkaan voinut siirtää alkuun.

Siitä se ajatus sitten lähti: “Tää olis hyvä slidella, jos joku oikea soittaja sen vetäisi… Mutta jos mä nyt kokeilen demoksi tähän jotain…”

Eli kitara kouraan sitten kuitenkin ohjeista huolimatta… Eihän mulla tietenkään ole slidea kotonani, eikä tyhjiä pullojakaan, joten kokeiltuani mm ruuvimeisseliä ja AA-paristoa, päädyin raapimaan kieliä ruokailuveitsellä. Aikani rämmittyäni slide kuulosti jo “hieman sinnepäin” soitetulta joten kehtasin jättää sen muillekin kuultavaksi…

Veitsi-sliden jälkeen siirryin Hammond-huoneeseeni, B3 tulille. En hakenut mitään Uriah Heepia, päinvastoin jotain huomaamatonta mutta täyttävää. Halusin myös välttää liian hartaan “Holvikirkko”-fiiliksen, joten pientä särmää ja pörinää piti sointiin kuitenkin saada. Hammondin kanssa mulla on aika kompleksinen suhde, joihinkin juttuihin se sopii kuin nenä poskeen, mutta joskus se taas pilaa kaiken, jätän lopputuloksen Anssin arvioitavaksi…

Lopuksi istuin vielä Rhodesin ääreen, siitä lähtee juuri biisin moodiin sopivaa pulputusta. Ja muutama huiluääni kitaralla vielä siihen kuorrutukseksi niin biisi oli osaltani valmis.

Ai niin, viimeiseen kertsiin halusin vielä hieman lisää imua, siihen hommaan joku perkussiivinen kolistin sopisi hyvin, mutta kun sellaisia ei kotoani löytynyt edes ruokailuaterimien seasta, pistin demoluonteisesti konetamburiinin hakkaamaan taustalle, senkin joku toivottavasti soittaa oikeasti jos ajatus tuntuu tarpeelliselta.

Näin, sehän kuulostaa ihan biisiltä! Ja jäi muuten todellakin soimaan madoksi korvaan…

Kiitos ja anteeks.

♠    ♠    ♠

Kappale tosiaan tuli Jannelta takaisin aika mielenkiintoisessa kuosissa: hän oli reteästi poistanut puolet introsta, välikkeen sekä koko C-osan! C-osa onkin kieltämättä ollut biisin ongelmallisin kohta: se on melko irrallinen muuhun kappaleeseen nähden. Minulla on kuitenkin ollut sen suhteen sanoitukseen liittyviä ideoita, joten en ole ainakaan vielä valmis luopumaan siitä.

Laitoin siis C-osan takaisin paikalleen, mutta tein muutoksia: palautin rummut toiseen säkeistöön ja puolestaan poistin ne C-osasta. Leikkasin siitä myös jouset, soitin niiden tilalle pehmoista synamattoa ja kopioin perkussioraitaa. Nyt se on ainakin erilainen – uskon, että lauluun liittyvän ideani kanssa C-osa lopulta saattaa kuulostaa ihan järkevältäkin.

Introa Janne piti ylipitkänä ja oli siksi napsinut siitä puolet pois. Tavallaan hän oli oikeassa: introssa on tähän asti jauhettu liian pitkään samaa asiaa. Palautin pituuden ennalleen, mutta käytin jälleen saksia ja tein muutoksia: nyt intro rakentuu hiljalleen eri elementeistä, sillä on jonkinlainen kaari. Pelinavauksena se toimii mielestäni nyt paljon paremmin.

Jannen editoinnit eivät siis läpäisseet seulaa, mutta kaiken hänen soittamansa ostan ilomielin. Erityisesti säkeistön Rhodes/huiluääni-kombinaatio miellyttää korvaa kovastikin, Hammond puolestaan tuo kertovärssyihin niiden kaipaamaa massaa. Slide-kitaraan oli sen sijaan aluksi vaikea suhtautua vakavalla naamalla. Ajatus Jannesta vetämässä otsa rypyssä Duane Allman -tyyppistä tuuheaa liukukitaraa oli vain jotenkin niin hupaisa… Mutta hyvinhän se kuitenkin toimii.

Biisin loppupuolella on tähän asti ollut tyhjä kohta, jossa ei modulaation lisäksi ole tapahtunut mitään. Olen varannut sen itselleni sooloa varten (pitäähän minunkin saada soittaa tähän jotain) ja nyt päätin ensimmäistä kertaa yrittää suoriutua kitarapalasta. Kytkin skeban koneeseen ja annoin palaa, tiluttelin jonkin aikaa vapaan assosiaation merkeissä. Sitten piti lähteä syömään ja ulkoiluttamaan Armia. Äänitin kuitenkin yhden oton – roiskaisin vain jotain ilman, että edes viritin kitaraa. Ajattelin murjaista oikean soolon myöhemmin.

Parin tunnin kuluttua palasin koneelleni ja kuuntelin. Mitä hemmettiä – soittamani soolo oli täysin älyvapaata rähmäkäpälöintiä! Rujo, aggressiivinen, teknisesti vaatimaton, omituinen. Meikä diggaa! Antaa sen nyt ainakin toistaiseksi olla noin, jonkinlaisena kauneusvirheenä muuten melko puleeratussa kappaleessa.

Käytin kitaraa, joka sattui olemaan lähimpänä työpöytääni: Kari Niemisen rakentamaa Versoul Telecasteria. Siinä on erikoisuutena tavallisten mikrofonien lisäksi normaalisti akustisissa kitaroissa käytetty piezo-mikki, jolla saa sähköiseen soundiin mukavasti pientä ylimääräistä rähinää.

Ai niin, tässä vaiheessa myös deletoin alkuperäisen akustisen kitarani, sitä ei enää tarvita. Tekstiasia ei ole edennyt sitten viime päivityksen, siksi päätinkin tällä kertaa tarjoilla näytteen kokonaan ilman lauluraitaa:

Biisirinki, vaihe 7

Kappale alkaakin olla jo melko täynnä, mitään isompia asioita tähän ei enää taida mahtua. Ennen lauluraitoja laitetaan kuitenkin kakun päälle vielä pari kirsikkaa!

BIISIRINGIN AIKAISEMMAT VAIHEET:

Ringin koollekutsu (29.12.)
Luonnos ja rumpuraita (13.1.)
Jouset (17.1.)
Basso (22.1.)
Akustinen kitara (25.1.)
Rautalankakitara (2.2)

Melko harvan kirjan nimi summaa yhtä nasevasti sen mistä teos kertoo kuin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä. Yhdysvaltalainen Foer on poukkoillut koko elämänsä sekaruokavalion ja vegetarismin välillä. Tultuaan ensimmäistä kertaa isäksi hän kuitenkin päätti ottaa asioista oikeasti selvää, penkoa juuriaan myöten esille sen prosessin, jonka päätteeksi me kohtaamme eläimet lautasellamme.

Olen tietysti itse vegetaristina hiukan jo tuumaillutkin syömisen moraalista puolta ja tehnyt omat ratkaisuni. Vaikka pidänkin itseäni jossain määrin tiedostavana eläinten oikeuksien suhteen, niin siitä huolimatta kirja oli paikoitellen kuohuttavaa luettavaa. Foerin maalaama kuva eläinten tehotuotannosta on hyvin lohduton: yli 99 prosenttia amerikkalaisten popsimista eläimistä tulee tehotuotantokoneistosta, jonka päämääränä ovat ainoastaan mahdollisimman lihavat voitot – inhimillisistä ja eläimellisistä kärsimyksistä piittaamatta. Täyteen lääkkeitä pumpatut eläimet ovat geneettisiä hirviöitä, jotka elävät lyhyen ja tuskallisen elämän, ja joiden kasvatus tuhoaa ympäristöä tehokkaammin kuin auto-, laiva- ja lentoliikenne yhteensä.

Kirja raottaa esirippua maailmaan, jonka olemassaoloa kukaan ei halua ajatella. Kaupoissa ja ravintoloissa ei ole mukavaa miettiä mistä liha on peräisin ja miten sitä tuotetaan. Sellaiset ajatukset sulkee mieluummin pois, liha on ihanan makuista! Syömisellämme on kuitenkin niin valtava merkitys elämässämme – ei pelkästään itsellemme, vaan koko sille ravintoketjulle, jonka viimeisiä lenkkejä olemme – että minusta jokaisen pitäisi ainakin kerran pysähtyä kunnolla miettimään ruokailun moraalista puolta. Jos näitä asioita ei mieti, niin silloin on ruokateollisuuden sumutuksen uhri.

Jos sen sijaan on valmis katsomaan petoa silmästä silmään, niin siinä tapauksessa kannattaa aloittaa vaikkapa tästä kirjasta.

Minä en esimerkiksi tiennyt sitä, että jokaista katkarapukiloa kohden kuolee 26 kiloa muita mereneläviä, suureksi osaksi uhanalaisia lajeja.

Tai sitä, että Yhdysvalloissa jätetään vuosittain 200 000 ns. downer-nautaa (eläintä, joka ei kykene enää nousemaan jaloilleen) heitteille, jolloin ne menehtyvät muutamassa päivässä, tai kärrätään ne elävinä jätelaareihin.

Tai sitä, että 90-luvun alussa Yhdysvaltain suurin sianlihantuottaja, Smithfield, laski Pohjois-Carolinassa New River -jokeen 90 miljoonaa litraa lietettä. Seurannut ympäristökatastrofi oli päästöiltään kaksinkertainen huomattavasti kuuluisampaan Exxon Valdezin öljyturmaan verrattuna.

Tai sitä, että yhdysvaltalaiset mässyttävät keskimäärin elämänsä aikana lihamäärän, joka vastaa 21 000 kokonaista eläintä (vertailun vuoksi: tässä kirjoituksessa on n. 4 400 kirjainta). Maailmanlaajuisesti lautasillemme lahdataan vuosittain 15 miljardia lintua. Amerikkalainen syö lihaa keskimäärin n. 88,5 kiloa vuodessa, suomalainenkin lähes 80 kiloa.

En myöskään tiennyt sitä, että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana (USA:ssa) talonrakennuskustannukset ovat kasvaneet 15-kertaisiksi ja autojen tuotantokustannukset 14-kertaisiksi, mutta maidon hinta on noussut vain 3,5-kertaiseksi, eikä munien ja lihan hinta ole edes tuplaantunut.

Tehotuotanto on mahdollistanut meille huokean lihan. Sillä on kuitenkin hintansa – sen pulittavat miljardit kärsivät eläimet, tuhoutuva ympäristö ja sairastavat ihmiset.

Foer kirjoittaa luonnollisesti amerikkalaisesta vinkkelistä. Kirjan lopusta löytyy kuitenkin Animalian toiminnanjohtajan, Salla Tuomivaaran, raportti siitä millä mallilla tuotantoeläinten asiat ovat Suomessa. Raportti ei anna aiheutta kansalliseen ylpeilyyn. Monissa asioissa Pohjoismaissa ja Euroopassa tilanne on Yhdysvaltoihin verrattuna toki parempi, mutta se on kuitenkin kaukana hyvästä. Siniristilippu lihapakkauksessa ei takaa sitä, että se olisi eettisesti tuotettu. (Tätä kirjoittaessani luin Taloussanomista artikkelin, jossa Suomen sikayrittäjät -järjestön puheenjohtaja puolustelee kotimaisia käytäntöjä. Jotenkin hän ei kuitenkaan onnistu välittämään kuvaa suomalaisesta possu-onnelasta.)

Jonathan Safran Foer korostaa sitä, että jokainen haarukannostomme on kannanotto. Jokainen ruokakaupasta ostamamme tehotuotettu valmiste on hiljainen hyväksyntämme silmittömän riiston jatkumiselle. Tai itse asiassa se on vielä enemmän – ruokakaupassa me käytännössä rahoitamme tuon toiminnan.

Foer myös toteaa, että ihmiset ovat yleensä harvinaisen yksimielisiä siitä, että eläimille pitäisi taata mahdollisimman hyvät elinolot – juuri kukaan ei peräänkuuluta lisää kärsimyksiä eläimille. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että kasvissyöjät ovat marginaalissa. Miksi ne, jotka käytännön teoilla nousevat vastustamaan lähes jokaisen pahana pitämää asiaa, mielletään vain naurettaviksi pupunruoan mussuttajiksi? Suuri enemmistö paheksuu, mutta antaa toiminnalle kuitenkin ruokapöydissä siunauksensa.

Ehkä se johtuu siitä, että tuijotamme lautastamme silmät suljettuna. Viimeistään tämän kirjan pitäisi räväyttää ne auki.

♠    ♠    ♠

Kirjan voi hankkia esimerkiksi suoraan kustantajalta, täältä.

Musiikkipuodin hyllyille on nostettu jälleen uutta tavaraa: nyt tarjolla olisi neljän biisin Faijan haamu -ep.

Faijan haamu -julkaistiin alunperin vuoden 2003 Suuria kuvioita -albumilla. Tuota julkaistua versiota edelsi kuitenkin pitkä tuotekehitys: kappale tehtiin kaikkiaan viiteen kertaan, vasta viimeinen versio päätyi levylle.

Pengoin kuitenkin arkistoistani esiin ne neljä muuta versiota – ja yllätyin. Olin täydellisesti unohtanut millaisiin muotteihin yritin biisiä aikanaan vääntää. Nuo evoluution varhaisemmat askeleet kuulostivat kuitenkin monen vuoden perspektiivillä ihmeen hyviltä. Siksi päätinkin pakata koko setin yksiin kansiin ja jakaa tämän arkeologisen löydöksen teidän kanssanne.

Faijan haamu -ep:n sisältö:

Faijan haamu #1

Kappaleen alkuperäinen versio. Tein biisin melko pian Nummelan julkaisun jälkeen. Kappaletta alettiin välittömästi soittaa keikoilla, livesetti kun oli ensimmäisen levyn jälkeen niukahko ja lisämateriaalia kaivattiin. Tämä versio äänitettiin Hollolan Petrax -studiolla toukokuussa 2002 koko bändin voimin, silloinen monitorimiksaajamme Sumppi toimi äänittäjänä. Käytännössä tämä tulkinta onkin juuri se mitä tuolloin esitettiin keikoilla.

Kannattaa erityisesti panna merkille se, että alunperin Faijan haamun -säkeistöt menivät duurissa, soinnut muuttuivat molleiksi vasta myöhemmin.

Äänitin lauluraidat ja joitakin päällesoittoja joitakin viikkoja myöhemmin Jukka Immosen Fried Studiolla. Bändin alkuperäinen kosketinsoittaja, Anna Kuoppamäki, pistäytyi tuolloin studiolla laulamassa heti alussa kuultavan tyy-dy-dyy -melodian. Siitä tulikin lopulta ainoa elementti, joka yhdistää Faijan haamun jokaista versiota. Anna ei tosin käynyt viiteen kertaan studiossa ynisemässä – hänen tähän alkuperäiseen versioon laulamansa raita kopioitiiin surutta biisin myöhempiin vaiheisiin.

Tässä Faijan haamu livenä Tavastialla 10.11.2001:

Faijan haamu #2

En enää muista miksi biisistä ylipäätään lähdettiin tekemään uusia versioita – näin jälkikäteen kuunneltuna tuon ensimmäisenkin tulkinnan olisi hyvin voinut julkaista levyllä, ei siinä mielestäni mitään varsinaista vikaa ole.

Jostain syystä hautauduin kuitenkin loppuvuodesta 2002 kotistudiooni ja aloin suoltaa biisistä uusia versioita. Tämä #2 ei eroa kovinkaan radikaalisti ensimmäisestä: kompin poljento on erilainen ja kertosäkeistön toista sointua on rukattu. Yleinen tunnelma on leppoisampi alkuperäiseen versioon verrattuna. Saara kävi soittamassa sähköpianoa, muuten soitin kaikki instrumentit itse.

Faijan haamu #3

Nyt alkaa tapahtua! Tämä versio tarjosi suurimman yllätyksen – ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, että biisi olisi ollut jossain vaiheessa tällaisessa kuosissa.

Aika hauska meininki, ensimmäisenä tulee mieleen Sheryl Crown All I Wanna Do -kappale. Lieneekö se ollut tätä tehdessäni jonkinlaisena referenssinä – en muista. Lähestymiskulma on joka tapauksessa hyvin amerikkalainen. Soitin tässä – kuten seuraavassakin – versiossa kaiken itse.

Pidän tästä tulkinnasta.

Faijan haamu #4

Tässä vaiheessa duuri vaihtui molliksi, myös kertosäkeistöjen pedal steel -kitara on nyt heivattu yli laidan. Tätä versiota tehdessäni muistan pitäneeni komppiraitojen referenssinä Neil Youngin Heart of Gold -klassikkoa: rumpujen tupsuttelu on niukkaa ja kertosäkeistöä edeltävät hi-hat -iskut ovat suora viittaus sylttytehtaalle.

Tämä tulkinta liippaa jo aika läheltä lopullista, Suuria kuvioita -albumille päätynyttä versiota. Itse asiassa levyversioon napattiinkin tästä joitakin elementtejä sellaisenaan, ainakin mellotron- ja bassoraita. Ja tietysti se Anna Kuoppamäen alkuperäinen lauluraita.

♠    ♠    ♠

Faijan haamu -ep:n hinta on kaksi euroa. Tarjoushan on lyömätön: ainoastaan 50 senttiä per biisi! Voit toki halutessasi ostaa rallit myös yksittäiskappaleina tuttuun yhden euron hintaan – mutta sehän nyt olisi tässä tapauksessa vähän pöljää.

Tämän sivun oikeassa ylänurkassa olevasta soittimesta voit kuunnella näytteen Faijan haamu #1:stä. Muista versioista voit ottaa 45 sekunnin tyypit Musiikkipuodin puolella, klikkaamalla siellä ep:n kansikuvaa.

Viimeksi lupailin, että seuraavaan Biisirinkipäivitykseen tulisi jotain ihan muuta. Nyt kuitenkin joudun toteamaan, että kitaralinjoillahan tässä jatketaan. Seuraavaksi vuorossa ollut rinkiläinen nimittäin sairastui ja oli näin estynyt toimittamaan omaa uhraustaan Biisiringin alttarille. Jottei projekti halvaantuisi liian pitkäksi aikaa, hyppäsinkin ringin seuraavaan lenkkiin: hän on Jukka Kinnunen. Näin Jukka kertoo itsestään:

Olen syntynyt Keskipohjanmaalla Lohtajalla mutta asunut Laihialla jo kaksikymmentä vuotta. Kitaraa olen soittanut niin kauan kuin muistan. Muutamat viime vuodet olen kiertänyt vaihtelevalla keikkatahdilla tanssipaikkoja Agents-vaikutteista rautalanka/beat-musiikkia soittavassa Lakeuden Kuu -orkesterissa.

Soitin Gretsch 6120DSW kitaralla suoraan Garagebändiin. Olin jo aikaisempien versioiden pohjalta treenaillut jonkinlaisia kitarajuttuja kappaleeseen. Kertosäettä varten minulla olikin mielessä rytmillisesti suoraviivaisempi kitarakuvio. Se ei kuitenkaan sopinut täysin yhteen Torvisen Juhan svengikitaran kanssa. Niinpä Anssin kommenttien perusteella kokeilinkin “näppäilemällä osin” tuon kertosäkeistön. Tasapainoilua tämä yksin nauhoittelu tosiaan on, toivon ja epätoivon välillä. Onneksi Anssilta sai demoversioihin nopeasti selkeää palautetta.

Tämä projekti vetää kyllä suun hymyyn. Voiko siistimpää olla, kuin päästä soittamaan Anssin ja Juhan kaltaisten kitarasankarien kanssa samaan kappaleeseen.

Ja tältä tuo kappale kuulostaa Jukan rautalangasta vääntämänä:

Biisirinki, vaihe 6

Sanoitusrintamalta ei tällä kertaa ole mitään uutta. Eräs toinen biisintekohanke on työllistänyt minut viime päivinä niin täysin, etten ole edellisen raportin jälkeen ehtinyt uhrata ajatustakaan tämän rinkibiisin tekstille. Toivottavasti seuraavaan kertaan mennessä joutaisin taas hiukan edistämään librettopuolta.

Täytyy kyllä jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä on mahtava hanke! Biisin tekijänä on joka kerta äärimmäisen mielenkiintoista availla näitä tiedostoja ja ihmetellä, että mihinköhän suuntaan kappale on tällä kertaa hypännyt? Meillä on jo jousia, kuubalaishenkistä kitaraa ja nyt myös rautalankaskebaa – millaisia vaikutteita on vielä luvassa?

Jännää on kyllä!