Anssi Kela

Käyn yleensä lähikaupassani polkupyörällä, nyt teki kuitenkin mieli kävellä. Kävellessä on hyvä pelata päänsä sisällä tetristä rakenteilla olevien laulujen sanoilla. Olen huomannut, että fillarin selässä se ei onnistu, siksi valitsin jalat.

Suoritin ruokaostokset mallikkaasti, tällä kertaa en edes unohtanut maksuvälineitä kotiin. Tallustelin ostoksineni kävelytietä pitkin hyvillä mielin takaisin kotia kohti.

Kävelytie risteytyi, minun reittini vei vasemmalle. En tunne tieliikennelakia aivan pilkulleen, mutta ymmärtääkseni Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne, sellaista tulisi kaiketi noudattaa myös kevyen liikenteen väylillä. Koska en kuitenkaan nähnyt tiellä muita liikkujia, niin aloin ryhmittyä ostoskasseineni tien vasemmalle puolelle, paarustaakseni risteyksen hiukan vähemmin askelin.

Mutta äkkiä tilanne olikin päällä: suunnasta, johon olin astelemassa lähestyi kovaa vauhtia jonkinlainen kilpapyöräilijä. Fillari oli vauhdikkaan näköinen, kapearenkainen menopeli. Ajaja oli sonnustautunut kengistä kypärään asti ammattimiehen vehkeisiin; asu nuoleskeli vartaloa, silmien verhona olivat virtaviivaiset aurinkolasit.

Pyöräilijän nähdessäni yritin arvuutella hänen reittiään: oliko hän jatkamassa eteenpäin, vai kääntymässä minun suuntaani? Fillarimies oli jo melkein risteyksessä eikä näyttänyt oikealla kädellään minkäänlaista suuntamerkkiä, joten totesin hänen olevan varmaankin menossa suoraan. Jatkoin askellustani valitsemallani linjalla.

Yllättäen pyöräilijä kuitenkin päättikin kääntyä. En osannut varautua tähän, koska merkkiä ei ollut tullut. Huomasin äkkiä seisovani kutakuinkin tien tukkona. Pyöräilijä joutui hiukan jarruttamaan ja tekemään kohdallani pienen väistöliikkeen.

Tämä kiehautti luonnollisesti polkijan tunteet, menettihän hän välikohtauksessa ehkä yhden tai kaksi arvokasta sekuntia. “VOI HELVETTI MIKÄ JÄTKÄ!” teiden ritari huusi turhautuneena ohitusta suorittaessaan. Sitten hän olikin jo poissa.

Episodina tuollainen on tietysti sieltä mitättömimmästä päästä. Minä kuitenkin apeuduin – miksi jostain noin vähäisestä pitää alkaa rähjätä ventovieraalle ihmiselle? Kyllä: minä olin hiukan pyöräilijän tiellä, pysyttelemällä tien oikeassa laidassa olisin tarjonnut paremman tilan ohitukseen. Pahoitteluni tästä. Mutta olisi fillarin päältäkin voitu hiukan ojentaa oikeaa rannetta ja näyttää minulle mihin ollaan menossa, olisin silloin älynnyt tehdä tilaa.

Katsoisin, että vikaa oli molemmissa. Kuitenkin vain toinen käyttäytyi kusipäisesti. Pyöräilynhän pitäisi olla mahtava asia – miksi nähtävästi aktiivinen harrastaja suhtautui ajamiseensa niin kiukkuisesti?

Jatkaessani allapäin taivallustani mietin liikennekulttuuria. Mikähän siinäkin on, että tien päällä operoidaan niin kookkailla tunteilla? Autoilijat puivat nyrkkiä ja vilkuttelevat vihaisesti valoja toisilleen. Jalankulkijat potkaisevat autoa, jos tämä on ruuhka-aikana jäänyt risteyksessä osittain suojatien päälle. Autoilija ajaa torvi soiden lähes kiinni pyöräilijässä. Jalankulkijat ja pyöräilijät ovat keskenään käytännössä avoimessa sotatilassa.

Ihme meininkiä.

Eikö olisi parempi jos kaikki ottaisivat liikenteessä hiukan lungimmin? Kaikki olisi luultavasti kivempaa, jos ottaisimme toisemme huomioon ja kunnioittaisimme myös eri tavoilla liikkuvia kulkijoita. Tämä on tietysti vanha virsi, mutta sen sanoma on edelleen relevantti. Virheitä luonnollisesti sattuu kaikille, kannattaako sellaisten vuoksi ajautua itkuraivareihin? Aika harvoin kyse on kuitenkaan mistään sen kummemmasta kuin muutaman sekunnin menettämisestä.

♠    ♠    ♠

Kun nyt tässä nähtävästi tulee avauduttua liikenneasioista, niin jatketaan vielä hetki. Minä käytän liikenteessä kolmea eri hattua: talvikaudella olen jalankulkija, kesäisin pyöräilijä ja välillä pakon sanelemana myös autoilija. Kaupungilla liikkuessa ylivoimaisesti vaarallisimmat kokemani tilanteet ovat olleet sellaisia, joissa olen fillaroinut erikseen merkittyä pyöräilykaistaa, kun äkkiä jalankulkija on täysin arvaamatta loikannut suoraan eteen. On ollut hyvää tuuria, ettei tuollaisessa oli pariin kertaan käynyt kehnosti.

Vetoankin kaikkiin jalankulkijoihin: kunnioittakaa pyöräkaistoja. Älkää kävelkö niitä pitkin, ja kun lähdette ylittämään sellaista, niin katsokaa ensin molempiin suuntiin – aivan kuin katsoisitte autotietä ylittäessännekin.

Tätä samaa kunnioitusta vaaditaan tietysti pyöräilijöiltäkin: joka paikkaan ei välttämättä kannata polkea isoimmalla vaihteella vaikka katuun olisikin maalattu munamankelin kuva. Ja jos joskus on pakko ajaa pieni matka jalkakäytävällä (valitettavasti Helsingissä on paikkoja, joissa liikennesuunnittelu ei ole ajan tasalla), niin tehtäköön se kävelijöiden ehdoilla – tarvittaessa vaikka taluttaen. Eipä ole juuri mitään urpompaa kuin jalkakäytävällä ajava pyöräilijä, joka karjuu kävelijöitä väistämään alta pois.

Pelisilmää puolin ja toisin, sitä tarvittaisiin.

Aktiivisuuteni bloggaajana on viime aikoina ollut sen verran vähäistä, että on ehkä syytä laatia pieni väliraportti tekemisistäni.

Edellisen kolmen viikon osalta se onkin helppoa: pidin nimittäin oikein virallisen kesäloman enkä tehnyt mitään. Lueskelin hiukan kirjoja ja kävin heittämässä frisbeegolfia, siinä se.

Paussi teki kieltämättä ihan eetvarttia. En ollut fyysisesti mitenkään uupunut, mutta luovaa työtä oli tullut tehtyä jo pidemmän aikaa sen verran kovilla kierroksilla, että pienen etäisyyden ottaminen oli virkistävää. Töistä irtautuminen oli tosin alkuun kinkkistä: ensimmäisen lomaviikon aikana tunsin vain hukkaavani kallista aikaa – olisi ollut fiksumpaa jatkaa kirjoitushommia. Toisella viikolla ymmärsin olla ajattelematta keskeneräisiä asioita ja kolmannella ne eivät enää huhuilleet mielessä.

Tällä viikolla olen taas avannut tiedostot ja halu kirjoittaa on nyt kova. Olo on oikeastaan aika inspiroitunutkin, päässä on uusia ideoita.

Tehtävää piisaa kahdella rintamalla:

Kirjaprojekti on vielä työn alla, se tarjonnee koettelemuksia läppärin näppäimistölle koko loppuvuodeksi. Jos tämä kirja-asia tuli jollekin lukijalleni uutisena, niin lisää tietoa löytyy täältä.

Olen myös puuhastellut uusien laulujen parissa. Niiden kanssa onkin nyt jostain syystä ollut vähän vaikeampaa. Edellisten levyjeni kohdalla hommat sujuivat niin, että tein albumillisen ralleja ja menin sitten studioon veistämään niistä levyn. Suunnilleen jokainen tekemäni biisi kelpasi levylle, hukkaa ei juurikaan tullut.

Ehkä hukkatavaran määrä on kuitenkin vakio – nyt sitä on nimittäin syntynyt oikein urakalla. Minulla alkaa olla materiaalia jo kahdellekin albumille, mutta en ole varma saako laululäjästä julkaistua edes yhtä ep:tä.

Viime vuoden puolella tekemieni biisien ongelma oli se, että yritin keksiä pyörää uudestaan. Olin kyllästynyt perinteisten anssikela-laulujen tekoon, halusin kokeilla toisenlaista lähestymiskulmaa: korostaa rytmiikkaa ja vähentää suoraa tarinankerronnallisuutta.

Olin väärillä jäljillä, siili ei pääse piikeistään. Tekemäni biisit eivät tyydyttäneet ja niinpä olenkin taas siirtynyt lähemmäksi itselleni luontevaa ilmaisua. Ei sille varmaankaan vain voi mitään, että Anssi Kela kirjoittaa anssikelalta kuulostavia lauluja.

Kun nyt olen jälleen hyväksynyt tuon tosiasian, niin olen joihinkin tekemiini biiseihin varsin tyytyväinenkin. Niitä on vain pitänyt viilata tavallista enemmän – olen paraikaa kirjoittamassa eräänkin kappaleen tekstiä jo kolmanteen kertaan.

Sisältöpuoli alkaakin hiljalleen olla raiteillaan, mutta muotoseikat aiheuttavat yhä päänvaivaa. En vielä tiedä miltä tulevan levyn pitäisi kuulostaa. Haluaisin löytää biiseihin tuoreen tuotannollisen idean, samalla tavoin kuin aikanaan Nummelaan johdatti ajatus folkin ja hiphopin yhdistelmästä. Nyt tuo idea ei enää olisi tuore, mutta tahtoisin kuitenkin keksiä taas jotain vastaavaa. Neronleimaus on vielä syntymättä, se kieltämättä aiheuttaa pientä stressiä.

Jos työskentelyni haluaa hahmottaa isompana kokonaisuutena, niin musiikilliset pyrintöni ovat yleensä jaettavissa kahteen erilaiseen periodiin:

Ensin on luova kausi, jolloin istun ja kirjoitan. Silloinkin, kun en istu ja kirjoita, niin aivoissa raksuu jatkuvasti. Ulkoisesti ei tapahdu paljoakaan perseenraapimista kummempaa, mutta henkisesti luova kausi saattaa olla ahdistavakin: se on jatkuvan epävarmuuden aikaa. Tämänkertainen luova kausi on kestänyt odotettua pidempään, edellä mainitsemistani syistä. Haaveilenkin jo pääsystä seuraavaan vaiheeseen, joka on

Toteuttava kausi. Silloin suoritan luovan periodin hedelmät käytännössä: menen studioon uusien biisien kanssa ja keskityn keikkailuun. Epävarmuus väistyy, työtehtävät ovat nyt vain rasteja, jotka täytyy käydä leimaamassa. Toteuttavan jakson aikana myönnän itselleni luvan olla aktiivisesti miettimättä uusia ideoita. Toisinaan lauluja saattaa tällöinkin pyrskähtää, mutta vision uudesta biisistä on silloin oltava niin väkevä, että kappale on helppo kirjoittaa. Toteuttavan kauden aikana en siis aktiivisesti aja biisejä takaa, otan niitä kuitenkin tarvittaessa vastaan.

Onneksi luovan periodin pimeyttä puhkoo jo toteuttavan kauden majakan valo: keikkoihin liittyviä uutisia on luvassa piakkoin.

Ja nyt takaisin sen kolmatta kertaa leikkauspöydällä olevan laulun pariin.

Tämän sivuston konehuoneen puolelta tuli seuraavanlainen viesti:

“WordPressissä on löydetty haavoittuvuus, jonka kautta ilkeämieliset haksuttajat voivat ajaa haitallista koodia kommentoinnin kautta, tämän vuoksi asetin sivustosi kommentoinnin väliaikaisesti niin että joudut hyväksymään kaikki uudet kommentit. Palataan aikasempaan malliin kun tälle on korjaus.”

Tällä hetkellä kommentit menevät siis jonoon odottamaan hyväksymistäni. Ne tulevat näkyviin omasta aktiivisuudestani riippuen joko joidenkin minuuttien tai joidenkin tuntien kuluttua. Toivottavasti pääsemme pian palaamaan normaaliin, reaaliaikaiseen päiväjärjestykseen.

PÄIVITYS 16.8. 

Tilanne on rauhoittunut, kommentointi on jälleen normalisoitu.

Erin: Hunningolla (levy)

Tässäpä musiikkia, joka on vilvoittava tuulahdus raskaassa ja ummehtuneessa ilmassa. Erin Anttilan ensimmäinen soololevy on vahva näyttö, jolla hän pönkeää itsensä suoraan maamme laulaja-lauluntekijöiden eturiviin.

Parasta levyssä on se, etten aisti sitä kuunnellessani mitään teeskenneltyä tai väkisin puserrettua. En kuule Erinin musiikissa pyrkimystä trendikkyyteen, korvani eivät myöskään tavoita elitistisen musamasturboinnin inhaa lätinää. Erin on maanläheinen ja aito, levy ei vaikuta lainkaan laskelmoidulta. Artisti tulee tällä albumilla lähelle kuulijaa, piiloutumatta ulkoisen tyylikkyyden taakse.

Musiikillisesti albumi on paikoitellen yllättävänkin folk-pitoinen. Mistään retroilusta ei kuitenkaan ole kyse, sovitukset palvelevat kappaleita ja tarvittaessa tuotanto paisuu melko jylhäksikin. Levyä on näin äkkiseltään vaikea istuttaa mihinkään selkeään kategoriaan: folk- ja pop-sävyjen lisäksi väripaletista löytyy mm. balkan-poljentoinen Popeda-kappale. Erin myös laulaa kautta linjan hienosti, sortumatta turhaan konstailuun tai makeiluun.

Kaikki sävellykset on merkitty Erinin nimiin, hänellä on selvästikin korvaa tehdä tarttuvia kipaleita. Arvostan erityisesti useammassakin laulussa käytettyä tehokeinoa, jossa kertosäkeistö hyppää kokonaan eri sävellajiin säkeistöihin nähden. Efekti on raikas – saatanpa itsekin kokeilla sitä jossain tulevassa kappaleessani…

Myös tekstipuoli miellyttää. Erin ei teknisessä mielessä liiku Suomessa kiveenhakattua Helismaa-koulukunnan uraa, vaan pyrkii kertomaan asiat omalla äänellään. Ehkä välillä hiukan kömpelösti, mutta kuitenkin sympaattisesti ja koskettavasti. Laulujen aiheet eivät myöskään ole niitä kaikkein tyypillisimpiä: hittibiisin Vanha nainen hunningolla maalailemaa eläkeseksiä on ehditty jo paheksuakin julkisuudessa, mutta minulle levyn pysäyttävin teksti on Onko se oikein -kappaleen aborttipohdinta. (Tai sellaiseksi minä sen ainakin tulkitsin…)

Hunningolla on kaunis, iloinen ja paikoitellen pakahduttavakin levy. En usein viljele perin naiselliseksi kokemaani termiä ihana, mutta tämän albumin luonnehtimiseen se sopii täydellisesti. Levy on kuuleman mukaan myynyt jo kultaa, mikä antaa toivoa siitä, että tässä maassa on yhä mahdollista menestyä hyvällä musiikilla.

♠    ♠    ♠

Hercule Poirot (televisioelokuvat)

TV1 on suureksi ilokseni esittänyt kesäkuun lopusta asti sunnuntai-iltaisin Hercule Poirot -elokuvia, niiden katselusta on muodostunut viikon kohokohta.

Agatha Christien luomaa Poirot’a näyttelee verraton David Suchet, joka tietysti on yhtä kuin Poirot. Hän on antanut mestarietsivälle kasvot samaan tapaan kuin Jeremy Brett, joka otti omiin nimiinsä Sherlock Holmesin hahmon – olisi vaikeaa katsella näitä salapoliiseja kenenkään muiden esittäminä. Suchet luo mainion karikatyyrin pikkutarkasta belgialaiskeikarista, joka ratkoo murhan kuin murhan ylivertaisilla harmailla aivosoluillaan.

Poirot-elokuvat eivät ole sellaisia elämää suurempia kokemuksia, jotka jäisivät vuosikausiksi huhuilemaan korvien väliin. Ne eivät liikuttele suuria tunteita, mutta tarjoavat katsojalleen taiten tehtyä käyttöviihdettä ja irtioton arkitodellisuudesta – matkalipun menneeseen maailmaan.

Murhamysteerejä on luvassa vielä lokakuun alkuun saakka. Kannattaa katsoa vaikka pelkästään viiksien vuoksi!

Tarkemmat tiedot elokuvista ja lähetysajoista Ylen sivuilta

♠    ♠    ♠

Seth MacFarlanen Hullu hullu animaation maailma (dvd)

Seth MacFarlane on mies Family Guy -animaatiosarjan takana. Olen suuri Family Guyn ystävä; hyllystäni löytyy sarjan seitsemän ensimmäistä tuotantokautta sekä alkuperäisestä Tähtien Sota -trilogiasta tehdyt Family Guy -parodiat (joista ensimmäinen on rautaa, kaksi muuta melko väsyneitä).

Niinpä riemastuin bongatessani Anttilan laareista tämän minulle entuudestaan tuntemattoman MacFarlane-tuotoksen. Hullu hullu animaation maailma on piirrettyjen sketsien kokoelma. Siivommat hupailut löytyvät Seth MacFarlanen YouTube-kanavalta, dvd puolestaan pitää sisällään myös irstaamman tavaran.

Family Guyn äärellä olen usein hohotellut vedet silmissä, niinpä odotin nytkin hauskaa iltapuhdetta. 50 minuuttinen Hullu hullu animaation maailma tarjosi kuitenkin vain muutaman kevyen hymähdyksen, ei varsinaisia nauruja. Tylsä oli se.

♠    ♠    ♠

Frisbeegolf (ruumiinkulttuuri)

Innostuin frisbeegolfista jo viime kesänä, mutta kuluneena suvena olen käynyt heittelemässä hiukan aktiivisemmin. En yleensä lämpene mistään liikuntaan tai urheiluun liittyvästä, mutta frisbeetä on oikein mukavaa käydä viskelemässä. Olen tainnut löytää itselleni uuden harrastuksen.

Nimi kertookin lajista oleellisen: frisbeegolf on golfia, jossa mailan ja pallon asemesta käytetään liitokiekkoja ja reiän sijaan maalikoria. Säännöt ovat hyvin yksinkertaiset, ne löytyvät esim. täältä.

Itse olen vielä vasta-alkaja, heittelen mihin sattuu. Voin kuitenkin jo näinkin vähäisellä kokemuksella suositella lajia lämpimästi muillekin.

Ensinnäkin frisbeegolf on edullista. Pelivälineet eivät maksa paljoa: kiekkojen hinta liikkuu yleensä haarukassa 10-20 euroa. Alkuun pääsee vaikka yhdelläkin frisbeellä, minä käyn heittämässä kahdella lätyllä; driverilla ja putterilla. Tosiharrastajilla onkin sitten iso laukku täynnä erilaisiin tilanteisiin sopivia kiekkoja.

Myöskään itse pelaaminen ei käy kukkarolle: suurin osa Suomen radoista on käyttäjilleen ilmaisia.

Alkuun pääseminen ei vaadi sen kummempia opintoja. Jos osaat heittää frisbeetä eteenpäin, niin olet valmis lähtemään radalle. Laji onkin lyömätön siinä mielessä, että keskenään hyvin eritasoiset pelaajat voivat harrastaa sitä yhdessä. Minäkin voisin periaatteessa heittää kierroksen vaikkapa suomenmestarin kanssa – nakkelisin mennessäni vain tuplasti enemmän heittoja. Tämä ei olisi mahdollista jos laji olisi vaikkapa tennis, molemmat vain turhautuisivat.

Frisbeegolf on lajina myöskin sieltä ympäristöystävällisimmästä päästä. Se ei vaadi suurten hallien tai kenttien rakentamista, radat ovat yleensä alueilla, joita ei ole erikseen tarvinnut raivata pelaamista varten.

Kannattaa käydä kokeilemassa. Frisbeegolfratoja on Suomessa jo yli kaksisataa, löydä itseäsi lähin täältä:

www.frisbeegolfradat.fi

Minulta kysytään usein, mitkä tekemistäni kappaleista ovat omia suosikkejani? Kysymyksen kuultuani alan aina kiemurrella: ei niitä pysty laittamaan järjestykseen, jokainen on omalla tavallaan tärkeä, yleensä uusimmat tuntuvat parhaimmilta.

Nyt päätin kuitenkin lopettaa venkoilun ja tarjota ensimmäistä kertaa suoraselkäisen vastauksen. Siis: mistä levyttämistäni lauluista pidän itse eniten?

Vastauksen antaminen vaati luonnollisesti sen, että kaivoin levyni esiin ja kuuntelin niitä. Kuulostivat hyvältä! Kymmenen suosikkikipaleen valinta oli äärimmäisen hankalaa, mutta sain lopulta väännetyksi itseäni tyydyttävän listan.

Se on kuunneltavissa Spotifyssa, tämän linkin takana.

♠    ♠    ♠

Aamu (albumilta Aukio, 2009)

Tästä tuli tosi onnistunut. Olen suuri hittibiisien ystävä, ja Aamu täyttää mielestäni tarvittavat kriteerit. Musiikillisesti kappale nyökkää amerikkalaisen areenarokin suuntaan: soinnissa on hiukan E-Street Bandia ja myös jonkinlaista AOR-kasvustoa puskee betonin läpi. Biisin julkaisun aikoihin sain kuulla kitarariffin olevan kopio ties kuinka monesta kappaleesta, mutta en minä siinä yrittänytkään keksiä pyörää uudestaan. Bändi soittaa hyvin: soundi on miellyttävän ilmava, kertosäkeistötkään eivät muodosta tunkkaista radiorock-vallia, niihin on maltettu jättää happea.

Pidän myös siitä, että Aamu on duuribiisi. Suomessahan duurikin soi yleensä mollissa. On paljon helpompaa tehdä kappale, jonka tahtiin kelpaa veistellä ranteita, kuin iloista ja hyväntuulista musiikkia. Minäkin olen tunnetusti kunnostautunut mollijollotusten tekijänä, siksi onkin mukavaa todeta, että joskus duurikin toimii.

Vaikka eipä Aamukaan sanoituksensa puolesta ole mitenkään erityisen hyväntuulinen. Se on osa suurempaa Aukio-kokonaisuutta; tarinaa, joka on lopulta hyvinkin traaginen. Aamulla kaikki on kuitenkin vielä kohtuullisen hyvin.

Mainittakoon vielä sekin, että tiettävästi valkoisten tulppaanien kysyntä nousi merkittävästi Aamun alettua soida radioissa.

Rock-unelma (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Itse asiassa tämäkin on duuribiisi, jopas sattui. Rock-unelmaa tehdessä pyrin kirjoittamaan pienimuotoisen rock-oopperan. Lopputulosta ei ehkä parane sellaiseksi kutsua, mutta varsin onnistunut kappale siitä kuitenkin syntyi.

Laulu on humoristinen kuvaus rokkibändin vaiheista. Johnny, Jay ja Ilpo – raju kolmikko. Pidän erityisesti Ilposta, joka ei ole kovinkaan erityinen basisti, mutta soittotaitoa jykevämpi meriitti on se, että hän on Remun serkku. Tarina käynnistyy portsarin keskeyttäessä yhtyeen keikan. Tämä perustuu tositapahtumaan: eräs Lemonator-yhtyeen esitys päättyi juuri tuohon tapaan. Kaikki rokkibändin kanssa joskus keikkailleet löytänevät joka tapauksessa tarinasta itsensä.

Rock-unelman rytmisenä lähtökohtana toimi Tom Pettyn American Girl. Kertosäkeistön melodian puolestaan lainasin muistaakseni jostain tv-mainoksesta. En enää muista mistä.

Milla (single, 2001)

Milla on ymmärtääkseni isoin hittini. Asko Kallonen kommentoi aikanaan kappaleen demoa seuraavin sanoin: “Ei tää nyt musta mikään niin ihmeellinen ole.”

Minulle tulee Millasta ensimmäisenä mieleen se euforinen olo, joka minulla oli miksatessani biisiä Jukka Immosen kanssa. Levy-yhtiöstä oli lähetetty pari tyttöä noutamaan valmis miksaus cd:llä (noihin aikoihin tuollaisia tiedostoja ei vielä siirrelty netissä). Soitin uunituoreen biisin studioon saapuneille neidoille, he halusivat kuulla sen uudestaan ja uudestaan. Silloin tiesin, että tämän on pakko olla hitti.

Milla ei myöskään koskaan petä livenä, se on aina lystikäs soitettava.

Soundin ja tuotannon puolesta alkuperäisversio kuulostikin paljon kiinnostavammalta kuin muistin: erilaisia pulputuksia ja filsutteluita on nostettu melko isoon rooliin, kaksi rumpusettiä päällekkäin, rautalankakitaraa… Kokonaisuus on erikoinen soppa monenkirjavista vaikutteista, kappaletta on loppujen lopuksi vaikeaa viskata mihinkään tiettyyn genrelaatikkoon.

Tein Millan tilaustyönä Minä ja Morrison -elokuvaan. Se tavallaan kertoo leffan Millasta, muttei kuitenkaan liity elokuvan tapahtumiin. Käsikirjoituksesta tarvitsin sytykkeeksi vain kaksi sanaa. Siinä oli nimittäin repliikki, joka alkoi: Milla, hei.

Laulu syntyi muistaakseni melko helposti. Kertosäkeistön melodiassa mukailin Badly Drawn Boyn Pissing In The Wind -kappaleen kertovärssyä.

Rakkaus on murhaa (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Ehdottomasti yksi hienoimmista levytyksistäni. Pekka Kuusiston jousisovitukset ylevöittävät sinänsä hyvin yksinkertaisen kappaleen aivan uudelle tasolle, tekevät siitä kohtalokkaan ja elokuvallisen.

Säkeistöjen perustana olevaa kitaranäppäilyä muistan kuljettaneeni mukanani useampia vuosia ennen kuin se lopulta päätyi osaksi laulua. Biisien tekeminen on välillä sellaista: yksinäiset rakennuspalikat saattavat joutua odottamaan pitkiäkin aikoja juuri oikeanlaista vastakappalettaan.

Tekstin halusin aloittaa raflaavasti, tehdä heti kättelyssä särön kauniiseen ja herkkään asetelmaan. Veikkaanpa melko harvan balladin alkavan sanoilla roskapussi haisee. Sijoitin tarinan omille kotikulmilleni – asuin tuolloin Helsingin Punavuoressa – mutta jouduin silti laulua kirjoittaessani turvautumaan myös kaupungin puutarhaosaston apuun: piti saada tietää mitä puita Bulevardilla kasvaa. Tein laulua vuodenaikana, jolloin puissa ei ollut lehtiä, en osannut päätellä puiden laatua pelkistä rungoista. Minua palloteltiin jonkin aikaa kaupungin byrokratiassa, kunnes selvisi, että kyseiset puut olivat vaahteroita.

Toisessa säkeistössä mainitaan laitapuolen mies, jolla on kallis hands free -laite korvassaan. Idea tähän syntyi kuultuani kerran kuinka rantojen miehet keskustelivat keskenään kännyköittensä multimedia-asetuksista. Mietin pitkään haluanko laittaa biisiin jotain niin aikaansa sidottua kuin hands free -laite – todennäköisesti parinkymmenen vuoden päästä kukaan ei enää tajua mitä sillä tarkoitetaan. Päätin kuitenkin lopulta jättää sen tekstiin, merkkinä ajasta, jolloin laulu on kirjoitettu.

Jos Millan kohdalla Askon vainu ei ollut kaikkein terävimmillään, niin tämän biisin kohdalla se puolestaan toimi: alunperin kappaleessa ei ollut varsinaista kertosäkeistöä, säkeistöt vain päättyivät toteamukseen rakkaus on murhaa. Asko ehdotti, että eikö tuota riviä kannattaisi toistaa, tehdä siitä kertosäkeistö? Kokeilin ja totesin Askon olevan nero.

Joki (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Kun kuuntelin levyjäni tätä listaa varten, niin tämä kappale oli suurin yllätys: en muistanutkaan, että se oli näin hyvä.

Musiikillisesti Joki on tietysti selkeä Springsteen-pastissi: ei tarvitse olla mikään Mozart huomatakseen yhteyden She’s The Onen sointuarpeggioiden kanssa. Sen sijaan tajusin vasta albumin julkaisun jälkeen toisen Springsteen yhteyden – sen jonka saa kun kääntää kappaleen nimen englanniksi…

Pidän kovasti myös biisin siitä kohdasta, joka ei  kuulosta Springsteenilta: toisen kertosäkeistön jälkeen tulevasta suvannosta, joka kuvaa mielestäni mainiosti virtaavaa vettä ja kuluvaa aikaa.

Jokihan ei tietenkään ole laulun aiheena sieltä kaikkein tuoreimmasta päästä. Kliseistä on kuitenkin tullut kliseitä etupäässä siksi, että ne ovat hyviä. Minähän en kliseitä pelkää! Tekstiin onnistuin joka tapauksessa ahtamaan kolmen sukupolven tarinat vajaaseen viiteen minuuttiin.

Jokea ei ole juurikaan esitetty livenä. Tämä johtuu siitä, että sitä ei voi vain vetää lonkalta, kuten monia muita kappaleitani. Joki on hankala kappale soittaa ja laulaa samanaikaisesti, sitä pitäisi oikeasti treenata.

1972 (albumilta Suuria kuvioita, 2003)

Myöskin lyömätön livebiisi. Lemonatorin kanssa äänitetty alkuperäisversiokin kuulostaa edelleen relevantilta. Tämäkin kuuluu niihin kappaleisiin, joiden olen tiennyt jo etukäteen olevan hitti. Sävellys on tarttuva (C-osa itse asiassa omaperäinenkin) ja sanoituksen henkilögalleriasta moni varmasti tunnistaa itselleen tuttuja hahmoja. Mainio biisi. Klamydian Vesku Jokinen sanoi minulle kerran, että hänen kirjoissaan tämä on suomalaisten rock-biisien kaikkien aikojen top kympissä.

Ainoa mikä jälkeenpäin harmittaa on kertosäkeistön lopussa oleva kuuuuninkaita. Yritin tekstiä kirjoittaessani pitkään keksiä siihen sellaista sanaa, jota ei tarvitsisi venyttää. En kuitenkaan löytänyt aivoistani sopivaa, joten lopulta tyydyin kuuuuninkaisiin. Ei olisi pitänyt – olisi täytynyt vielä yrittää kovemmin.

Biisin nimi on ehkä huonoimpani ikinä. Kukaan ei ikinä muista sitä oikein.

Uudet autot (albumilta Suuria kuvioita, 2003)

Tässä kappaleessa on jotain taianomaista. Se on kuin pieneltä näyttävä lampi, joka paljastuukin kilometrin syvyiseksi. Kirjailija Kari Hotakainen kiitteli biisiä kerran vuolaasti eräässä radiohaastattelussaan – kehu, josta olen edelleen otettu.

Äänittelin tämän itsekseni kotona, soitin kaikki soittimet. Ei siis voida sanoa lopputuloksesta tulleen enemmän kuin osiensa summa. Tapahtuipahan vain jotain mitä en osaa selittää.

Tajusin muuten vasta tätä kirjoittaessani, että tässä kappaleessahan ei ole minkäänlaista kertosäkeistöä; ainoastaan miksi uudet autot tuoksuu tältä? -refrain säkeistöjen lopuissa. Innoitusta muistan ammentaneeni Springsteenin Racing In The Streetista. Aihepiirihän on sama, siksipä pyrkimyksenäni olikin kutoa omaan tekeleeseeni samanlainen tunnelma kuin Springsteenin mestariteoksessa.

Vanha biisi (albumilta Singlet 2000 – 2010, 2010)

Jos tuotantoni havainnollistettaisiin sukupuun muodossa, niin tämä kappale olisi tuulenpesä. Irtiotto arjesta. Pöljää pop-musiikkia kummallisella kokoonpanolla soitettuna: Vanhassa biisissä ei nimittäin ole lainkaan kitaroita tai kosketinsoittimia – laulujen ja rumpujen lisäksi raidalla kuullaan pelkkiä bassoja. Ratkaisu on erikoinen, mutta näin jälkeenpäin on todettava, että diggaan lopputulosta raivokkaasti. Tämän olisi pitänyt olla hitti! Kesähitti!

Valitettavasti kukaan muu ei tainnut olla samaa mieltä. Itse kuitenkin allekirjoitan sen lateksilla, pidän kappaletta yhtenä lauluaarteistoni helmistä.

Koska sävelmä on vahvasti kasarivaikutteinen, niin päätin tehdä tekstistäkin retrohenkisen. Vanha biisi kertoo niistä nostalgisista tunnelmista, joita nuoruuden suosikkikappaleitten kuuleminen saattaa herättää. Viskasin sanoitukseen nipun polaroideja omasta nuoruudestani. Kyllä – huoneeni seinällä oli Samantha Foxin juliste.

Singlet 2000 – 2010 -albumin kansiteksteissä toimittaja Samuli Knuuti väittää kappaleen vaikutteiden kumpuavan Van Halenin Jumpin suunnalta. Valitettavasti Samuli on tässä suhteessa pihalla kuin peikko. Van Halenia ei löydy Vanhasta biisistä vaikka kuinka etsisi – sehän on nimittäin ihan silkkaa Pointer Sistersia!

Loukussa (albumilta Aukio, 2009)

Väittäisin tämän kappaleen – kuten myös Aukio-albumilla tätä seuranneen Ihmeen – olevan hienointa säveltämääni musiikkia. Nyt aletaan jo lähestyä hämyilyn sudeettialueita: kappale on paljosta velkaa erityisesti Pink Floydin Comfortably Numbille (eikä vähiten ensimmäisen rivinsä vuoksi). Myönnän kierrättäneeni myös omaa tuotantoani: kertosäkeistön melodia lainailee Puistossa-kappaleen sävelkuluista. Laulujen tekeminen on ekologista puuhaa, raaka-aineet kun koostuvat yleensä pääosin kierrätysmateriaalista.

Pidän tämän biisin kaaresta; siitä kuinka se kasvaa ja nousee jaloilleen, vain vetäytyäkseen lopussa takaisin sikiöasentoon. Olen ylpeä myöskin yhtyeeni suorituksesta: suurenmoista soittoa jokaiselta tyypiltä.

Loukussa on osa temaattista kokonaisuutta. Niinpä se ei toimi kovin hyvin yksittäisenä tekstinä, irroitettuna isommasta tarinasta. Joko se tai Ihme oli kuitenkin pakko nostaa mukaan tälle listalle, olen niihin niin tyytyväinen. Näitä biisejä tehdessäni en ajatellut hetkeäkään, että ne tulisivat koskaan soimaan radiossa. Minusta on hienoa tehdä hittejä, mutta välillä on aivan yhtä hienoa tehdä myös jotain hiukan hämärämpää.

Nummela (albumilta Nummela, 2001)

Tällainen lista ei tietenkään voisi olla valmis ilman Nummelaa. Jos jostain minun kappaleestani voidaan käyttää termiä klassikko, niin Nummelan tapauksessa se ei varmaankaan olisi kovin pahaa liioittelua. Pidän sitä lähes täydellisenä onnistumisena.

Tämäkin kappale syntyi Bruce Springsteenin vaikutuksen alaisena: sanoja alkoi pulputa paperille kuunneltuani My Hometown -kappaleen. Biisin tekeminen ei ehkä koskaan ole ollut niin helppoa. Vain pari tuntia, ja koko homma oli paketissa. Laulu kirjoitti itse itsensä, minä vain kanavoin jotain. Harmillista, etten ole enää sittemmin löytänyt tuota samaa taajuutta.

Taikuus jatkui vielä studiossa. En ollut miettinyt sovitusta etukäteen, aloin vain rakentaa biisiä tyhjästä Jukka Immosen kanssa. Kaikki putoili itsestään paikoilleen. Tuumasin esimerkiksi, että biisi tarvitsisi jonkinlaisen intron – mitäpä jos kokeilisin soittaa jotain huuliharpulla? Kävelin mikrofonin luo, ja bang – harppumelodia oli heti siinä. Todella omituista. Aivan kuin Nummela olisi ollut jotain mikä oli tarkoitettu minun tehtäväkseni.

En tehnyt Nummelaa hitiksi, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Hittibiisiksi se on aika erikoinen, eihän siinä ole edes kertosäkeistöä. Jotenkin muutamasta soinnusta, yksinkertaisesta melodiasta ja nuoruusmuistoistani vain syntyi kemiallisen reaktion seurauksena puhdasta kultaa. Älkää kysykö miten – jos tietäisin, niin tekisin saman heti uudestaan. Pitäisiköhän kuunnella taas enemmän Springsteenia?

♠    ♠    ♠

Aiemmat Top 10 -listat:

YACHT ROCK
DISCO
HAIR METAL
POWER POP

Kaikki laatimani soittolistat profiilissani Spotifyssa