Kulttuuripuntari

| Tagit: , , , , | Aiheet: Arviot, Elokuvat, Musiikki | Kirjoittaja:


Erin: Hunningolla (levy)

Tässäpä musiikkia, joka on vilvoittava tuulahdus raskaassa ja ummehtuneessa ilmassa. Erin Anttilan ensimmäinen soololevy on vahva näyttö, jolla hän pönkeää itsensä suoraan maamme laulaja-lauluntekijöiden eturiviin.

Parasta levyssä …

Lue lisää…

Top 10: Anssi Kela

| Tagit: , , , , , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Minulta kysytään usein, mitkä tekemistäni kappaleista ovat omia suosikkejani? Kysymyksen kuultuani alan aina kiemurrella: ei niitä pysty laittamaan järjestykseen, jokainen on omalla tavallaan tärkeä, yleensä uusimmat tuntuvat parhaimmilta.

Nyt päätin kuitenkin lopettaa venkoilun ja tarjota ensimmäistä kertaa suoraselkäisen vastauksen. Siis: mistä levyttämistäni lauluista pidän itse eniten?

Vastauksen antaminen vaati luonnollisesti sen, että kaivoin levyni esiin ja kuuntelin niitä. Kuulostivat hyvältä! Kymmenen suosikkikipaleen valinta oli äärimmäisen hankalaa, mutta sain lopulta väännetyksi itseäni tyydyttävän listan.

Se on kuunneltavissa Spotifyssa, tämän linkin takana.

♠    ♠    ♠

Aamu (albumilta Aukio, 2009)

Tästä tuli tosi onnistunut. Olen suuri hittibiisien ystävä, ja Aamu täyttää mielestäni tarvittavat kriteerit. Musiikillisesti kappale nyökkää amerikkalaisen areenarokin suuntaan: soinnissa on hiukan E-Street Bandia ja myös jonkinlaista AOR-kasvustoa puskee betonin läpi. Biisin julkaisun aikoihin sain kuulla kitarariffin olevan kopio ties kuinka monesta kappaleesta, mutta en minä siinä yrittänytkään keksiä pyörää uudestaan. Bändi soittaa hyvin: soundi on miellyttävän ilmava, kertosäkeistötkään eivät muodosta tunkkaista radiorock-vallia, niihin on maltettu jättää happea.

Pidän myös siitä, että Aamu on duuribiisi. Suomessahan duurikin soi yleensä mollissa. On paljon helpompaa tehdä kappale, jonka tahtiin kelpaa veistellä ranteita, kuin iloista ja hyväntuulista musiikkia. Minäkin olen tunnetusti kunnostautunut mollijollotusten tekijänä, siksi onkin mukavaa todeta, että joskus duurikin toimii.

Vaikka eipä Aamukaan sanoituksensa puolesta ole mitenkään erityisen hyväntuulinen. Se on osa suurempaa Aukio-kokonaisuutta; tarinaa, joka on lopulta hyvinkin traaginen. Aamulla kaikki on kuitenkin vielä kohtuullisen hyvin.

Mainittakoon vielä sekin, että tiettävästi valkoisten tulppaanien kysyntä nousi merkittävästi Aamun alettua soida radioissa.

Rock-unelma (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Itse asiassa tämäkin on duuribiisi, jopas sattui. Rock-unelmaa tehdessä pyrin kirjoittamaan pienimuotoisen rock-oopperan. Lopputulosta ei ehkä parane sellaiseksi kutsua, mutta varsin onnistunut kappale siitä kuitenkin syntyi.

Laulu on humoristinen kuvaus rokkibändin vaiheista. Johnny, Jay ja Ilpo – raju kolmikko. Pidän erityisesti Ilposta, joka ei ole kovinkaan erityinen basisti, mutta soittotaitoa jykevämpi meriitti on se, että hän on Remun serkku. Tarina käynnistyy portsarin keskeyttäessä yhtyeen keikan. Tämä perustuu tositapahtumaan: eräs Lemonator-yhtyeen esitys päättyi juuri tuohon tapaan. Kaikki rokkibändin kanssa joskus keikkailleet löytänevät joka tapauksessa tarinasta itsensä.

Rock-unelman rytmisenä lähtökohtana toimi Tom Pettyn American Girl. Kertosäkeistön melodian puolestaan lainasin muistaakseni jostain tv-mainoksesta. En enää muista mistä.

Milla (single, 2001)

Milla on ymmärtääkseni isoin hittini. Asko Kallonen kommentoi aikanaan kappaleen demoa seuraavin sanoin: ”Ei tää nyt musta mikään niin ihmeellinen ole.”

Minulle tulee Millasta ensimmäisenä mieleen se euforinen olo, joka minulla oli miksatessani biisiä Jukka Immosen kanssa. Levy-yhtiöstä oli lähetetty pari tyttöä noutamaan valmis miksaus cd:llä (noihin aikoihin tuollaisia tiedostoja ei vielä siirrelty netissä). Soitin uunituoreen biisin studioon saapuneille neidoille, he halusivat kuulla sen uudestaan ja uudestaan. Silloin tiesin, että tämän on pakko olla hitti.

Milla ei myöskään koskaan petä livenä, se on aina lystikäs soitettava.

Soundin ja tuotannon puolesta alkuperäisversio kuulostikin paljon kiinnostavammalta kuin muistin: erilaisia pulputuksia ja filsutteluita on nostettu melko isoon rooliin, kaksi rumpusettiä päällekkäin, rautalankakitaraa… Kokonaisuus on erikoinen soppa monenkirjavista vaikutteista, kappaletta on loppujen lopuksi vaikeaa viskata mihinkään tiettyyn genrelaatikkoon.

Tein Millan tilaustyönä Minä ja Morrison -elokuvaan. Se tavallaan kertoo leffan Millasta, muttei kuitenkaan liity elokuvan tapahtumiin. Käsikirjoituksesta tarvitsin sytykkeeksi vain kaksi sanaa. Siinä oli nimittäin repliikki, joka alkoi: Milla, hei.

Laulu syntyi muistaakseni melko helposti. Kertosäkeistön melodiassa mukailin Badly Drawn Boyn Pissing In The Wind -kappaleen kertovärssyä.

Rakkaus on murhaa (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Ehdottomasti yksi hienoimmista levytyksistäni. Pekka Kuusiston jousisovitukset ylevöittävät sinänsä hyvin yksinkertaisen kappaleen aivan uudelle tasolle, tekevät siitä kohtalokkaan ja elokuvallisen.

Säkeistöjen perustana olevaa kitaranäppäilyä muistan kuljettaneeni mukanani useampia vuosia ennen kuin se lopulta päätyi osaksi laulua. Biisien tekeminen on välillä sellaista: yksinäiset rakennuspalikat saattavat joutua odottamaan pitkiäkin aikoja juuri oikeanlaista vastakappalettaan.

Tekstin halusin aloittaa raflaavasti, tehdä heti kättelyssä särön kauniiseen ja herkkään asetelmaan. Veikkaanpa melko harvan balladin alkavan sanoilla roskapussi haisee. Sijoitin tarinan omille kotikulmilleni – asuin tuolloin Helsingin Punavuoressa – mutta jouduin silti laulua kirjoittaessani turvautumaan myös kaupungin puutarhaosaston apuun: piti saada tietää mitä puita Bulevardilla kasvaa. Tein laulua vuodenaikana, jolloin puissa ei ollut lehtiä, en osannut päätellä puiden laatua pelkistä rungoista. Minua palloteltiin jonkin aikaa kaupungin byrokratiassa, kunnes selvisi, että kyseiset puut olivat vaahteroita.

Toisessa säkeistössä mainitaan laitapuolen mies, jolla on kallis hands free -laite korvassaan. Idea tähän syntyi kuultuani kerran kuinka rantojen miehet keskustelivat keskenään kännyköittensä multimedia-asetuksista. Mietin pitkään haluanko laittaa biisiin jotain niin aikaansa sidottua kuin hands free -laite – todennäköisesti parinkymmenen vuoden päästä kukaan ei enää tajua mitä sillä tarkoitetaan. Päätin kuitenkin lopulta jättää sen tekstiin, merkkinä ajasta, jolloin laulu on kirjoitettu.

Jos Millan kohdalla Askon vainu ei ollut kaikkein terävimmillään, niin tämän biisin kohdalla se puolestaan toimi: alunperin kappaleessa ei ollut varsinaista kertosäkeistöä, säkeistöt vain päättyivät toteamukseen rakkaus on murhaa. Asko ehdotti, että eikö tuota riviä kannattaisi toistaa, tehdä siitä kertosäkeistö? Kokeilin ja totesin Askon olevan nero.

Joki (albumilta Rakkaus on murhaa, 2005)

Kun kuuntelin levyjäni tätä listaa varten, niin tämä kappale oli suurin yllätys: en muistanutkaan, että se oli näin hyvä.

Musiikillisesti Joki on tietysti selkeä Springsteen-pastissi: ei tarvitse olla mikään Mozart huomatakseen yhteyden She’s The Onen sointuarpeggioiden kanssa. Sen sijaan tajusin vasta albumin julkaisun jälkeen toisen Springsteen yhteyden – sen jonka saa kun kääntää kappaleen nimen englanniksi…

Pidän kovasti myös biisin siitä kohdasta, joka ei  kuulosta Springsteenilta: toisen kertosäkeistön jälkeen tulevasta suvannosta, joka kuvaa mielestäni mainiosti virtaavaa vettä ja kuluvaa aikaa.

Jokihan ei tietenkään ole laulun aiheena sieltä kaikkein tuoreimmasta päästä. Kliseistä on kuitenkin tullut kliseitä etupäässä siksi, että ne ovat hyviä. Minähän en kliseitä pelkää! Tekstiin onnistuin joka tapauksessa ahtamaan kolmen sukupolven tarinat vajaaseen viiteen minuuttiin.

Jokea ei ole juurikaan esitetty livenä. Tämä johtuu siitä, että sitä ei voi vain vetää lonkalta, kuten monia muita kappaleitani. Joki on hankala kappale soittaa ja laulaa samanaikaisesti, sitä pitäisi oikeasti treenata.

1972 (albumilta Suuria kuvioita, 2003)

Myöskin lyömätön livebiisi. Lemonatorin kanssa äänitetty alkuperäisversiokin kuulostaa edelleen relevantilta. Tämäkin kuuluu niihin kappaleisiin, joiden olen tiennyt jo etukäteen olevan hitti. Sävellys on tarttuva (C-osa itse asiassa omaperäinenkin) ja sanoituksen henkilögalleriasta moni varmasti tunnistaa itselleen tuttuja hahmoja. Mainio biisi. Klamydian Vesku Jokinen sanoi minulle kerran, että hänen kirjoissaan tämä on suomalaisten rock-biisien kaikkien aikojen top kympissä.

Ainoa mikä jälkeenpäin harmittaa on kertosäkeistön lopussa oleva kuuuuninkaita. Yritin tekstiä kirjoittaessani pitkään keksiä siihen sellaista sanaa, jota ei tarvitsisi venyttää. En kuitenkaan löytänyt aivoistani sopivaa, joten lopulta tyydyin kuuuuninkaisiin. Ei olisi pitänyt – olisi täytynyt vielä yrittää kovemmin.

Biisin nimi on ehkä huonoimpani ikinä. Kukaan ei ikinä muista sitä oikein.

Uudet autot (albumilta Suuria kuvioita, 2003)

Tässä kappaleessa on jotain taianomaista. Se on kuin pieneltä näyttävä lampi, joka paljastuukin kilometrin syvyiseksi. Kirjailija Kari Hotakainen kiitteli biisiä kerran vuolaasti eräässä radiohaastattelussaan – kehu, josta olen edelleen otettu.

Äänittelin tämän itsekseni kotona, soitin kaikki soittimet. Ei siis voida sanoa lopputuloksesta tulleen enemmän kuin osiensa summa. Tapahtuipahan vain jotain mitä en osaa selittää.

Tajusin muuten vasta tätä kirjoittaessani, että tässä kappaleessahan ei ole minkäänlaista kertosäkeistöä; ainoastaan miksi uudet autot tuoksuu tältä? -refrain säkeistöjen lopuissa. Innoitusta muistan ammentaneeni Springsteenin Racing In The Streetista. Aihepiirihän on sama, siksipä pyrkimyksenäni olikin kutoa omaan tekeleeseeni samanlainen tunnelma kuin Springsteenin mestariteoksessa.

Vanha biisi (albumilta Singlet 2000 – 2010, 2010)

Jos tuotantoni havainnollistettaisiin sukupuun muodossa, niin tämä kappale olisi tuulenpesä. Irtiotto arjesta. Pöljää pop-musiikkia kummallisella kokoonpanolla soitettuna: Vanhassa biisissä ei nimittäin ole lainkaan kitaroita tai kosketinsoittimia – laulujen ja rumpujen lisäksi raidalla kuullaan pelkkiä bassoja. Ratkaisu on erikoinen, mutta näin jälkeenpäin on todettava, että diggaan lopputulosta raivokkaasti. Tämän olisi pitänyt olla hitti! Kesähitti!

Valitettavasti kukaan muu ei tainnut olla samaa mieltä. Itse kuitenkin allekirjoitan sen lateksilla, pidän kappaletta yhtenä lauluaarteistoni helmistä.

Koska sävelmä on vahvasti kasarivaikutteinen, niin päätin tehdä tekstistäkin retrohenkisen. Vanha biisi kertoo niistä nostalgisista tunnelmista, joita nuoruuden suosikkikappaleitten kuuleminen saattaa herättää. Viskasin sanoitukseen nipun polaroideja omasta nuoruudestani. Kyllä – huoneeni seinällä oli Samantha Foxin juliste.

Singlet 2000 – 2010 -albumin kansiteksteissä toimittaja Samuli Knuuti väittää kappaleen vaikutteiden kumpuavan Van Halenin Jumpin suunnalta. Valitettavasti Samuli on tässä suhteessa pihalla kuin peikko. Van Halenia ei löydy Vanhasta biisistä vaikka kuinka etsisi – sehän on nimittäin ihan silkkaa Pointer Sistersia!

Loukussa (albumilta Aukio, 2009)

Väittäisin tämän kappaleen – kuten myös Aukio-albumilla tätä seuranneen Ihmeen – olevan hienointa säveltämääni musiikkia. Nyt aletaan jo lähestyä hämyilyn sudeettialueita: kappale on paljosta velkaa erityisesti Pink Floydin Comfortably Numbille (eikä vähiten ensimmäisen rivinsä vuoksi). Myönnän kierrättäneeni myös omaa tuotantoani: kertosäkeistön melodia lainailee Puistossa-kappaleen sävelkuluista. Laulujen tekeminen on ekologista puuhaa, raaka-aineet kun koostuvat yleensä pääosin kierrätysmateriaalista.

Pidän tämän biisin kaaresta; siitä kuinka se kasvaa ja nousee jaloilleen, vain vetäytyäkseen lopussa takaisin sikiöasentoon. Olen ylpeä myöskin yhtyeeni suorituksesta: suurenmoista soittoa jokaiselta tyypiltä.

Loukussa on osa temaattista kokonaisuutta. Niinpä se ei toimi kovin hyvin yksittäisenä tekstinä, irroitettuna isommasta tarinasta. Joko se tai Ihme oli kuitenkin pakko nostaa mukaan tälle listalle, olen niihin niin tyytyväinen. Näitä biisejä tehdessäni en ajatellut hetkeäkään, että ne tulisivat koskaan soimaan radiossa. Minusta on hienoa tehdä hittejä, mutta välillä on aivan yhtä hienoa tehdä myös jotain hiukan hämärämpää.

Nummela (albumilta Nummela, 2001)

Tällainen lista ei tietenkään voisi olla valmis ilman Nummelaa. Jos jostain minun kappaleestani voidaan käyttää termiä klassikko, niin Nummelan tapauksessa se ei varmaankaan olisi kovin pahaa liioittelua. Pidän sitä lähes täydellisenä onnistumisena.

Tämäkin kappale syntyi Bruce Springsteenin vaikutuksen alaisena: sanoja alkoi pulputa paperille kuunneltuani My Hometown -kappaleen. Biisin tekeminen ei ehkä koskaan ole ollut niin helppoa. Vain pari tuntia, ja koko homma oli paketissa. Laulu kirjoitti itse itsensä, minä vain kanavoin jotain. Harmillista, etten ole enää sittemmin löytänyt tuota samaa taajuutta.

Taikuus jatkui vielä studiossa. En ollut miettinyt sovitusta etukäteen, aloin vain rakentaa biisiä tyhjästä Jukka Immosen kanssa. Kaikki putoili itsestään paikoilleen. Tuumasin esimerkiksi, että biisi tarvitsisi jonkinlaisen intron – mitäpä jos kokeilisin soittaa jotain huuliharpulla? Kävelin mikrofonin luo, ja bang – harppumelodia oli heti siinä. Todella omituista. Aivan kuin Nummela olisi ollut jotain mikä oli tarkoitettu minun tehtäväkseni.

En tehnyt Nummelaa hitiksi, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Hittibiisiksi se on aika erikoinen, eihän siinä ole edes kertosäkeistöä. Jotenkin muutamasta soinnusta, yksinkertaisesta melodiasta ja nuoruusmuistoistani vain syntyi kemiallisen reaktion seurauksena puhdasta kultaa. Älkää kysykö miten – jos tietäisin, niin tekisin saman heti uudestaan. Pitäisiköhän kuunnella taas enemmän Springsteenia?

♠    ♠    ♠

Aiemmat Top 10 -listat:

YACHT ROCK
DISCO
HAIR METAL
POWER POP

Kaikki laatimani soittolistat profiilissani Spotifyssa