Keikkaraportti: Helsinki 7.10.2011 ja Mikkeli 8.10.2011

| Aiheet: Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Virgin Oil Co.

Salissa lähtee soimaan Johnny Cashin Man In Black. Seisomme lavan takana olevalla käytävällä ja Ville toteaa, että vähän jännittää. Totta. Yleensä näyttämölle pystyy nousemaan ihan muina miehinä, mutta nyt on jostain syystä sellainen fiilis, että pitäisi päästä vielä käymään vessassa. Siihen ei kuitenkaan ole enää aikaa: kun käteis-Juhani alkaa laulaa, niin se tarkoittaa sitä, että reilun kahden minuutin päästä on seistävä lavalla.

Vaikka ehtiihän parissa minuutissakin tapahtua yllättävän paljon. Man In Blackin kuullessani mieleen jysähtää yleensä keikka Kangasalalla. Lava oli tuolloin hotellin pihalla, huoneeni ikkuna antoi suoraan estradin suuntaan. Niinpä odottelinkin tyynesti vuoteellani tutun boom-chicka-boom-chicka -kompin käynnistymistä. Cashin jylhän äänen kuultuani nousin sängyltä ja aloin tunkea nappikuulokkeita korviin. Poistuin huoneestani ja eksyin.

Kuljin vääristä ovista ja jouduin välitilaan. Edessäni oli ovi, samoin takanani. Molemmat lukossa. Avainkortti olisi tarjonnut ulospääsyn vankilasta, mutta olin katsonut parhaaksi jättää sen huoneeseeni. Kuulokkeistani kuulin Man In Blackin päättyvän, sitä seurasi yleisön odottava puheensorina.

Vierähti muutamia pitkiä minuutteja, kävelin hermostuneesti häkissäni ja mietin helähtäisikö oven panssarilasi rikki jos laulaisin korkean c:n.

Vihdoin vanha kunnon Antti Karisalmi lähti tutkimaan mitä minulle oli tapahtunut. Hän löysi riutuneen levylaulajan tyrmästään ja päästi ulos vapauteen. Keikan jälkeen söin varovasti, sillä olen kuullut, että pitkään vangittuina ja nälässä pidettyjen ihmisten hyvin tavallinen kuolinsyy on ylensyönti heti vapautumisen jälkeen. Myös sosiaaliset taidot piti opetella uudestaan, eristyksessä ihmisestä tulee eläin.

I’d love to wear a rainbow every day. Tuo on Man In Blackin viimeisen säkeistön ensimmäinen rivi ja merkki siitä, että on aika nousta lavalle. Heiluttelen yleisölle valkoista pyyhettäni.

Keikasta tulee hyvä, ei kuitenkaan mitenkään nerokas. Soitto toimii ja yleisökin osallistuu kiitettävästi esitykseen – silti se ei tällä kertaa nouse aivan parhaaseen mahdolliseen liitoon. Tämä on vasta kiertueen toinen keikka, oma suorituksemme ei ehkä siksi ole vielä niin vapautunutta kuin se voisi olla. Tästä on kuitenkin oikein hyvä ponnistaa tuleviin koitoksiin.

Koska olemme kotikentällä, niin paikalla on runsaasti kavereita ja perheenjäseniä, joiden kanssa takahuoneustossa pidetään hovia aina ravintolan sulkeutumiseen asti. Lopulta meidät paiskataan ulos ja alamme suunnitella joukkojen kotiuttamista. Antti ehdottaa poliisiauton ja limusiinin yhdistelmää, eli polimusiinia. Sellaista ei näy, joten soitamme taksikeskukseen. Emme kuitenkaan tilataksemme taksia, vaan tiedustellaksemme kuinka kysyttyjä heidän autonsa ovat tähän aikaan yöstä.

Jotenkin päädymme kotiin.

Wilhelm

Kaikki ovat yllättävän hyvässä hapessa, kun matka taas muutaman tunnin päästä jatkuu. Bussin jyrinässä iPadin kaiutin todetaan täysin riittämättömäksi YouTube-videoiden katseluun, seuraavalle pätkälle on tuotava ämyrit.

Mikkelin Wilhelm on uusi tuttavuus ja olemme lähes liikuttuneita suurenmoisista takahuonejärjestelyistä: ruuan ja leipien lisäksi tarjolle on laitettu erilaisia hedelmiä, sipsejä, keksejä (useampaa eri laatua), mustikkapiirakkaa, karkkia, runsaasti alkoholillisia ja -holittomia juomia, kahvia ja teetä. Mainittakoon erikseen vielä valmiiksi viipaloitu vesimeloni, jolle olen melko perso. Jopa päivän lehdet on nätisti viikattu sohvan käsinojalle. Kiittelemme järkkäriä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoo, että se on loppujen lopuksi aika pieni vaiva käväistä kaupassa hakemassa pari kassillista asioita. Näinhän se on. Kyseessä on kuitenkin hieno kädenojennus artistin suuntaan, sellaiset jäävät mieleen. On paljon keikkapaikkoja, joissa saa kokea olevansa vain henkilökunnan ja asiakkaiden tiellä oleva rasite.

(Mainittakoon vielä, että myös Virgin Oilissa järjestelyt oli suoritettu mallikkaasti.)

Esiintymisajaksi on sopimuksessa määriteltu 00:30. Tämä aiheuttaa pientä polemiikkia, ei tuollaisissa ajoissa ole oikeasti mitään järkeä. Nyt vain osoittautuu, että Wilhelmin tapauksessa ajankohta on perusteltu: keikan alkaessa puoli yhdeltä on ravintolassa vielä väljää. Tunnelma kuitenkin tiivistyy ja lopettaessamme kahden jälkeen alkaa olla jo tungosta. Tulee sellainen olo, että pitäisikö keikka aloittaa alusta – homma kun alkaa täällä nähtävästi toimia vasta kahden aikaan yöllä.

Tavallaan aloitankin konsertin uudestaan: esitän sen päätteeksi yleisön hyvällä avustuksella uusintaversiot Puistossa ja Milla -kappaleista, joita on huudettu siitä lähtien, kun soitimme ne keikan alkupuolella ensimmäisen kerran. Vetihän Europekin aikanaan Final Countdownin kahteen kertaan joka keikallaan, ja ysäriteknoyhtye Paradisio on pistänyt vielä paremmaksi esittämällä Rantarockissa Bailandonsa peräti kolmesti. Kansan nöyriä palvelijoitahan tässä ollaan.

Yö Wilhelmissä on hieman levoton ja hälinäinen, mutta keikka ajaa kuitenkin asiansa. Soitto kulkee paikoitellen niin, että jään oikein itsekin ihastelemaan sen hyvyyttä. Sitten seuraavassa hetkessä unohdan 1972:n soinnut ja arvon kappaleen alkuun ihan kiinnostavaa free jazzia. Ei se haittaa. Jos keikan jälkeen takahuoneessa ketään ei naurata, niin silloin kaikki on ollut turhaa. Tänään nauru maittaa.

Viikonvaihteen eittämätön kohokohta on kuitenkin vielä edessä. Sunnuntain paluumatkalla nimittäin pysähdymme huoltoasemalla, jonka ovensuusta bongaan käsinmaalatun kyltin: KOTIELÄIMIÄ TAKAPIHALLA. Siistiä! Lähden Kellyn kanssa katsomaan – ettekä ikinä arvaa – siellä on kilipukkeja! Ne tulevat aivan aitauksen viereen, antavat silittää ja rapsutella.

Oiva päätös mukavalle viikonlopulle.

Livekuvat: Mari Lehmonen
Muut kuvat: Roope Palomäki ja Kelly Ketonen

Alla katsojan toimesta kuvattu Virgin Oilin avausraita. Oma suosikkikohtani on ajassa 3:08 kuultava köyhien rumpaleiden tuplabassarikomppi. Kelly tamppaa bassorumpua kahdeksasosille ja Ville niiden väleihin. Tuloksena Stratovarius-tyyppistä tyky-tykyä moposeteillä. Nerokasta.

Pienen juhlakiertueen keikat äänitetään ja niiden parhaita paloja julkaistaan Musiikkipuodissa. Keikoille pääsylipun ostaneet saavat paikan päällä latauskoodin, jolla kyseisen keikan äänitteen saa ladata ilmaiseksi. Muille sen hinta on nimelliset kolme euroa.

Jos sinulla on käyttämätön latauskoodi, niin lue ohjeet täältä.

Audiomuisto Heinolasta

| Aiheet: Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Heinolassa viimeviikkoiseen konserttiimme osallistuneet kuulijat saivat lippupisteessä kouraansa pienen lapun. Tuossa lapussa oli numerosarja ja tämän saitin osoite. Kuten välispiikissäni valistin, niin kyseessä oli latauskoodi, joka oikeuttaa pieneen audiomuistoon tuolta …

Lue lisää…

Viikko 39

| Aiheet: Jumittelu, Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Maanantai 26.9.

39. viikko käynnistyy tv-kuvauksilla. Olen jo jonkin aikaa viritellyt parin Ylen miehen kanssa ideaa, josta en valitettavasti voi vielä kertoa paljoakaaan. Tarkoituksena olisi kuitenkin tuottaa ruutuun uudenlainen musiikkiohjelma. Sitä kohtaan on osoitettu kanavakeisareiden taholta orastavaa kiinnostusta, siksi kuvaamme nyt ohjelmasta pienen näytteen. Kyseessä ei ole varsinaisesti edes pilottijakso, pikemminkin teemme lyhyen demon.

Toivon tietysti, että ohjelma menisi kaupaksi — musiikkia ei tällä hetkellä ole televisiossa totisesti liikaa. Olen silti samalla hiukan skeptinen: tunnen tv-maailman ihmisiä ja tiedän kuinka paljon erilaisia pilotteja kuvataan. Hyvin harvat niistä päätyvät koskaan mihinkään.

Sessio on kuitenkin onnistunut. Pidetään peukkuja.

Sitten treeneihin Kaapelitehtaalle. Traditioihin kuuluu käydä ensin ostamassa pullollinen Dr Pepperiä Kaapelitehtaan vieressä olevasta kioskista. Puotia pitävän kelpo miekkosen kanssa tulee aina vaihdettua sana tai pari. Hänen mielipiteensä on jo useamman vuoden ajan ollut se, että suosioni on selvässä nousussa.

Kiertueen ensimmäinen keikka on jo ylihuomenna ja vaikka harjoituskausi on aloitettu harvinaisen hyvissä ajoin, niin aika loppuu silti kesken. Tarkoituksena oli treenata keikoille coverbiisejä, joita olisi sitten voinut kiskoa ässinä hihoista. Oman tuotannon kahlaaminen nielee kuitenkin niin paljon aikaa, että lainakappaleiden yli täytyy tällä kertaa vetää henkselit.

Harmi. Minulla olisi ollut pari aika mielenkiintoista ideaa…

Tiistai 27.9.

Kirjoitan ja äänitän spiikkejä eilen kuvattuun ohjelmaan. Kuuntelen ääntäni, totean sen olevan känisevä. Minua tuskin soitetaan hätiin jos Dressmann-spiikkeri sairastuu.

Viimeiset treenit ennen kiertueen alkamista. Sää suosii pyöräilijää. Matkanteko tyssää kuitenkin Hesarilla takarenkaan tyhjenemiseen. Ei nyt jumalauta taas! Tämä on kuudes rengasrikko tällä pyöräilykaudella. Ajelen kahdella eri fillarilla: toisesta on kumi puhjennut kahdesti, tästä nyt alla olevasta vehkeestä neljään kertaan. Miten tämä on mahdollista?

Onneksi minulla on pumppu mukanani. Puhkeama on pieni, ilma pihisee renkaasta verkkaisesti. Pääsen lopulta Kaapelitehtaalle parin pumppauspysähdyksen taktiikalla.

Treenit kestävät pitkään. Haluamme esittää tulevilla keikoilla myös aivan uusia biisejä, ne asettavat haasteita. ”Hyi saatana!” Saara virkahtaa tajutessaan, että olemme soittaneet tauotta yli viisi tuntia.

Keskiviikko 28.9.

Oli sovittu, että keikkabussi liikkuu klo 12. Se kuitenkin nytkähtää liikkeelle vasta 12.01. Heti lähtee menemään pieleen!

Huulilla näkyy hymyjä ja useammastakin suusta kuullaan, että onhan tämä aika siistiä. Olemme viime vuosina roiskineet keikkoja siellä täällä, mutta tämä on viiteen vuoteen ensimmäinen oikeaksi kiertueeksi laskettava koitos. Vaikka nykyisin termi kiertue onkin syytä laittaa lainausmerkkeihin: keikkoja ei enää ole pahemmin tarjolla arkipäivisin, rundit ovat näivettyneet käytännössä sellaisiksi, että hommia tehdään vain perjantaisin ja lauantaisin. Kuulemma lauantaitkin alkavat olla jo kortilla: järkkäreiltä on kuulunut, ettei lauantaisin kannata buukata bändejä – väkeä käy enemmän, kun on pelkkä dj. Elävä musiikki ei ilmeisesti ole enää trendikästä.

Nyt on kuitenkin poikkeuksena säännön vahvistava keskiviikko ja olemme matkalla keikalle. Juttujen taso romahtaa nopeasti tuumaillessamme, että kuuluisalla Manneken Pis -patsaalla on täytynyt alunperin olla sisarteos Manneken Kak, joka on jouduttu poistamaan näkösältä liian tunkkaisena. Erilaisia Mannekeneja kehitellään vielä lisääkin, mutta ei niistä sen enempää.

Heinolan WPK-talolle on kerääntynyt ilahduttavasti lähes täysi salillinen ihmisiä kuulemaan Pienen juhlakiertueen avauskeikkaa. Ensimmäiset keikat menevät harvoin täysin käsikirjoituksen mukaan – nytkin on pieniä teknisiä ongelmia ja kömpelyyttä kitaranvaihtoihin liittyvässä koreografiassa. Huuliharputkin unohdan takahuoneeseen. Soittaminen on kuitenkin hauskaa, kahden uuden kappaleen ensiesityksetkin sujuvat yllättävän hyvin. Mainio avaus. Tällaisen perustuksen päälle on mahdollista rakentaa oikein onnistunut kiertue.

Torstai 29.9.

Päivä alkaa jälleen tv-kuvauksilla. Otan osaa Ylen Lauantaiprojekti-ohjelmaan, tänään sitä varten kuvataan mainos. Sen ideana on, että ohjelman vakiokasvot, Joona Kortesmäki ja Arman Alizad, kaappaavat kadulta julkkiksia pakettiautoonsa panttivangeiksi. Olen yksi kaappauksen uhreista, myös koomikko Krisse Salminen, näyttelijä Jukka Rasila sekä balettitanssija Minna Tervamäki kokevat vapauden riiston.

Kuvauksissa suurin osa ajasta menee aina odotellessa. Niin nytkin: työsuoritteeni tehty parissa minuutissa, mutta sitä paria minuuttia joutuu vartomaan kolmisen tuntia. Aikaa tappaessa on kuitenkin mukavaa lätistä uusien tuttavuuksien kanssa.

Kuvauksesta toiseen: siirryn kotimaisemiini Käpylään, jossa minusta napataan potretti tulevan kirjan kanteen. Kirja julkaistaan vasta keväällä, mutta sen markkinointi käynnistyy jo tämän vuoden puolella, siksi kirjalle on tehtävä kansi. Kantta varten kirjalla olisi puolestaan oltava nimi – sellaista en ole vielä keksinyt. Posetiivarin apina olisi ollut minusta hyvä, mutta kustannustoimittajani mukaan halvennan sillä liiaksi itseäni.

Keekoilen Taivaskallion huipulla kameran edessä. Kuvaaja pyytää minua etsimään sisäistä Johnny Cashiani, mutta tavoitan ainoastaan sisäisen Toimi Kankaanniemen.

Perjantai 30.9.

Herätyskello komentaa minut jalkeille klo 6.02 (nuo kaksi ylimääräistä minuuttia ovat ratkaisevan tärkeitä). Siivoan lattialta Armin yölliset oksennukset ja sitten olenkin Pasilassa Ylen Aamu-tv:ssä kertomassa kiertueestani. Esitän samaan hengenvetoon sooloversion Kaunottaresta ja Basistista. Varhainen aamu ei ole parasta mahdollista lauluaikaa, ääni kumpuaa yön jäljiltä usein huomattavasti normaalia bassoisemmin. (Eli ne spiikithän pitää tästä lähtien äänittää heti heräämisen jälkeen!) Saan kuitenkin puristettua itsestäni säällisen version.

Päivän toisena rastina on matkustaminen Turkuun. Metodini käyttää julkisia kulkuneuvoja on ollut jo vuosikymmenten ajan sama: lähden aina liian myöhään ja joudun juoksemaan itseni hämärän rajamaille. Tällä kertaa kuitenkin ehdin junaan, lysähdän hikisenä ja puuskuttaen paikalleni.

Turun Kårenilla on tänään Dylan-ilta, olen lupautunut tulkitsemaan muutaman Bob Zimmermanin kappaleen yhtenä Wentus Blues Bandin solistivieraana. Saavun paikalle parahultaisesti: kaikki ovat juuri menossa syömään. Aamiainen onkin tässä vaiheessa enää vain kaunis muisto, nälkäni kiljuu. Onneksi Kårenin ruokala tarjoaa tänään maittavaa kasvisruokaa, tarjolla on peräti neljää eri sorttia. Syön itseni kriittiseen tilaan.

Pöydän äärellä tarjoutuu myöskin ainutlaatuinen tilaisuus saada selvyys joitakin vuosia sitten kuulemaani legendaan, jonka mukaan Eero Raittinen olisi keksinyt termin idiootticheck. Kysäisen tarinan todenperäisyyttä vastapäätäni istuvalta Eero Raittiselta. Eppu sanoo, että hänen käsittääkseen hän tosiaan alkoi 60-luvun alussa ensimmäisenä käyttää kyseistä sanaa. Respect!

Samalla Eppu räjäyttää todellisen uutisydinpommin: hän sanoo, ettei ole asiasta täysin varma, mutta hänen ymmärtääkseen Danny olisi keksinyt sanan musa.

Treenattuamme biisini (Precious Angel, Slow Train, All Along The Watchtower sekä Knockin’ On Heaven’s Door) lähden haahuilemaan kesäiseen Turkuun. Uskomaton keli: huomenna on lokakuu ja ihmiset kulkevat t-paidoissa ja shortseissa. Täytyy oikein etsiä varjoisa paikka, auringossa on liian kuuma. Istahdan joen rannalla olevalle penkille diggailemaan fiilistä. Luultavasti vuoden viimeinen kesäpäivä.

Kokoonnumme illemmalla Kårenilla. Raittinen rientää touhuissaan luokseni kertomaan anekdoottia. Hän on tällä välillä ollut taksin kyydissä ja kuski oli äitynyt valittamaan nykymusiikin kehnoa tilaa: ”Minä en ainakaan jaksa kuunnella modernia musiikkia, mitään Anssi Kelaa tai sellaista” oli kuljettaja paasannut.

Tämä on vapauttava tieto. Olen jo vuosia miettinyt mihin musiikilliseen lokeroon oikeastaan kuulun. Totuus tuli taksikuskin suusta – teen modernia musiikkia!

Keikka on hieno, yleisökin tuntuu sitä arvostavan. Kanssani Dylania tulkitsevat Eero Raittinen, Siiri Nordin, Aija Puurtinen sekä Esa Kuloniemi. Encoreissa myös kirjailija Kjell Westö harppaa lavalle kitaransa kanssa. Yritän usuttaa häntä soittamaan sooloa, mutta Kjell puistelee vain rajusti päätään.

Minä ja Siiri saamme myöhemmin yöllä kyydin koteihimme urkutaiteilija Pekka Gröhniltä (nero). Varhain aamulla olin päivittänyt Facebook-sivulleni arvion kellonlyömästä, jolloin palaisin kotiin: klo 3.08. Avatessani kotipihan porttia vilkaisen kelloa: 3.08.

Kyllä ammattilainen katsokaas osaa arvioida tällaiset jutut.

Lauantai 1.10.

Kuudentena päivänä lepään. (Ja siivoan hiukan.)

Sunnuntai 2.10.

iPadini on hajonnut! Se kyllä toimii muuten, mutta näyttö on jumittunut pystyasentoon, ei enää käänny vaakatasoon. En tykkää.

Frisbeegolfista sen sijaan pidän ja pääsen pitkästä aikaa heittämään kierroksen. Edellisestä pelistä on jo yli kaksi viikkoa ja vieroitusoireet ovat kovat. Kierros Talissa ei kuitenkaan ala suunnitelman mukaan: kiekko sinkoilee mihin sattuu ja puiden rungot saavat kyytiä. 18 väylän ensimmäinen puolisko menee kiroillessa, mutta jälkimmäisellä puoliskolla heitto alkaa löytyä ja teen joitakin hyviäkin suorituksia. Jään kuitenkin viisi heittoa omasta ennätyksestäni.

Keltaiset lehdet kätkevät Talin väylät. Talvesta on tulossa pitkä.