Kun minulta kysytään ammattiani, olen ottanut tavaksi vastata olevani posetiivarin apina. Mielestäni se summaa tekemiseni melko nasevasti.
Vuosien varrella olen huomannut, että työni kiinnostaa ihmisiä suuresti, minulta kysellään usein kaikenlaista ammattiini liittyvää. Vastailen mielelläni, onhan se toki imartelevaa jos musiikilliset pyrintöni koetaan kiinnostaviksi. Olen toistuvasti kuitenkin hiukan hämmentynyt siitä kuinka vääristynyt käsitys ns. suurella yleisöllä näyttää olevan tämän työn tekemisestä. Harhakuvat tuntuvat elävän erityisen sitkeästi erilaisilla nettifoorumeilla – toisinaan tämänkin blogin kommenttiraidoilla.
Tälläkin hetkellä keskustelu käy kuumana. Tänään eduskunnalle luovutettiin 8000 taiteilijan allekirjoittama addressi hyvitysmaksun piiriin kuuluvan laitekannan päivittämisen puolesta. Kirjoitin tästä aiheesta jo taannoin laveaan tyyliin, en enää aio veisata samaa virttä. Asian liepeillä niljuvaa keskustelua seurattuani koen kuitenkin tarpeelliseksi yrittää tuhertaa edes jonkinlaisen luonnoksen siitä, millaista tällaisen luovan työn tekeminen oikeasti on – sen verran asiantuntemattomilla argumenteilla debattia on paikoitellen höystetty.
Heti kärkeen on todettava minun olevan harvinaislaatuisen etuoikeutettu: oma musiikkini on ollut kaupallisesti sen verran menestyksekästä, että olen voinut tehdä sitä ammatikseni. Suurin osa tämän maan musikanteista ei ole näin onnekkaassa asemassa: heidän on halkaistava elämänsä työn ja taiteen puoliskoihin.
Minä saan siis keskittyä pelkästään jälkimmäiseen, harrastuksesta on tullut ammatti. Tietyssä mielessä elämäni on hyvin vapaata: saan määritellä itse aikatauluni ja tekemiseni, kukaan ei patistele hommiin enkä ole varsinaisesti vastuussa kenellekään. Arvostan näitä seikkoja, vaikka olenkin vuosien varrella huomannut vapauden olevan todellisuudessa vain illuusio. Tässä maassa nimittäin aika harvalla on varaa olla oikeasti vapaa. Minulla ei ainakaan ole – asuntolainan lyhennykset ja syvyyspommeina postilaatikkoon jysähtelevät laskut palauttavat taivaanrannanmaalarin tehokkaasti tatamiin. Elääkseen on tehtävä työtä. Ja duunia nämä laulujentekemiset ja soittohommatkin lopulta ovat.
Näennäisen vapauden hinta on jatkuva epävarmuus. Toisinaan hiukan kadehdinkin ihmisiä, jotka nauttivat säännöllistä kuukausipalkkaa. Minä kun en koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan, tallaan joka päivä tyhjän päälle. Musiikkibisneksen tärkeimpiä lainalaisuuksia onkin se, ettei mikään muu ole varmaa kuin se, että kaikki on aina epävarmaa. Monista muista ammateista poiketen tässä ei nimittäin riitä se, että teen vain työni niin hyvin kuin osaan – voi olla, ettei se silti kelpaakaan yleisölle. Kuuntelijoiden liikkeitä ei voi ennakoida, suursuosio voi kadota yhtä nopeasti kuin tulikin. Laulu, jonka tekemiseen käytän kuukausia ei kiinnosta ketään, mutta puolessa tunnissa tekemäni räpellys onkin hitti. Minkään varaan ei voi laskea, silti pitäisi uskaltaa heittäytyä. Ihmisen varttuessa tällainen alkaa rassata hermoja.
Luova työ ei myöskään tunne kelloa. Tätä urakkaa ei tehdä niin, että aloitetaan yhdeksältä ja lopetetaan viideltä. Tai ehkä joku tekee, minulta se ei ole koskaan onnistunut. Inspiraation lyödessä työskentelen jatkuvasti: aamusta yöhön, päiviä putkeen. Yleensä unohdan jopa syödä, päässä ei pyöri mitään muuta kuin tekeillä oleva biisi.
Sitten meneekin taas viikkoja – joskus kuukausia – ilman, että mitään tapahtuu. Istun työpöytäni ääressä ja tuijotan. Pään ja paperin välillä on jotain tärkeää mennyt poikki. Tällaisina aikoina mielen valtaa epävarmuus, jopa jonkinlainen pakokauhu: oliko tämä nyt tässä? Pystynkö enää koskaan tekemään yhtään laulua? Mitä minä nyt teen? Kun on sitä lainaakin…
Jostain biisejä kuitenkin aina hiipii korvien väliin. Eräänä päivänä huomaan, että niitä on kertynyt jälleen albumillinen. Menen lauluineni studioon.
Sessioiden kestot vaihtelevat. En kuitenkaan muista koskaan osallistuneeni levytykseen, jossa työpäivän mitta olisi normaalit kahdeksan tuntia. 12-20 tuntiset työvuorot ovat todellisuutta, sellaisia paiskitaan miksauksineen useita viikkoja, toisinaan kuukausiakin, albumin luonteesta riippuen. Studiossa saattaa mennä kokonainen kesä ilman, että juurikaan näkee aurinkoa. Tehtävä työ on parhaimmillaan mahtavaa luovuuden puuskalla surffailua, ikävimmillään yksitoikkoista detaljin hinkkaamista.
Ennemmin tai myöhemmin levy kuitenkin aina valmistuu. Kun albumia pitelee ensimmäistä kertaa kädessään, se painaa paljon enemmän kuin siihen käytetyn muovin ja paperin summa. Levylle tiivistyy tekijänsä pari edellistä vuotta, irtirevittyjä hiuksia, tuskanhikeä ja onnenriekaleita. Se on ladattu täyteen odotuksia, se on koko elämä. Kun levyn irroittaa kotelostaan ja kurkistaa sen reiästä, näkee lähestyvät lainanlyhennykset.
Ja kun sitten lukee lehden levyarvostelusta kriitikon epämääräistä vittuilua, niin sen saattaa ottaa hiukan henkilökohtaisesti.
Albumi julkaistaan. Levyn vastaanottoa seuraa pelonsekaisin tuntein, niin paljon on taas laskettu sen varaan. Jos albumi on hitti, niin huulilta pääsee huojennus: pariin kolmeen seuraavaan vuoteen ei ole suurempaa hätää. Olo on kevyt. Jos levy puolestaan floppaa, niin leuka painuu rintaan. Sitä istuu kotona ja miettii mitä tuli tehtyä väärin? Miksi se ei kelpaa? Lyijynmakuisessa tunnelmassa on mahdotonta tehdä mitään uutta. Haluaa vain luovuttaa, olla tekemättä ikinä enää ainuttakaan laulua.
Näihin haavoihin keikat tarjoavat joko balsamia tai suolaa. Albumin jälkeen on joka tapauksessa tapana lähteä tien päälle.
Tyypillisen kiertuepäivän kulku:
Herätys hotellissa => matkustusta 1–15 h => odottelua => soundcheck => odottelua => ruokailu => odottelua => odottelua => keikka joskus pikkutunneilla => lava-adrenaliinien laskun odottelua => nukkumaanmeno
Suurin osa keikkailusta on matkustusta ja odottelua, työpäivän kestosta varsinaisen työsuoritteen osuus on marginaalinen. En lainkaan ihmettele miksi tällä alalla niin moni alkoholisoituu. Tylsyys menee mukavammin puudutettuna.
Hyvät keikat tekevät tästä kaikesta tekemisen arvoista: kun soitto kulkee ja yleisö on puolellamme, niin silloin tätä parempaa hommaa ei ole olemassa, jalat eivät kohtaa maata. Tyhjille saleille tai täysin välinpitämättömälle yleisölle esiintyminen on puolestaan henkinen mukilointi. Sellaisten keikkojen jälkeisissä tiloissa tämän kaiken vaihtaisi hetkeäkään epäröimättä turvalliseen, kuukausipalkattuun työpaikkaan. Johonkin sellaiseen, joka olisi vain työtä – ei koko elämä.
Tästä nyt on kuitenkin tullut minun työtäni. Enkä koskaan yön yli nukuttuani ole halunnut vaihtaa sitä yhtään mihinkään. Olen onnekas saadessani tehdä työkseni sitä mitä rakastan.
En kuitenkaan olisi valmis tekemään sitä ilmaiseksi (tällaista ratkaisumallia esitetään nettikeskusteluissa yllättävän usein). Joskus nuorempana ehkä, mutta en enää – takana on liikaa kilometrejä. Vaikka pidänkin työstäni, niin työtä se on yhtä kaikki. Yleensä yhteiskunnat on järjestettu siten, että duunista saa liksaa. Sen ei pitäisi olla riippuvainen siitä vihaako vai rakastaako työtään.
Minusta tuntuu hieman epäreilulta, että taistellessani omalla pienellä panoksellani ammattikuntani työpaikkojen säilymisen puolesta, se leimataan keskustelupalstoilla kiiluvasilmäiseksi ahneudeksi. Minä en vaadi itselleni lisää rahaa. Kuten aluksi mainitsin, joutuvat useimmat suomalaiset muusikot kuitenkin tekemään tointaan hyvin vähäisillä palkoilla. Vaadin, ettei niistä vähistä enää oteta pois. Vaadin, että Suomessa turvataan jatkossakin mahdollisuus tuottaa laadukasta kotimaista kulttuuria.
Meillä ei ole juurikaan valtaa. Mitä tapahtuu jos posetiivarin apinat menevät lakkoon?
Posetiivi soi entiseen malliin.
♠ ♠ ♠
Mitä posetiivarin apinalle maksetaan?
Minun tuloni voidaan jakaa viiteen kategoriaan:
- Keikkapalkkiot
- Rojaltit (levy- ja kirjamyynti)
- Teostokorvaukset (lauluntekijöille mm. radio- ja tv-esityksistä maksettavat korvaukset)
- Gramex-korvaukset (esittäjille radio- ja tv-esityksistä maksettavat korvaukset)
- Muut palkkiot (esim. musiikin tekeminen tv-ohjelmaan)
Jos näistä aineksista leipaisee piiraan, niin se näyttää tältä:
Näin minun tuloni ovat jakautuneet tänä vuonna. Vuoden viimeiset teostot ovat tosin edelleen tilittämättä, joten tuo lihavin siivu tulee vielä kasvamaan yli 50 prosenttiin. Muita tuloja tälle vuodelle ei olekaan enää luvassa.
KEIKKAPALKKIOISTA:
Media ruokkii joka kesä harhakuvaa tähtitieteellisistä keikkapalkkioista. Viime kesänä otin itsekin aiheeseen kantaa siinä vaiheessa, kun Helsingin Sanomat väitti Chisun tienaavan kesän keikoistaan neljännesmiljoonan. Näissä lehtien laskelmissahan ei koskaan oteta huomioon keikkailuun liittyviä kuluja, olen eritellyt niitä aikaisemmin tässä kirjoituksessani.
Faktaa on se, että jos bruttopalkkiosta edes kymmenesosa päätyy artistin lompakkoon, niin se on jo melko hyvin. Usein jää vähemmän.
Minä teen jonkin verran erilaisia firmakeikkoja yksin kitarani kanssa. Tuollaiset keikat ovat poikkeus: niistä jää yleensä jotain kouraankin. Kuitenkin silloin, kun liikenteessä ollaan bändin sekä ääni- ja valokaluston kanssa, niin kulurakenne pamahtaa sellaiseksi, etteivät normaalit keikkapalkkiot riitä koko remmin elättämiseen. Yksittäiset kiertueet saattavat hetkellisesti toimiakin taloudellisesti, mutta Suomi on niin pieni maa, ettei sama artisti voi olla täällä jatkuvasti massiivisella rundilla.
ROJALTEISTA:
Levymyynnin suhteen melko hyvä nyrkkisääntö on se, että normaalihintaisesta cd-levystä artisti saa n. euron. Heittoa on luonnollisesti sopimuskohtaisesti kumpaankin suuntaan, ei kuitenkaan dramaattisesti (nyt puhutaan normaaleista levytysopimuksista, ei esim. omakustanteista). Sooloartisti tietysti pitää itsellään kyseisen euron, bändit jakavat sen vielä keskenään.
Pelkällä levymyynnillä tässä maassa ei siis rikastu.
TEKIJÄNOIKEUSKORVAUKSISTA:
Kuten piirakkakin kertoo: Teosto tarjoaa minulle mahdollisuuden tehdä musiikkia ammatikseni. Ilman sitä olisin vain harrastelija.
Teosto on kuitenkin pelannut korttejaan julkisuudessa ilmeisen huonosti, sillä jostain syystä tekijänoikeuksista on muodostunut yleisessä keskustelussa lähes kirosana. Yritän mahduttaa pähkinänkuoreen mistä niissä on kyse.
Teosto ry. on ensinnäkin voittoa tavoittelematon yhdistys, joka toimii meidän tekijöiden edunvalvojana.
Tekijänoikeuskorvauksia maksetaan laulujen kirjoittajille niiden käytöstä. Miksi? Otetaan esimerkiksi kaupallinen radioasema: sen liiketoiminnan ideana on myydä ohjelmiin mainoksia ja tehdä sillä voittoa. Kukaan ei kuitenkaan kuuntelisi pelkkiä mainoksia, ohjelmiin tarvitaan myös sisältöä, puhetta ja musiikkia. Me sisällöntuottajat olemme niitä joiden vuoksi ihmiset kuuntelevat asemaa. Ja kun ihmiset kuuntelevat asemaa, niin mainostajat haluavat ostaa siltä mainosaikaa. Kun rahaa siis tehdään meidän työllämme, niin siitä kuuluu maksaa meille kohtuullinen korvaus.
Me tekijät olemme Teoston asiakkaina valtuuttaneet Teoston keräämään nämä korvaukset ja neuvottelemaan musiikkimme käytön tariffit. Ilman Teostoa urakka olisi työläänpuoleinen: minun pitäisi itse luoda kontaktit kaikkiin valtakunnan radioihin ja tv-kanaviin, neuvotella jokaisen kanssa sopimukset biisieni käytöstä, hoitaa laskutus niiden soitosta – puhumattakaan mahdollisista ulkomaisista soitoista… Ei tässä ehtisi muuta tehdäkään. Sitä varten on Teosto.
Suosittele artikkelia
