Anssi Kela

Hakatessani Elitismiä-kirjoitusta läppärini näytölle tuli mieleen, että pitääkin antaa tässä blogissa tunnustusta myös mahtavalle Classic Rock -lehdelle. Lehden linjana on römeästi kirjoittaa musiikista, jolle perinteisemmissä rock-medioissa nyrpistellään nenää. Olemalla kursailemattomasti vanhanaikainen, Classic Rock on itse asiassa raikas tuulahdus snobistisen pop-kirjoittelun ummehtuneessa ilmapiirissä. Onhan esimerkiksi päräyttävän parikymmensivuisen Van Halen -spesiaalin viihdearvo aivan toista luokkaa kuin trendien perässä juoksevien musiikkilehtien kaavaansa kangistuneilla artistihaastatteluilla.

Classic Rock on toisin sanoen lehti kaikille meille, joilla oli 80-luvulla takatukka. (Meitä on jonkin verran.)

Antony And The Johnsons (Kuva: Secretly Canadian)

Minulta kysyttiin, että minkälaista musiikkia kriitikkojen ylistämä Antony And The Johnsons on? Olin jo vastaamassa “paskaa”, kun äkkiä tajusin, että itse asiassa en ollut koskaan kuullut kyseiseltä artistilta nuottiakaan.

Miksi minulla oli tällainen ennakkoluulo? Minähän ylpeilen musiikkimakuni monipuolisuudella!

Tällä on luultavasti jotain tekemistä musiikillisen elitismin kanssa. Musiikin kuunteluun liittyvä snobbailu on aina ärsyttänyt minua suuresti. Muistan esimerkiksi takavuosina tuskastuneeni lukiessani Rumba-lehden sivuilta sen toimittajien ja avustajien omia suosikkilistoja: nämä listat olivat täynnä nimiä, jotka eivät sanoneet minulle mitään – ja luokittelisin kuitenkin itseni musiikin suhteen valistuneemmaksi kuin keskimääräinen kansalainen. Mieleen tuli, että jos kaikki nämä nevöhööd-artistit kerran edustavat absoluuttista parhautta, niin miksi kukaan muu tällä planeetalla ei ole koskaan kuullut niistä mitään? Olisiko niin, että listaamalla suosikeikseen kaikenmaailman indie-bändien demoja toimittajat sittenkin yrittivät vain alleviivata omaa näppäryyttään ja hankkia uskottavuutta edistyksellisinä musiikkikirjoittajina?

Voihan tietysti olla niinkin, että nuo listat oli laadittu täysin vilpittömin sydämin. Joka tapauksessa ne viestivät jonkinlaisesta vieraantumisesta – siitä, että musiikkiin “vakavasti” suhtautuvat harrastajat tai ammattilaiset ovat yleensä hyvin erilaisilla taajuuksilla levyjä ostavan suuren yleisön kanssa. En tarkoita tällä sitä, että esimerkiksi Rumban tai Suen pitäisi mielestäni keskittyä kirjoittamaan Yöstä ja Lauri Tähkästä – lehtien valitsemat linjat ovat sinänsä aivan perusteltuja ja hyviä. Olen vain lukijana joutunut toteamaan liian monta kertaa, että taas käytetään runsaasti painomustetta vaahtoamiseen keisarista, jolla on itse asiassa yllään kovin vähän vaatteita. Tästä puolestaan on seurauksena se, että aina kun valtaistuimelle korotetaan jälleen uusi messias (tai messiatar), niin primäärireaktioni on tuo alussa mainittu “paskaa”. Olen menettänyt luottamukseni liian sokeasti musiikkia tuijottavien ihmisten kykyyn arvioida, mikä tynnyri on täynnä ja mikä kumisee tyhjyyttään.

Tämä on tietysti valitettavaa. Olen asenteeni vuoksi todennäköisesti menettänyt hienoja musiikillisia elämyksiä.

Edellä kirjoittamaani ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että mielestäni suuri yleisö olisi jotenkin oikeammassa ja musiikin kaupallinen menestys korreloisi suoraan sen hyvyyteen (ei se sitä tosin sulje poiskaan). Enpä lähtisi tituleeraamaan esimerkiksi formaattiradioiden soittolistoja hyvän musiikin tyyssijoiksi. Ne muodostavat janan toisen ääripään, jossa käsitys musiikista on aivan yhtä ahdas kuin ankarimmilla elitisteillä. Valitettavasti näissä ääripäissä poterot vain kaivetaan niin syvälle, ettei rintamalinjoilla pääse tapahtumaan juuri minkäänlaista liikehdintää. Formaattiradioiden musiikkipäälliköt eivät halua ottaa pienimpiäkään riskejä ja indie-musiikin ystävät puolestaan luulevat, että kaikki Radio Novalla soitettu musiikki on automaattisesti paskaa. Peräänkuuluttaisin tiettyä kursailemattomuutta, puolin ja toisin. Musiikki on sen verran mahtavaa, että on nuijaa aidata itsensä nauttimaan siitä vain pienestä karsinasta käsin. Ääripäissä on tylsää – joka suuntaan poukkoillessa on paljon kivempaa.

Ja syyllistynhän minä itsekin elitismiin, tosin nurinkuriseen sellaiseen: puhun mielelläni ylistävään sävyyn artisteista, joista ei periaatteessa saisi pitää. Minulle tuottaa nautintoa täräyttää sopivissa paikoissa nasevasti, että Dokken on paljon parempi bändi kuin Television (makuasia). Tai, että Totolla on parempia biisejä kuin The Strokesilla (luultavasti onkin). Tai, että kuuntelen ennemmin Hall & Oatesia kuin The Smithsiä (faktaa). Olenpa jopa kerran mennyt niinkin pitkälle, että julistin Ankkarockin päälavalta käsin Limp Bizkitin hyvyyttä (no, onhan niillä pari ihan kelpo biisiä). Siitäs saatte, snobbailijat!

Näin meuhkatessani olen tietysti aivan yhtä snobi ja täydellisesti omien ennakkoluulojeni kahleissa. En ehkä jaksa tai halua innostua siitä viimeisimmistä indie-messiaasta, mutta kun levyhyllyäni tarkastelee, niin eipä se näytä siltäkään, että hyllyyn olisi poimittu valintoja ainoastaan Top 4o -albumilistoilta. Vaikka yritänkin sanoutua irti kaikenlaisesta elitismistä, niin loppujen lopuksi myös minä olen musiikinkuluttajana jokseenkin eri aaltopituudella kuin suuri yleisö. Koen kai olevani jonkinlainen väliinputoaja: en pysty ärsyyntymättä kuuntelemaan Radio Helsinkiä yhtään sen enempää kuin Radio Novaakaan.

Niinpä musiikinkuunteluani leimaakin jonkinlainen höpsismi: koska olen kyllästynyt auktoriteetteihin ja käytännössä kaihdan heidän suosituksiaan, löydän nykyisin uutta musiikkia lähinnä sattumalta. iTunesin Genius-ohjelma on suositellut minulle monia mainioita, entuudestaan tuntemattomia artisteja. Toisinaan törmään YouTubessa rymytessäni mielenkiintoiseen musiikkiesitykseen. Myös maailmanmusiikki on alkanut kiinnostaa, käyn silloin tällöin penkomassa sitä Digeliuksessa ja täysin ummikkona ostan levyjä lähinnä niiden kansien perusteella. Tällainen tutkimusmatkailu on hauskempaa kuin pelkkä lauman mukana kulkeminen. (Tuokin kuulosti hiukan elitistiseltä, eikö totta?)

Äh. Luultavasti tämä purnaus kumpuaa loppujen lopuksi vain siitä, että minusta on tullut säälittävä vanha pieru.

Entä se Antony And The Johnsons? Tunnistettuani itsessäni typerät ennakkoluuloni suunnistin välittömästi YouTubeen ottamaan asioista oikeasti selvää, avoimin mielin. Nyt vain kävi niin, että tällä kertaa olisi sittenkin kannattanut luottaa ennakkoluuloihinsa: kuuntelemani kappaleet eivät nimittäin tehneet suurtakaan vaikutusta. Musiikki tuntui olevan räätälöity heruttamaan kuulijasta kyyneliä, mutta itseäni Antonyn ylikellotettu vibraatto ei puhutellut. En ymmärtänyt, mistä lauluissa oli kyse.

Kuuntelen mieluummin vaikkapa Rick Springfieldiä!

Rick Springfieldin Jessie’s Girl iTunes Storessa

Välillä on mukavaa huomata, että näin elämän ehtoopuolellakin (36 v) on vielä mahdollista löytää uusia näkökulmia täysin arkisiinkin asioihin – kartoittamatonta maaperää on yhä paljon ja uudet kokemukset odottavat arjen löytöretkeilijää.

Tänään kuorin mandariinin ja hetken mielijohteesta työnsin sen suuhuni kokonaisena. Hedelmän mäystämisessä tällä tavoin oli jotain hyvin tyydyttävää. Mandariini täytti kaikki aistit ja vähäksi aikaa koko muu maailma menetti merkityksensä: oli vain huumaava mussutus – eläimellinen sitrushedelmän syömisen riemu!

Jatkoa edellisestä osasta:

Keskinopeus

Kuljettaja lähti ajamaan parhaat päivänsä nähnyttä Toyotaa Phuketista kohti neljänsadan kilometrin päässä ollutta Pak Baran satamaa. Täytyy sanoa, että olen elämäni aikana istunut monenlaisissa kyydeissä; ralliautoista ja rataohjuksista lähtien. Ikinä matkanteko ei kuitenkaan ole ollut niin huimaa kuin tässä Corollassa.

Toyota-miehemme oli nähtävästi lyönyt kavereittensa kanssa vetoa siitä, kuinka nopeasti reitin pystyy ajamaan – tai sitten hän oli vain kyllästynyt elämään. Parhaimmillaan (tai itse asiassa pahimmillaan) hän sai liitoksissaan natisevan auton kiitämään yli 170 km:n tuntivauhtia (nopeusrajoitus oli 50). Yli 130 km/h:n nopeuksissa Corolla alkoi täristä uhkaavasti. Kun ratissa oli Thaimaan Emerson Fittipaldi, niin tämä tarkoitti sitä, että lähes koko matka oli kuin istumista linkoavan pesukoneen päällä.

Kuljettajan suorittaessa vilkkaan liikenteen seassa toinen toistaan hiuksianostattavampia manööverejä yritin palauttaa mieleen todennäköisyyslaskelmia lukion matematiikantunneilta. Päädyin lopputulemaan, jonka mukaan minulla olisi ehkä noin 50 prosentin mahdollisuudet selviytyä kyydistä hengissä. Todennäköisyys ei ollut mieleeni. Varsinkin, kun Corolla-mies haki ennätysyritykseensä sopivaa latausta huudattamalla stereoista toistolla Linkin Parkin kokoelmalevyä – ajatus siitä, että mahdollista kuolemaani säestäisi steriili muka-rapin ja muka-rankkuuden ristisiitos, tuntui kuumottavalta.

Puolimatkan kieppeillä satuimme onnettomuuspaikalle: kaksi avolava-maasturia oli hetkeä aikaisemmin rysähtänyt yhteen. Jälki näytti rumalta, autoista nousi savua ja tielle valui nesteitä. Verisiä kuljettajia oltiin juuri raahaamassa pientareelle. Tämä sai Phuketin Piquetinkin kaasujalan hetkeksi hieman kevenemään – mutta jo kymmenen minuutin kuluttua ikävä näky oli unohtunut, Linkin Park raikui ja Corolla vatkasi vanhaan malliin.

Parin varikkopysähdyksen taktiikalla ajettu matka kesti lopulta viitisen tuntia. Pak Baran satamassa olisi tehnyt mieli suudella maata, mutta siihen ei ollut aikaa: kuljettajan kaasunkäyttö oli ollut sitä luokkaa, että kun pistin juoksuksi, niin ehdinkin kaksi tuntia suunniteltua aikaisempaan pikaveneeseen.

Vene irtosi laiturista lähes heti hypättyäni kyytiin. Merimatka Pak Barasta Koh Lipelle kesti puolisentoista tuntia. Paatti oli täynnä lukuisten eri kansallisuuksien edustajia ja minulle piti seuraa amerikankiinalainen teinipoika, joka esitti kummallisia kysymyksiä lähes koko matkan ajan. Hän halusi muun muassa tietää, tykkäänkö käydä kirkossa ja olenko koskaan nähnyt strippareita? Teiniviiksiä kasvattanut poika myös ihasteli minun näyttävän yllättävän nuorekkaalta 49-vuotiaaksi.

Vihdoin horisontissa häämötti Koh Lipe. Saari sijaitsee Thaimaan länsirannikolla, aivan Malesian rajan tuntumassa. Pikavene ei ajanut rantaan, vaan jätti matkustajat tasapainoilemaan saaren edustalla kelluvalle ponttoonille. Viimeinen etappi taitettiin ns. pitkähäntäveneellä, joka vei minut luonnollisesti aluksi saaren väärälle puolelle. Pienen neuvonpidon jälkeen veneen kippari teki u-käännöksen ja ajoi oikeaan rantaan. Lipellä ei ole lainkaan laitureita, joten kahlasin viimeiset metrit maihin.

Bungalow Jack's Junglessa

Majapaikka oli varattu Jack’s Jungle -nimisestä resortista. Tämä sijaitsi parin minuutin kävelymatkan päässä Sunset Beachiltä sisämaahan. Omaa rantaviivaa ei siis ollut, mutta enpä minä sitä kaivannutkaan. Jack’s Jungle oli mahtava paikka: pienehkö resortti, bungaloweja vain kymmenen sijoitettuna vehreälle alueelle siten, että kussakin mökissä sai olla omassa rauhassaan. Bungalowit oli rakennettu luonnonmukaisista materiaaleista (esim. palmunlehtikatto) ja niissä ollessaan todella tunsi olevansa viidakossa (jollekin tämä voisi tietysti olla miinus, minulle se oli ehdoton plussa). Mökkien kylpyhuoneita rakennettaessa oli katotkin jätetty tarpeettomina pois: suihkussa läträtessä oli hienoa samalla katsella pään päällä huojuavia suuria puita. Itse suihkukin on maininnan arvoinen: vesi tuli bambuputkea pitkin kookospähkinästä tehtyyn suuttimeen – erittäin Tarzan meininki.

Varsinaisia ylellisyyksiä (kuten lämmintä vettä tai ilmastointia) Jack’s Jungle ei tarjonnut. Sähkökin tuotettiin aggregaatilla, iltaisin hehkulamppu lepatti kuin kynttilän liekki. Minä en kuitenkaan ollut tullut Lipelle hakemaan luksusta, vaan rentoutumaan – ja siihen saari olikin täydellinen paikka. Parina ensimmäisenä päivänä en tehnytkään mitään muuta kuin makailin bungalowin terassilla riippumatossa ja luin satoja sivuja scifi-kirjallisuutta. Rentoutumiskäyrä oli huipussaan.

Lipe on pieni saari, sen päästä päähän kävelee parissakymmenessä minuutissa. Saarella ei ole ainuttakaan autoa, tieverkostokin muodostuu suurimmalta osin erilaisista poluista. Elämä on keskittynyt lähinnä Pattaya Beachiksi kutsutun rannan liepeille: siellä on ravintoloita ja rantabaareja, muutamia kauppoja, internet-pisteitä ja hierontapaikkoja (mainittakoon, ettei thai-hieronta tarkoita Thaimaassa sitä samaa kuin Suomessa). Saarta halkoo betonista tehty kapea tie, jonka toisessa päässä on juuri tämä Pattaya Beachin pieni ”keskusta”. Betonitien toinen pää oli vain sadan metrin päässä Jack’s Junglesta, joten iltaisin sitä pitkin olikin helppoa tallustella reilun kilometrin matka ravintoloihin. Reittiä ei oltu valaistu, mutta ainakin kuutamon aikaan pientä viidakkotietä näki mainiosti kulkea ilman taskulamppuakin. Kirkas tähtitaivas tarjosi kävellessä komeaa nähtävää ja viidakosta kuului jännittävää pientä rapinaa.

Koh Lipe on luonnollisesti matkailusta elävä saari. Turismi ei kuitenkaan ole vielä räjähtänyt silmille, mistään varsinaisesta kuhinasta ei voida puhua. Saarella oli rauhallista ja ilmapiiri leppoisa. Suurin osa matkailijoista näytti olevan ns. reppureissaajia, ikähaarukassa 20 – 40. Pari lapsiperhettäkin osui silmään, mutta lapset ja yli nelikymmenvuotiaat olivat kuitenkin ikäryhminä selkeästi marginaalissa. Väkeä oli ylipäätään melko vähän. Veikkaisin, että Koh Lipe säilyy jatkossakin suhteellisen rauhallisena kohteena. Tämän takaa se, että kulkuyhteydet saarelle eivät ole helpoimmat mahdolliset; sinne kun ei esimerkiksi ole suoria lentoja.

Tuli irti hiekkarannalla

Minä pidin Koh Lipestä todella paljon ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille kaukomatkaa suunnitteleville. Saarella on kaikki Thaimaan parhaat puolet (mm. lämpö, meri, hiekkarannat, edullinen hintataso, ystävälliset ihmiset, maittava ruoka) ilman niitä huonompia (ihmispaljous, päällekäyvä kaupustelu, kaoottinen liikenne, seksiturismi). Lipe ei kuulu niihin paikkoihin, jotka on ”pakko nähdä”, sillä varsinaista nähtävää se ei juuri tarjonnut. Mukava pieni saari – periaatteessa ei mitään ihmeellistä. Meininki oli kuitenkin todella rento ja miellyttävä. Mielestäni Lipellä oli myöskin palveluja juuri sopivassa suhteessa saaren kokoon nähden. Ravintolat ja iltaelämä oli keskittynyt yhteen paikkaan, joka oli vain patikkamatkan päässä – asui sitten missä päin saarta tahansa.

Sukeltamistakin Koh Lipellä on mahdollista harrastaa. Kävin verestämässä omia uppoamistaitojani retkellä, jossa käytiin sukeltamassa parinkymmenen minuutin venematkan päässä olleella Koh Yangin saarella. Näkyvyydet veden alla eivät juuri tuona päivänä olleet parhaat mahdolliset, mutta onhan meressä rellestäminen joka tapauksessa aina hauskaa.

Sukeltamisesta puheenollen: mikäli sitä ei ole koskaan kokeillut, niin kannattaa ehdottomasti käydä tilaisuuden tullen tutustumassa lajiin. Jos lomakohteessa on sukellusfirmoja, niin heidän mukaansa voi lähteä introsukellukselle, jossa kouluttaja opettaa perusasiat ja vie veden alle kirjaimellisesti kädestä kiinni pitäen – turvallista, helppoa ja hauskaa. On kliseistä puhua vedenalaisesta maailmasta, mutta sellainen siellä todellakin on. Varsinkin trooppisissa vesissä sukeltaminen on kuin pulahtaisi akvaarioon: värikästä nähtävää on paljon. Itse vertaisin sukeltamista lentämiseen tai leijumiseen, parhaimmillaan se on liitämistä painottomana huikean värikkäissä maisemissa mitä mielikuvituksellisempien olioiden seurassa. Psykedeelistä.

Viidakko-Jack

Takaisin raporttiin: Jack’s Jungle saa minulta majapaikkana täydet pisteet ja varauksettomat suositukseni. Kokemusta ei tällä kertaa karttunut Lipen muista resorteista, mutta ne mitä näin, näyttivät huomattavasti perinteisemmiltä bungalow-resorteilta vieri viereen rakennettuine mökkeineen. Jack’s Jungle tarjosi sopuhintaan hieman enemmän tilaa ja yksityisyyttä. Ainakin itselleni feng shuit olivat enemmän kuin kohdallaan. Resortin isäntä, Jack, oli hauska miekkonen, joka haahuili tiluksillaan krooninen leveä virne naamallaan. Pieni varoituksen sana: Jack myönsi avoimesti laittavansa ruokiinsa hiukan liikaa suolaa saadakseen vieraat tilaamaan enemmän juomaa. Tämän tunnustettuaan mies hekotteli naama täynnä hampaita.

Olisin viihtynyt Koh Lipellä vaikka kuinka pitkään, mutta Siaminlahdella minua odotteli jo koko joukko uusia seikkailuja. Niistä lisää matkakertomuksen seuraavassa osassa!

* * *

TIETOA HINNOISTA:

Henkilöautokyyti Phuketista Pak Baraan (400 km, neljä henkeä):  yht. 4000 bahtia (n. 80 euroa)
Pikavene Pak Barasta Koh Lipelle: 500 bahtia/henkilö (n. 10 euroa)
Bungalow Jack’s Junglessa: 950 bahtia/yö (n. 20 euroa)
Ruoka-annos juomineen ravintolassa: 150 – 250 bahtia (n. 3 – 5 euroa, riippuu luonnollisesti siitä mitä syö ja missä)

Koh Lipe, Sunset Beach

Luin tänään Hesarin nettisivuilta Ilkka Mattilan kolumnin, joka sivusi ns. hesalaisuutta. Kirjoituksen luettuani aloin miettiä, että missä määrin olen itse mahtanut helsinkiläistyä.

Olen asunut Helsingissä nyt kuutisen vuotta. Suurimman osan tästä ajasta Punavuoressa (4 vuotta), mutta asumuksia on ollut myös Hakaniemessä (6 kuukautta), Kampissa (1 vuosi), Kruununhaassa (1 kuukausi) ja Katajanokalla (toistaiseksi). Eri kaupunginosia on siis tullut koluttua, ehkä siksi tänne onkin ollut vaikeaa kasvattaa juuria.

Muutin Helsinkiin Nummelasta, jossa ehdin asua noin kahdeksan vuotta. Sitä ennen koti oli Vihdin kirkonkylässä yhdentoista vuoden ajan. Vihtiin muutin Kauniaisista ja Kauniaisiin Oulunkylästä, jossa asuessani olin tosin niin pieni, että sieltä on vain hapertuneita muistoja. Oulunkylää lukuunottamatta jokainen mainitsemistani asuinpaikoista tuntuu osalta minua, niihin ehti juurtua. Yllättäen kaikkein vähiten tällaisia kotipaikan tuntemuksia liittyy Nummelaan (vaikka minun yleensä otaksutaankin olevan paljasjalkainen nummelalainen). Tämä johtuu varmaankin siitä, että siirryin Nummelaan vasta aikuisiällä – niinpä siihen ei liity lapsuusmuistoja ja nostalgisia tunteita, jotka ovat omiaan muuttamaan lähes minkä tahansa paikkakunnan taajamakyltin puhtaaksi kullaksi. Esimerkiksi Kauniaisiin minä ikävöin yhä, myös Vihdin kirkonkylässä käydessäni hymy nousee herkästi huulille. Nummelaan en sen sijaan koe erityistä kaipuuta.

Helsinkiin muuttaminen ei ollut vaikeaa, viihdyin alusta lähtien täällä hyvin. Kaupunki on kuitenkin alkanut vasta parin viime vuoden aikana tuntua oikeasti kotoisalta. Kouriintuntuvan valaistumisen hetken koin viime syksynä, kun olin esiintymässä Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa järjestetyssä illassa, johon oli kutsuttu muutamia kirjailijoita esittelemään teoksiaan. Näistä yksi oli Maamorsian nimisen romaanin julkaissut Sanna Eeva, joka haastattelussaan kertoi asuneensa jonkin aikaa Helsingissä. Hän ei kuitenkaan ollut viihtynyt täällä lainkaan ja oli erittäin tyytyväinen päästyään lopulta pois.

Huomasin yllättäen hieman närkästyväni: jotenkin loukkaannuin Helsingin puolesta. Ihmettelin tätä kummallista reaktiotani ja ymmärsin, että kyseessä taisi olla merkki jonkinlaisesta kotiseuturakkaudesta. Ensimmäistä kertaa havaitsin, että minun ja Helsingin välillä taitaa olla jonkinlaista sutinaa.

Olen siis kuin varkain alkanut tuntea itseni helsinkiläiseksi, tämä alkaa jo tuntua omalta kaupungiltani. En tohdi silti käyttää itsestäni termiä stadilainen. Tämä on käsittääkseni arvonimi, joka vaatisi vähintään paljasjalkaisuutta, minä olen ollut täällä vasta lyhyen aikaa. Mikä sitten tekee ihmisestä virallisesti helsinkiläisen? En tiedä koko totuutta, mutta omasta mielestäni ihmisen olisi täytettävä ainakin seuraavat kriteerit ollakseen kelpo kaupunkilainen:

– Raitiolinjojen on oltava hallussa ilman, että tarvitsee syynätä reittikarttaa.
– Pääasiallinen liikkumismuoto kaupunkialueella on polkupyörä. (Itselläni kesti pari vuotta hoksata, että fillari on täysin ylivoimainen kulkupeli.)

Minä siis määrittelisin näin alkajaisiksi nämä kaksi taitavan helsinkiläisen kriteereiksi. Olisiko tätä helsinkiläisyyden määritelmää kuitenkin syytä vielä tarkentaa? Ehdotelkaapa lisää kriteerejä!

Eräänä iltana, joitakin aikoja sitten, oloni alkoi äkisti tuntua kurjalta. Kurkkua hiukan kivisti ja olotilassa oli myös häivähdys kuumetta. Valittelin asiaa tyttärelleni. Sanoin, että tuntui vähän siltä kuin olisin ollut tulossa kipeäksi. Hän näytti huolestuneelta, pyysi odottamaan hetken, ja kipaisi huoneeseensa penkomaan jotain.

Tyttö palasi hetken kuluttua takaisin pieni esine kädessään. “Tämä auttaa varmasti”, hän sanoi ja laittoi käteeni tammenterhon. “Mikä se on?”, minä kysyin. “Parantava Tammenterho”, hän vastasi.

Laitoin Parantavan Tammenterhon farkkujeni taskuun. Ja arvatkaapa mitä: seuraavana aamuna oloni oli mitä mainioin. Kurkkukipu oli tiessään ja kehon lämpötilakin tuntui taas täysin normaalilta. Tämän tapauksen jälkeen olenkin ottanut asiakseni pitää Parantavaa Tammenterhoa taskussani – enkä ole sittemmin ollut kipeänä. Pitäisin tämän kokemuksen perusteella jopa melko varmana, etten enää ikinä sairastu.

Niin sanotulla vanhalla kansallahan on tunnetusti monenlaisia poppakonsteja erilaisiin lentsuihin ja kolotuksiin. Minutkin saatiin kerran huijattua kokeilemaan näistä yhtä: kurkku oli silloinkin kipeä ja minulle kerrottiin takuuvarmana vihjeenä, että tällaisissa tilanteissa kannattaa ehdottomasti laittaa yöksi jalkoihin sukat, joihin on työnnetty valkosipulia. Niinpä menin illalla sänkyyn valkosipulia sukissani. Auttoiko?

No ei tod!

Kyllä Parantava Tammenterho päihittää valkosipulisukat milloin vain!

Kuva: Kustannusosakeyhtiö Sammakko

Mitä tulee poppareiden elämäkertoihin, niin tässä olisi virkistävä poikkeus normaaliin kaavaan: Neil McCormick kirjoittaa urastaan – josta ei itse asiassa koskaan edes tullut uraa. Kun tällaisissa kirjoissa tavallisesti edetään vaikeuksien kautta voittoon, vääjäämättä kohti nurkan takana odottavaa menestystä, niin tässä tarinassa sankarimme vain tarpoo samaa korttelia ympäri löytämättä koskaan nurkan takaa yhtään mitään. Onnistuminen on jatkuvasti aivan huulilla – ja kerta kerran jälkeen kaikki palaa tuhkaksi.

Kirjan varsinainen juju on tietysti se, että kirjoittaja on Bonon vanha koulukaveri ja kuuluu edelleen hänen ystäväpiiriinsä. Samalla kun McCormickin omat yritykset valuvat hiekkaan, hän joutuu seuraamaan vierestä, kuinka hänen kaverinsa kosketuksesta kaikki muuttuu kullaksi – mikä luonnollisesti vain kylvää suolaa haavoihin.

Kirja ei tästä huolimatta ole mitenkään ankeaa luettavaa, päinvastoin: McCormick kirjaa koettelemuksensa hauskalla tavalla. Teos toimii myös U2:n varjoelämäkertana, se tarjoaa mielenkiintoisen kuvauksen soittotaidottoman dublinilaisen koulubändin kehittymisestä maailman suurimmaksi yhtyeeksi. Kirja on lisäksi oiva kurkistus musiikkibisneksen raadollisuuteen.

Bonon doppelgängerin suomenkielisen laitoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Täällä kotona tapahtui paranormaali ilmiö. Nimittäin keittiön pöydällä oli pienen parsimisoperaation jäljiltä neula ja siihen kiinnitettynä parinkymmenen sentin mittainen pätkä mustaa lankaa. Mutta annas olla: kun silmä hiukan vältti, niin johan katosivat, sekä neula että lanka! Noin vain –  vips – eivät olleet enää pöydällä.

Kävin etsimään. Oikein kunnolla syynäsin: kurkistelin kaikkien pöydällä olleiden astioiden ja tavaroiden alle, tarkistin tuolit, konttasin lattialla – pyllistelin pöydänkin alla. Kävin läpi vaatteet, josko olisivat niihin takertuneet, koko kyökin haravoin. Ei neulaa, ei lankaa. Vain kuivunut rusina ja puolikas korvatulppa.

Nyt kun asiaa oikein ankarasti miettii, niin minusta tälle on kaksi mahdollista selitystä:

1) Neula ja lanka ovat pudonneet pöydältä juuri samalla hetkellä keskelle keittiötä avautuneeseen aika-avaruusjatkumon madonreikään.

2) Poltergeist.

Oli niin tai näin, olen joka tapauksessa joutunut kasvotusten ilmiön kanssa, joka ylittää vähäisen käsityskykyni rajat. Sehän tässä on pelottavaa, että jos tänään häviää neula ja pätkä lankaa, niin mitä viedään huomenna? Ei iPodia!

Nyt ei auta muu kuin Ray Parker Jr.:

Ray Parker Jr. iTunes Storessa

Perustuu tositapahtumaan: yökerhon baaritiskillä keski-ikäinen mies lähestyy reteästi nuorempaa naista.

MIES: No, terve!

NAINEN: Hei?

MIES: Mitäs sanot, jos lähettäisiin täältä johonki vähän rauhallisempaan paikkaan?

NAINEN: Ei kiitos.

MIES: Voitais tutustuu paremmin.

NAINEN: (Pudistaa päätään)

MIES: No, lähetään sitte tanssimaan!

NAINEN: Mä oottelen tässä vaan mun kaveria, sen pitäis tulla ihan kohta.

MIES: Älä nyt oo tollanen! Voisinks mä tarjota sulle jotain juotavaa?

NAINEN: Ei kiitos.

MIES: Älä nyt oo tollanen! (Heristää etusormeaan) Sä oot just tollanen!

Mies on hetken hiljaa. Nainen vilkuilee kiusaantuneena ympärilleen. Miehen jälleen puhuessa, rehvakkuus on kadonnut hänen äänestään.

MIES: Saisinks mä sitte vaan tuijottaa sua?

Pizza Espa2:n tyyliin.

Helsingin parhaan ison öylätin tittelistä kilpailevat tällä hetkellä Sähkötalon alakerrassa oleva Il Duetto, sekä Mantan patsaan tuntumasta löytyvä Espa2. Oma vaakakuppini on kallistumassa Espa2:n suuntaan: heidän Pizza con Pomodoronsa on lättyjen aatelia. Mozzarellaa ja tomaattia (sekä tuoreena että aurinkokuivattuna) herkullisella pohjalla. Ainoa miinus tulee hiukan liian reippaalla kädellä pizzan päälle annostellusta oliiviöljystä. Rucola (suom. sinappikaali) ei kuulu avauskokoonpanoon, mutta kannattaa erikseen tilata kruunaamaan kokonaisuus.