Törmäsin ns. ammattipiireissä Pekka Ruuskaan ja intouduimme vaihtamaan ajatuksia musiikkibisneksen tilasta ja tulevaisuudesta. Blogissaan Pekka kirjoittaa aiheesta varsin ansiokkaasti, hänen esimerkkinsä innostamana minäkin päätin hiukan jaaritella samasta teemasta täällä.
Jo muutaman vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä, siitä miten koko ala on vedenjakajalla. Levymyynnit ovat olleet syöksykierteessä, musiikin nettilataaminen on yllättänyt levy-yhtiöt housut kintuissa. Ne ovat reagoineet uusiin tuuliin täydessä lastissa uivan tankkerin ketteryydellä: internet nähtiin aivan liian pitkään koko alaa riivaavana vihollisena eikä tunnustettu sen tarjoavan myös uusia mahdollisuuksia. Nyt niissä kintuissa olevissa housussa on jo kuraakin: ollaan tilanteessa, jossa musiikkia kulutetaan enemmän kuin koskaan ennen, mutta silti se tuottaa tekijöilleen yhä vähemmän ja vähemmän.
Olen huomannut musiikkimaailman myllerryksen myös omissa kulutustottumuksissani. Viisi vuotta sitten oman elämäni ääniraita oli hyvin vaitonainen. En kuunnellut käytännössä lainkaan musiikkia, satunnainen radiolle altistuminen lähinnä risoi eikä levyjäkään tullut pahemmin osteltua. Motivaatio uuden musiikin etsimiseen oli tasan nolla. Silloin tällöin, hyvin harvoin, tuli vedettyä levyhyllystä jokin vanha levy ja laitettua se pyörimään. Tein musiikkia työkseni, mutta en ollut enää itse kiinnostunut kuluttamaan sitä.
Kaikki muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä ostettuani neljä vuotta sitten ensimmäisen iPodini. Äkkiä musiikin kuuntelusta tulikin taas hauskaa. Kävin läpi levyvarastoani ja siirtelin haluamiani kappaleita iPodille (toimi, jota kutsun podittamiseksi). Laadin lauluista eri tunnelmiin ja tilanteisiin räätälöityjä soittolistoja. Minusta tuntui aivan samalta kuin joskus kultaisella 80-luvulla äänitellessäni vinyyleiltä biisejä kaseteille. Musiikinkuuntelusta oli tullut taas harrastus, se tarjosi mukavaa puuhastelua. Viihdyin päivittäin tunteja podittamisen parissa, oli kuin olisin löytänyt musiikin uudestaan.
Löysin samalla myös kappaleiden lataamisen netistä, minusta tuli iTunes-verkkokaupan vakioasiakas. Sen avulla aloin jälleen etsiä uutta musiikkia, tutkia artisteja, joiden tuotantoon en aikaisemmin ollut perehtynyt. Musiikillisten löytöretkien aikana saatoin nappia painamalla ostaa 99 sentin hintaisia biisejä kymmenillä euroilla (tähän päivään mennessä olen ladannut iTunesista reilusti yli tuhat kappaletta).
Pian huomasin kelkkani musiikin kuluttajana kääntyneen lähes täydellisesti. Aikaisemmin olin jyrkästi sitä mieltä, että levyt pitää ehdottomasti omistaa fyysisessä olomuodossa: ei ole mitään järkeä soittaa niitä joltain tietokoneelta – albumit tulee kuunnella stereoista, mielellään niin, että kädessä on kannet, joita samalla tutkitaan. Nyt kuitenkin huomasin kuuntelevani musiikkia mieluiten ollessani liikkeellä, jolloin on täysin yhdentekevää onko siihen olemassa kansipahveja vai onko ääni peräisin netistä. Kuinka monta kertaa niitä kansia edes katsoo? Kun ostan levyn, niin plärään mukana tulevaa vihkosta yleensä ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sen jälkeen se tuppaakin jäämään koteloon, ellen sitten etsi jotain tiettyä asiaa, esim. tietoa siitä kuka soittaa sousafonia kuudennessa kappaleessa. Kivaa plussaahan ne kannet ovat, tottakai. Olen kuitenkin huomannut kaipaavani niitä käytännössä yllättävän harvoin.
Viimeisin käänne on tietysti Spotify, palvelu, jonka välityksellä voi laillisesti kuunnella tietokoneellaan lähes mitä tahansa haluamaansa musiikkia. Noiden edellä mainitsemieni iTunes-löytöretkien huono puolihan on ollut se, että kappaleista on ennen ostopäätöstä saanut kuullakseen vain 30 sekunnin näytteitä. Spotifyssa voi sen sijaan vapaasti kuunnella kokonaisia biisejä ja albumeita, miljoonien kappaleiden valikoimasta. Löytöretkeily onkin saanut uusia muotoja, omista kokoelmista vielä puuttuvilta artisteilta tulee nyt kuulosteltua kerralla isompiakin kokonaisuuksia, näistä valitut palat ostan sitten iTunesista.
Omalla kohdallani musiikin kuunteleminen on siis viidessä vuodessa mullistunut melkoisesti. En edes muista milloin olisin viimeksi laittanut levyn stereoihin. Mieleen tuleekin, että millainen tilanne mahtaa olla, kun kuluu vielä toiset viisi vuotta?
Cd-levyn suhteen ennuste on synkkä. Kyllä niitä viidenkin vuoden kuluttua julkaistaan, mutta en usko levyjen siinä vaiheessa enää olevan musiikkiteollisuuden päätuote. Bisnes tullaan tekemään verkossa, se tulee perustumaan enemmän yksittäisiin biiseihin kuin albumikokonaisuuksiin. Irtokappaleiden myymisessähän ei sinänsä ole mitään uutta: albumeistahan tuli suosittuja vasta 60-luvulla, ymmärtääkseni lähinnä The Beatles -nimisen yhtyeen ansiosta. Sitä ennen ihmisillä oli tapana ostaa enimmäkseen singlejä. Joten tässä mielessä uskon ympyrän tulevan sulkeutumaan. Veikkaanpa, että ainakin osa artisteista lakkaa jossain vaiheessa julkaisemasta parin vuoden välein suurempia kokonaisuuksia ja siirtyy malliin, jossa julkaistaan pienempiä, muutaman biisin kokonaisuuksia tiheämmin väliajoin.
Levykaupan kuolinkellot alkavat kumahdella sinä päivänä, kun Spotify (tai vastaava palvelu) siirtyy vaiheeseen, jossa se voi tarjota musiikkikirjastonsa käyttäjälleen missä tahansa, milloin tahansa. Nythän se toimii vain tietokoneellani, en voi esimerkiksi ladata sieltä kappaleita iPodille. Mutta kun lähitulevaisuudessa vaikkapa kadulla kävellessä on mahdollista olla taskussa kannettavalla laitteella yhteydessä verkossa olevaan valtavaan musiikkiarkistoon, niin ainakin minun on vaikeaa keksiä syytä miksi haluaisin enää tuolloin maksaa pari kymppiä fyysisestä levystä. Saadakseni kotelon ja kannet?
Levy-yhtiöille tilanne on haastava. Aluksi on ymmärrettävä, ettei jatkossa enää tulla myymään kymmenien eurojen hintaisia levyjä, vaan kymmenien senttien hintaisia biisejä. Tämä on tietysti lannistava ajatus, mutta pitää sisällään myös suuria mahdollisuuksia: nimittäin senttikaupassa volyymit ovat moninkertaisia. Voi olla, että tuhat ihmistä haluaisi ostaa kahdella kympillä uutuuslevyn – mutta satatuhatta voisi ostaa siltä 99 sentillä jonkun tietyn biisin.
Tai sitten ei.
Ongelmanahan on tietysti se, että vielä tällä hetkellä suurin osa netistä musiikkia lataavista ihmisistä ei maksa siitä yhtään mitään. Mikäli tämä suuntaus jatkuu, niin ennenpitkää tässä maassa ei ole enää mahdollista tehdä musiikkia ammatikseen – sitä aletaan julkaista talkootyönä ja harrastelijoiden voimin. Jostain syystä vallalla on käsitys, jonka mukaan on ihan ok ottaa internetistä musiikki ilmaiseksi. Juttelin taannoin kaverini kanssa, joka latailee kaiken aikaa biisejä vertaisverkoista. Hän perusteli toimintansa sillä, että musiikin saaminen ilmaiseksi on niin helppoa.
Jäin miettimään tätä. Eikö moni muukin asia olisi tuolla tavalla ajateltuna hyväksyttävää? Esimerkiksi auton tankkaaminen ilmaiseksi: ei muuta kuin teipinpalat rekisterikilpien päälle, tankki täyteen ja kaasu pohjaan – naurettavan helppoa ja hyvin vähäinen kiinnijäämisen riski. Kukaan ei kuitenkaan toimi näin, kaikki hyväksyvät, että bensasta kuuluu maksaa. Miksi musiikista pulittaminen sitten koetaan vastenmieliseksi?
Olen hieman skeptinen sen suhteen, että yleiseen mielipiteeseen saataisiin aikaiseksi niin jyrkkä asennemuutos, että kaikki netinkäyttäjät siirtyisivät lataamaan biisinsä laillisista verkkokaupoista. Jos on tottunut saamaan jotain ilmaiseksi, vaikkakin vilungilla, niin onhan siitä ikävä alkaa maksaa.
Uskon kuitenkin, että jos musiikkiteollisuudella on jatkossa tarjota riittävän hyviä kuukausimaksuun perustuvia palveluita, niin tilanne saattaa vielä hyvinkin kääntyä voitolliseksi. Esimerkiksi Spotify: minä käytän palvelun Premium-versiota, mikä tarkoittaa sitä, että maksan musiikin kuuntelusta 10 euroa kuussa. Summa on mielestäni mitätön, kuuntelen sillä kuukausittain kymmeniä albumeja ja satoja biisejä. Parasta on se, että näistä kuunteluista tilittyy jotain myös tekijöille. (Tilityksen logiikkaa ja käytännön summia en tosin vielä tunne.)
Arvelisin, että kehitys tuleekin kulkeutumaan tähän suuntaan: ihmiset maksavat varmaankin mieluummin jonkinlaisen säännöllisen könttäsumman musiikin laajasta käyttöoikeudesta, kuin pieniä sentti- ja euromääriä yksittäisistä kappaleista ja levyistä. Musiikkiteollisuuden pitäisi vain nyt olla hereillä ja mukana tällä tiellä, muuten käy ohraisesti. Musiikin paketoiminen fyysiseen muotoon on joka tapauksessa luultavasti tulossa taipaleensa päähän. Tämä on tietyllä tavalla haikea ajatus, mutta pääasiahan on kuitenkin se, ettei itse musiikki katoa mihinkään. Toivottavasti.
Positiivista on kai se, että verkosta ladattu musiikki on ainakin muovisia cd-levyjä ekologisempi vaihtoehto. Omia albumeitani on myyty yli 200 000 kappaletta: jos nuo levyt pistäisi jonoon, niin niistä muodostuisi yli kaksi kilometriä pitkä, luontoa kuormittava muovipötkylä.
Tuli vain mieleen.
Suosittele artikkelia
