Anssi Kela

Ohhoh. Olen ollut huolimaton enkä ole pitänyt silmällä kommenttilaskuria. Niinpä merkittävä rajapyykin ylitys on jäänyt huomaamatta: tämän blogin kirjoituksia on kommentoitu jo yli 3000 kertaa.

Jouduinkin pläräämään kirjoituksianne jonkin aikaa taaksepäin selvittääkseni kuka kirjoitti legendaarisen kommentin numero 3000. Lopulta syyllinen löytyi: kyseessä on eräs blogin aktiivisimmista kommentaattoreista, Heinz-Harald N. Juhlakommentti oli Heinz-Haraldin 24. tammikuuta Arno Poeg -kirjoitukseen liittämä linkitys lyömättömään Üllar Jörbergin musiikkivideoon – joka lähtikin allekirjoittaneen ruokataloudessa välittömästi voimasoittoon.

Kolmastuhannes kommentti osui hyvin lähelle blogin yksivuotispäivää. Koska sen yhteydessä tulikin jo puitua blogin tilaa statistiikan valossa aivan kylliksi, niin jätetään tällä kertaa näihin rajapyykkeihin yleensä liittynyt tilastokatsaus väliin.

Palkintoa ei kuitenkaan passata: Heinz-Harald N. saa palkinnoksi Aukio-albumin sekä Rokkikaupan promohyllystä mukaan tarttuneen Them Crooked Vultures -yhtyeen levyn. Ilmoitatko Heinz-Harald yhteystietosi osoitteeseen kilpailu(@-merkki)anssikela.com, niin pistän taas postin asialle. Onnittelut hyvästä suorituksesta!

Taidanpa kuitenkin ensin kuunnella itse tuon Them Crooked Vulturesin levyn, se kun ei ole muoveissakaan… Toivottavasti Heinz-Haraldia ei haittaa, että palkintolevy on vähän käytetty.

Tästä tuleekin sanoitustekninen postaus. Biisi jäi nimittäin viime kerralla vaiheeseen, jossa täytyi alkaa miettiä jo hiukan tekstiä. Lähden usein sanoittamaan kertosäkeistöstä. Se on pop-kappaleen tärkein osa, minusta on parempi kirjoittaa säkeistöjä valmiin kertovärssyn ehdoilla kuin toisinpäin.

Minullahan tuli jo sävellysvaiheessa idea kertosäkeistön avaamisesta yy, kaa, koo, nee -huudahduksilla. Tässä olikin selkeä lähtökohta, jonka perään oli hyvä lähteä rakentamaan lisää lyriikkaa. Yleensä joudun miettimään useita päiviä keksiäkseni kertosäkeistöön edes yhden sanan – nyt minulla oli niitä jo neljä!

Mietin aluksi, että mikä mahtaisi rimmata ensimmäisen rivin päättävän neen kanssa. Melodiaa hyräillessäni rivi järki päästä pakenee tuli kielelle aivan itsestään (kertoneeko jotain mielentilastani?). Näin minulla oli jo kaksi riviä. Seuraava rivi tuli myöhemmin suihkussa: ei järkipuhe perille mee. Se sopi täydellisesti melodiaan ja ryntäsin pyyhe lanteillani kirjoittamaan sen heti muistiin.

Kun katsoin kirjoittamiani rivejä paperilla, huomasin ongelman: sana järki esiintyi peräkkäisissä riveissä. Toisesta oli siis luovuttava. Muutin aluksi järki päästä pakenee -rivin muotoon tolkku päästä pakenee. Se ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä, laulaessa tolkku tuntui suuhun kulmikkaammalta kuin järki. Lopulta keksin muuttaa toisen rivin muotoon ei hyvät neuvot perille mee. Ongelma ratkaistu.

Tässä vaiheessa alkoi olla ajankohtaista ryhtyä pohtimaan, että mistähän tämä kappale mahtaa kertoa? Joskus minulla on etukäteen ajatus siitä mistä aiheesta haluan kirjoittaa laulun. Toisinaan taas toteutan mottoa täysillä sisään ja ambulanssilla ulos. Kuten nyt. Olin sanoittanut jo puolet kertosäkeestä tietämättä mikä oli lauluni aihe.

Kirjoittamani rivit antoivat sisällöstä kuitenkin jonkinlaista osviittaa: eiköhän tämä taida olla niitä kappaleita, jossa retkahdetaan päätäpahkaa väärään tyyppiin. Ja kun kertosäkeistössä kerran todetaan etteivät hyvät neuvot perille mee, niin kappaleen alkupuolelle olisi syytä laittaa ainakin jonkinlainen maininta kyseisistä neuvoista.

Tässä vaiheessa tein myös päätöksen siitä, etten tulisi tekemään tästä laulusta muodoltaan tarinankerronnallista. Sävelmä ja poljento olivat sen verran kepeitä, ettei sanoituskaan saisi olla raskas tai liian syvällinen – mieluummin päinvastoin.

Tein ensin kertosäkeistön loppuun. Sehän siis alkoi sanoilla yy, kaa, koo, nee. Saman kohdan toistuessa kertosäkeistön puolivälissä päätinkin kääntää laskennan nurinpäin: nee, koo, kaa, yy. Tällä pienellä tempulla välttäisin tarpeettoman toiston, joka saattaisi pidemmän päälle alkaa kuulostaa rasittavalta.

Kertosäkeistön loputkin sanat löytyivät melko helposti:

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee
Ei hyvät neuvot perille mee
Nee, koo, kaa, yy
Aina kun hän lähestyy
Taas sydän minut halvalla myy

Nyt sanoituksen sisältö olikin jo hyvin tiedossa. Huomattavaa oli myös se, että tässä määriteltiin biisin objektin muodoksi hän, en voisi siis säkeistöissä käyttää muotoa sinä.

Kertosäkeistön jälkeen pop-kappaleen toiseksi tärkein kohta on biisin ensimmäinen rivi. Siihen kannattaa pyrkiä kirjoittamaan värssy, joka imaisee kuulijan heti mukaansa. Minulla tuli mieleen tällainen: Joo, mä tiedän että hän on pahan ilman lintu. Ei mikään maailman omaperäisin, mutta mielestäni toimiva.

Pahan ilman linnusta tuli tietysti mieleen jonkinlainen musta lintu, ehkä korppi. Olivatkos korpit niitä lintuja, jotka ovat kiiltävien esineiden perään? Googletin. Kyllä, korpit ovat persoja kimalteelle. Toinen rivi: Musta korppi, joka syöksyy perään kaiken kiiltävän.

Korpithan ovat käsittääkseni aina mustia, joten tuo musta on itsestäänselvyytenä hieman tarpeeton sana. Se kuitenkin sopii laulettuna hyvin tuohon kohtaan, ehkä mielikuvaa mustasta linnusta voi myös hiukan alleviivata. (Sitäpaitsi Joni Mitchellillä on biisi nimeltä Black Crow. Jos Joni Mitchell voi kerran sanoa musta korppi, niin enköhän silloin voi minäkin.)

Kaksi ensimmäistä riviä eivät rimmaa keskenään. Halusinkin rakentaa riimittelyn siten, että parit muodostuvat riveistä yksi ja kolme sekä kaksi ja neljä. Seuraaviin riveihin tarvitsin siis riimit sanoille lintu ja kiiltävän. Niistä tuli tällaiset: Ja mä tiedän että silmiäni peittää huntu / näen ainoastaan valon sydäntäni viiltävän. Nämä eivät riveinä ole yhtä vahvoja kuin kaksi ensimmäistä, mutta kertovat kuitenkin hieman lisää kertojan tilasta.

Sitten saavuttiinkin ns. bridgeen, kertosäkeistöön johtavaan väliosaan. Muistin, että kertosäkeessä oli tulossa viittaus hyviin neuvoihin, sitä pitäisi jotenkin alustaa: Ystävät huolissaan / kertovat ohjeitaan / Ne sanoo mulle näin: / savua haista et / suoraan tuleen kävelet.

Viimeinen rivi on mielestäni mainio, se nostaa intensiteetin korkealle juuri ennen kertosäkeistöä. Ne sanoo mulle näin on tietysti lainaa Millasta. Itseään pitää aina hiukan kierrättää, sitä kutsutaan tyyliksi.

Näin minulla olikin valmiina ensimmäisen säkeistön, välikkeen ja kertosäkeen ensimmäinen versio. Minulla ei ole ollut tapana äänittää demoja keskeneräisistä teksteistä, mutta tätä raporttia varten tallensin kappaleen tämänhetkisessä kuosissaan. Jouduin soittamaan kitararaidat uudestaan, koska alkuperäinen sävellaji oli laulun kannalta liian korkea. Uudessa sävellajissa siirsin myös kertosäkeistön melodian ylemmäs, se on nyt tavallaan alkuperäisen version stemma.

Ensimmäinen tekstiversio

Joo, mä tiedän että hän on pahan ilman lintu
Musta korppi joka syöksyy perään kaiken kiiltävän
Ja mä tiedän että silmiäni peittää huntu
Näen ainoastaan valon sydäntäni viiltävän

Ystävät huolissaan
Kertovat ohjeitaan
Ne sanoo mulle näin:
Savua haista et
Ja suoraan tuleen kävelet

Yy, kaa, koo, nee
Järki päästä pakenee
Ei hyvät neuvot perille mee
Nee, koo, kaa, yy
Aina kun hän lähestyy
Taas sydän minut halvalla myy

Huomioita: en ole aivan varma ensimmäisen rivin pituudesta, viimeinen sana on tavun liian lyhyt – melodia ja rytmi huutavat kolmitavuista sanaa, nyt tavuja on vain kaksi. Tein tämän tarkoituksella ajatellen, että odottamattoman pituinen rivi voisi luoda mukavan efektin. Nyt taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että konventionaalisempi ratkaisu olisi sittenkin parempi. Ehkä sanasta lintu pitäisi tehdä lintunen. Sama ongelma koskee myös kolmatta riviä.

Edellisessä hyräilydemossa oli myös merkattu sanojen paikkoja säkeistöissä olevien afrokitaramelodioiden lomaan. En keksinyt niihin vielä mitään järkevää.

Tässä ollaan tällä hetkellä. Jälkimmäinen säkeistö puuttuu vielä kokonaan. Luulisin, että tämä ensimmäinenkin tulee muuttumaan matkan edetessä vielä jonkin verran. Palaan taas joutessani asiaan!

♠    ♠    ♠

Kolmanteen osaan tästä

Hoplaa, meinasipa unohtua Ensimmäinen vuosi -kirjoituksen lopussa lupaamaani palkinnon arvonta! Pistetäänpä rouva Fortuna heti hommiin.

Annoitte pyytämääni palautetta runsaalla kädellä, kiitokset siitä. Sen lukeminen ilahdutti suuresti tätä mustiinpukeutuvaa miestä. On erinomaisen mukavaa tietää, etten tao näppäimistöä täysin turhaan: näillä sanoillani on lukijoita, joiden päivää olen omalla pienellä panoksellani voinut olla piristämässä – ehkä välillä tarjoten jonkinlaista puntaroitavaakin. Tämän tiedostaminen antaa kummasti mehua jatkaa tätä bloggaamista. Kannustavaa on se. Kiitos.

Sitten siihen voittajan arvontaan. Lahjomaton satunnaisgeneraattorini arpoi minulle numeron 12. Kun laskee Ensimmäinen vuosi -kirjoituksen perässä olevia kommentteja kronologisessa järjestyksessä, niin kahdennentoista kommentin kirjoitti Jukka. Jukan suosikkikirjoitus tässä blogissa on ollut Aarre. Palkinnoksi arpaonnen napsahtamisesta hän saakin itselleen todellista aarteistoa: Nummela – erään albumin anatomia -kirjan sekä Kaivos-singlen, molemmat omistuskirjoituksella varustettuna. Onneksi olkoon!

Jukka, ilmoittaisitko yhteystietosi osoitteeseen kilpailu(@-merkki)anssikela.com, niin saadaan palkinto lähtemään matkaan.

Jukka Relander kirjoitti viikko sitten Uuden Suomen kolumnissaan mainiosti internetissä kytevästä vihasta. Hän kummasteli taipumustamme hyökätä netin keskustelupalstoilla nimimerkin suojista toistemme kurkkuun ja tarvettamme kokoontua suurin joukoin sellaisten otsikoiden alle, joissa vihataan milloin mitäkin. “Vertaisryhmä vapauttaa vihan, joka pienimmillä porukoilla pysyy vielä hallinnassa. Viharyhmien verkosto ei muistuta toimivaa yhteiskuntaa, vaan enemminkin kyse on kansalaissodan sähköisestä muodosta”, Relander kirjoittaa. Viha on helpompi yhteinen nimittäjä kuin se, että osoittaisi jollekin tukensa.

Aamulehden kolumnissaan myös Jyrki Lehtola sivuaa samaa aihetta. Hänen mukaansa aikaisemmin on ollut tapana ajatella, että kansa on hyvää. Kansan ääni on ollut jotain sellaista mikä pitäisi ehdottomasti saada esiin. “Nyt kun kansan ääni on yhä kuuluvammin keskuudessamme, yhä harvempi haluaa kuulla sitä”, Lehtola kynäilee. Netin keskustelupalstoilla vapaaksi riistäytynyt Kansan ääni on osoittautunut rumaksi, epävireiseksi rääkymiseksi.

Suosittelen molempia kirjoituksia. Aihe on nimittäin sellainen, joka on ahdistanut minua viime aikoina. Ei pelkästään siksi, että minuakin on joukolla löylytetty erilaisilla palstoilla – minua ahdistaa nettikeskustelujen yleinen ilmapiiri, aiheesta riippumatta. Kun lähes joka paikassa on nykyisin mahdollista keskustella mistä vain ja kommentoida kaikkea mahdollista, niin miksi tämä tilaisuus on käsitetty niin, että nyt saa vapaasti solvata, viisastella, vittuilla, uhkailla ja vihata?

Tuon linkittämäni Jukka Relanderin kolumnin perässä on tällä hetkellä 252 kommentin laahus. Heti toinen alkaa näillä, kolumnistia luonnehtivilla sanoilla: “Huvittavaa tuossa vihervasemmistolaisessa kuvatuksessa on se…” Voi toki olla, että tämän mielipiteen jälkeen kommenttien sävy olisi muuttunut, mutta minun piti lopettaa niiden lukeminen tuohon paikkaan. En pysty enää lukemaan tällaisille laduille ajautuvia keskusteluja, tulee vain paha mieli.

Relander kirjoittaa:

“Netti on meidän kaikkien yhteistä kansalaisjulkisuuttamme, ihan siinä missä tori, katu tai televisio. Ihan samat käyttäytymissäännöt ovat voimassa näilläkin palstoilla.

Sääntöjä voi toki kiertää. Itse olen sitä mieltä, että netissä pitäisi esiintyä aina omalla nimellä ja mieluiten myös kuvalla, lukuun ottamatta tiettyjä potilasryhmiä, uskontojen uhreja ja addiktioihinsa apua hakevia.

Kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa ihmisten välillä vallitsee jonkinlainen perustava eettinen side. Jos emme kaduilla karkaa toistemme päälle kuin joukko kuolaavia idiootteja, miksi tekisimme sen keskustelupalstoilla?”

Mikä meihin tosiaan keskustelupalstoilla menee? Uskoisin, että suurin osa nettisolvaajista käyttäytyy kotona, työpaikoilla, kouluissa ja kaduilla ihmisiksi. Miksi käytöstavat eivät päde netissä? Tuskin kukaan meistä lähtisi kauppakeskukseen, rullaisi siellä kommandopipoa naamalle, ja ryhtyisi äänekkäästi vittuilemaan vastaantulijoille. Netissä on kuitenkin nimimerkin takaa ihan ok toimia juuri näin.

Voidaan tietysti ajatella, että keskustelupalstat muodostavat tarpeellisen venttiilin, niiden kautta voi surutta päästellä ulos ylimääräisiä höyryjä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällöin saavutettu hyöty on pienempi kuin aiheutettu tuho.

Tätä tuhoa on esimerkiksi se, että pidempiaikainen altistuminen Kansan äänelle on ainakin omalla kohdallani rappeuttanut uskoa ihmisyyteen. Keskustelupalstojen lukeminen lannistaa, tulee voimaton olo. On vaikeaa luottaa ihmiskunnan kehitykseen, kun mittava todistusaineisto tuntuisi puhuvan taantumisen puolesta.

Mikä neuvoksi? Minusta Jukka Relanderin mielipide on hyvä: sananvapaudelle tuskin olisi kovinkaan paha isku, jos nettikeskustelijoilta alettaisiin vaatia oman nimen ja kuvan käyttöä. On tietysti poikkeuksellisia tilanteita ja olosuhteita, joissa kirjoittajan identiteetti on syytä suojata, mutta jotenkin en usko, että esimerkiksi Maikkarin viihdeuutisten kommentointi kuuluu niihin. Sen sijaan uskon, että oman nimen ja naaman näkyminen kirjoituksen yhteydessä laittaisi kommentaattorin harkitsemaan edes hiukan sanojaan – minkä luulisi olevan kaikkien etujen mukaista.

(Toisaalta Facebook on esimerkki siitä, etteivät nimi ja lärvi välttämättä toimi minkäänlaisena jarruna silloin, kun oikein päästellään menemään.)

Tässä minun blogissani saa vapaasti kommentoida nimimerkillä, ilman rekisteröitymispakkoa. Olen ollut tyytyväinen keskustelun tasoon, en ole kertaakaan joutunut sensuroimaan ainuttakaan viestiä. Toivottavasti en joudukaan: niin kauan kuin keskustelu säilyy asiallisena, se pysyy myös täysin vapaana. Jos kuitenkin jonain päivänä huomaan tämän saitin kommenttiraitojen muuttuneen sävyltään yhtä kaunaisiksi kuin vaikkapa Uuden Suomen tai Hesarin vastaavat, niin otan käyttöön rekisteröinnin ja hyväksyn ainoastaan omalla nimellään rekisteröityneet.

Sananvapauteen täytyy nimittäin liittyä myös vastuu sanomisistaan.

♠    ♠    ♠

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, lähes vuosi sitten: Perustyyppejä. Hassua muuten, että tuokin bloggaus sai alkunsa Jukka Relanderin kolumnista!

Ajatus kopsahti aamulla maatessani sängyssä: mitä jos kirjoittaisin blogiin sarjan, jossa seurattaisiin yhden laulun tekemistä ensimmäisestä ideasta valmiiseen biisiin asti? Voisin ladata saitille ääninäytteitä, joita kuuntelemalla lukijat pääsisivät jakamaan kanssani koko prosessin.

Tuumasta toimeen. Ajattelin ensin odotella tilannetta, jossa alan työskennellä uuden laulun parissa, mutta lopulta päätin kuitenkin raportoida biisistä, jota ryhdyin tekemään eilen.

Panin tämän kyseisen laulun alulle tilanteessa, jossa olin jo useamman päivän ajan rynkyttänyt päätäni seinään erään toisen kappaleen kanssa. Mitä enemmän tuota biisiä väänsin, sitä huonommaksi se vain mielestäni muuttui. Lopulta päätin viskata pyyhkeen kehään ja siirtyä takaisin lähtöruutuun.

Aloitin alusta. Minua on jo pidempään kiinnostanut tehdä biisejä, jotka lähtökohtaisesti perustuisivat enemmän rytmiikkaan kuin melodioihin tai harmonioihin. Päätin lähteä tuohon suuntaan. Otin kitaran ja ryhdyin arpomaan ääniä. Melko pian takerruin soittamaan hyvin yksinkertaista groovea, vain paria ääntä. Se oli itse asiassa pikemminkin basso- kuin kitaralinja, mutta koska bassoa ei ollut käden ulottuvilla, niin kitara sai kelvata. Juttu ei sinänsä ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen tahtiin oli mukava tampata villasukkaa lattiaan. Niinpä rämpytin siitä nopean muistiinpanon:

Päätin käyttää tätä lähtökohtana, peruskivenä uuteen biisiin. Avasin tietokoneella GarageBand ohjelman ja aloin kuunnella sopivia rytmiluuppeja. Olen muutaman viime vuoden aikana riehaantunut kuuntelemaan afrikkalaista musiikkia ja ajatellut, että joskus voisi olla hauskaa yhdistää minun soundini kokonaan toiseen kulttuuriin. Tuumasin, että lähdetäänpä nyt vain härskisti afrobeatin maailmaan ja valitsin GarageBandin luuppikirjastosta kuunneltavaksi afrikkalaisia rumpuja.

Jonkin aikaa kaiveltuani löysin rytmin, joka tuntui istuvan tekemääni bassolinjaan. Lisäsin siihen hi-hatin ja bassorummun jokaiselle iskulle:

Koska bassoni olivat treenikämpällä aloin sorvata bassolinjaa rytmiraidan päälle koneellisesti. Pian kuitenkin huomasin, että bassolle aikomani juttu toimii sittenkin paremmin kitaralla, oktaavia korkeammalta soitettuna ja hieman eri tavalla painotettuna. Äänitin peruskitararaidan ja yksinkertaisen basson. Koska nyt oltiin jo astuttu afrikan maaperälle, niin sitä alleviivatakseni tekaisin kitaralla vielä melko stereotyyppisen afrobeat-kitaramelodian:

Aika tuuhea meininki! En tiennyt onko koko jutussa järjen hiventäkään: kuinka uskottavaa on vääntää täällä pakkasen keskellä muka-afrikkalaista biittiä? Uskottavuus ei kuitenkaan koskaan ole ollut minun juttuni. Omasta mielestäni tämä juuri tekemäni pohjaraita kuulosti mahtavalta: ainakin villasukassani se aiheutti rajua heilumisliikettä.

Niinpä jatkoin eteenpäin. Tuumasin, että seuraavaksi pitäisi varmaankin tehdä lyhyt väliosa, joka tulisi ennen kertovärssyä. Luotsasin tässä vaiheessa tietoisesti kappaletta hieman syrjään Dakar-reitiltä ja laadin enemmän länsimaisten standardien mukaisen välikkeen:

Väliosa

Sitten kertosäkeistö. Tuli mieleen, että kertsihän voisi lähteä tykisti liikkeelle neljällä iskulla, vähän Tapani Kansan R-A-K-A-S -tyyliin (jossa on tosin viisi iskua). Ajattelin, että tekstissä voisi tuossa kohtaa olla vaikka “yy, kaa, koo, nee!” – ja perään sitten jotain mikä rimmaa tuon “neen” kanssa:

Kertosäkeistö

Mietin tietysti pohjia tehdessäni koko ajan mahdollisia laulumelodioita. Rallattelin niitä muistiin aina sitä mukaa, kun tein uusia osia. Tässä on kaikista osista daadadaddaa-laulullani varustettu versio, mitään järkeviä sanoja ei siis vielä ole:

Demolaulu

Huomioita: sävellajia pitää hiukan laskea, laulu menee varsinkin väliosassa hiukan liian korkealle. Temmossakin voisi olla tiputtamisen varaa, nyt on aika kovat löylyt.

Tämä on tilanne tällä hetkellä. Kaiken ylläolevan tein eilen, tänään ei vielä toistaiseksi ole ollut aikaa keskittyä biisiin.

Hiukan kieltämättä arveluttaa laittaa tätä kaikkea näkyviin ja kuuluviin. Lähinnä siitä syystä, että tähän projektiin tuli nyt valittua aika kummallinen biisiaihio. Kuten sanottu – en tiedä onko tällaisessa afron pöyhimisessä mitään järkeä. (Enkä suoraan sanottuna ole vielä edes kovin vakuuttunut koko biisin hyvyydestä.) Mutta on joka tapauksessa hauskaa laatia rallia hiukan normaalista poikkeavasta vinkkelistä. Jatkan tämän parissa ainakin vähän aikaa, katsotaan mitä tapahtuu.

Minulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta keskittyä biisintekemiseen päivittäin, teen sitä satunnaisesti, aina kun on aikaa. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa näitä raportteja siihen saakka kunnes saan seuraavan biisin valmiiksi. Se ei välttämättä ole juuri tämä työnimellä Afrobeat-tunnettu – voi olla, että hylkään tämänkin ja aloitan jälleen alusta. Ehkä seuraava laulu vaatii 30 tällaista raporttia. Tai sitten esittelen jo seuraavassa valmiin teoksen.

Toivottavasti pystyn joka tapauksessa näillä kirjoituksillani edes hiukan valaisemaan sitä hämärää kujaa, jolla biisintekeminen tapahtuu.

♠    ♠    ♠

Osa 2 löytyy täältä

Minulla on ollut ilo jakaa jo reilun viikon ajan vuoteeni viehättävien naaraiden kanssa. Sänkyyn on nimittäin aina öisin pöngennyt kaksi länsiylämaanterrierityttöstä (tämän blogin yhdyssanaennätys), jotka lomamatkalle karannut kaveripariskunta heivasi huostaani. Talo on täyttynyt tassutuksesta, läähätyksestä, nuuskimisesta, hännänheilutuksesta, vetoavista katseista ja satunnaisesta riehumisesta. Vilma ja Sohvi.

Koirat ovat hassuja. Näidenkin kahden älyn jättiläisen edesottamusten seuraaminen on tarjonnut makeita nauruja. Vilma on esimerkiksi intohimoinen televisionkatsoja: se parkkeeraa ahterinsa puolen metrin päähän ruudusta ja alkaa vahtia, josko ohjelmassa näkyisi eläimiä. Mikään ei mene siltä ohi. Kun sitten ruudussa vilahtaa vaikka vain sekunninkin ajan hevonen, lehmä, kissa tai – mikä pahinta – toinen koira, niin Vilma hyökkää äristen lähimmän tyynyn kimppuun ja ryhtyy kurmottamaan sitä hampaissaan. Tyyny saakin oikein kunnon kyytiä, se lentää Vilman purennassa ympäri huonetta. Sohvi komppaa operaatiota hyppimällä televisiota vasten ja haukkumalla – vaikka ruudussa eläin olisikin vaihtunut jo aikaa sitten Urpo Martikaisen naamaan.

Erikoinen parivaljakko.

Muistan, että aikanaan myös omalla Kusti-vainaallani oli kummallisia tapoja. Eräs niistä liittyi iltatoimien suorittamiseen. Minä katselin yleensä iltaisin televisiota ja samalla rapsuttelin Kustia, joka pötkötti tyytyväisenä kyljessäni. Kun sitten jossain vaiheessa suljin vastaanottimen ja lähdin kylpyhuoneeseen pesemään hampaitani, niin se oli vedenjakaja: hampaidenpesun jälkeen Kustiin ei saanut enää koskea. Jos kylppäristä palattuani erehdyin vielä menemään silittämään tai rapsuttamaan koiraa, niin minulle muristiin ja näytettiin hampaita. Näpit irti!

Aina sama juttu: ennen hampaidenpesua = parhaat kaverit, hampaidenpesun jälkeen = grrrrr. Kellonaika ei tässä ollut mitenkään ratkaiseva tekijä, testasin asian joskus pesemällä hampaani keskellä päivää: murrrr. Hyvin omituista.

Sohvia ja Vilmaa ulkoiluttaessa on ollut metkaa seurata niiden nuuskimista. Hangessa olevat keltaiset roiskeet ovat vastustamattomia, koirat tunkevat kuonojaan lumeen hartiat kiinni toisissaan. Mieleeni on tullut, että kyseessä on varmaankin koirien Facebook. Ja kun asiaa vielä tarkemmin miettii, niin onko se meidän ihmistenkään Facebook loppujen lopuksi juuri muuta kuin keltaisia merkkejä lumessa?

Mainitsin alussa, että koirat myös nukkuvat kanssani. Ne ovat kotonaan tottuneet pääsemään sänkyyn, eikä niitä ole täälläkään pystynyt pitämään poissa vuoteesta. Sohvi nukkuu rauhallisesti jalkopäässä, mutta Vilman seurassa höyhensaarille meneminen on työläämpää: sille ei riitä pelkkä sänky – sen pitää päästä tyynylle. Alkuyöstä tyynyn hallinnasta käydään vielä ankaraa vääntöä Vilman tassutellessa hiusteni päällä ja maiskutellessa suoraan korvaani, mutta lopputulos on aina sama: aamuun mennessä koira makaa poikittain tyynyllä ja minun poskeani hellii pelkkä patja.

Yhteinen aikamme alkaa kuitenkin olla lopussa: Vilma ja Sohvi pääsevät ensi yöksi takaisin omaan kotiinsa. Vaikka minä luultavasti nukun paremmin kuin aikoihin, niin kyllähän tässä kuitenkin tulee hiukan ikävä. Ketkä nyt seuraavat minua joka paikkaan ja katsoa napittavat?

Seksivau! Magnum tervehtii yksivuotiasta blogia.

Tasan vuosi sitten päätin yön hiljaisina tunteina kirjoittaa pienen anekdootin siitä, kuinka törmäsin antikvariaatissa tismalleen Walter Sobchakin näköiseen mieheen. Pari teekupillista myöhemmin löin juttuun viimeisen pisteen ja luin sen vielä kerran alusta loppuun. Olin lukemaani tyytyväinen. Painoin julkaisunappulaa.

Tällä tavoin tämä blogi sai alkunsa.

Nyt, vuotta myöhemmin, olen painanut tuota julkaisunappulaa 221 kertaa. Joukkoon on mahtunut monenlaisia kirjoituksia: on ollut humoristisia tilannekatsauksia ja nuoruusmuisteluja, vakavampia mielipiteen ilmauksia, pieniä huomioita ja pidempiä pohdintoja, keikkaraportteja, erilaisia arvosteluja – ja tietysti maailman vähäisin sarjakuva, Magnum. Yksittäistä punaista lankaa tai teemaa tällä blogilla ei ole, päämäärä on epämääräinen: kirjoittaa mitä nyt kulloinkin mieleen juolahtaa. Osa materiaalista on tietysti ollut erilaisten ammattiini liittyvien asioiden esille tuomista, muttei sekään ole ollut lähtökohta blogin pitämiselle. Tällä paikalla tekemäni promootio on pikemminkin tapahtunut yleisen kirjainten paukuttelun sivutuotteena.

Minä taidan vain pitää kirjoittamisesta, ei kai bloggaamiseen sen kummempaa syytä vaadita. Vertailukohdan voisi ottaa kitaran soittamisesta: en minä suinkaan tartu soittimeen pelkästään silloin, kun pitää säveltää, harjoitella tai esiintyä. Otan kitaran syliini lähes päivittäin vain soittaakseni sillä jotain, liidättääkseni ilmassa satunnaisia ääniä ja melodioita. Blogin kirjoittaminen on vähän samanlaista vapaata improvisaatiota: avatessani uuden kirjoituksen minulla on hyvin harvoin selkeää suunnitelmaa siitä millaisen muodon teksti lopulta saa. Välillä en ensimmäisiä sanoja naputellessani tiedä edes kirjoituksen aihetta. Ajatukset laukkaavat näppäimistöllä vapaina.

Tutkitaanpa blogin ensimmäistä vuotta statistiikan valossa. Mikäli numerot ja tilastot eivät nappaa, niin hyppää suoraan tämän kirjoituksen viimeisiin kappaleisiin, pataässä-merkkien perään –  siellä tulee taas kiinnostavaa asiaa!

Ylläoleva Analytics-käppyrä (suurenee klikkaamalla) näyttää käynnit tässä blogissa sen ensimmäisen toimintavuoden aikana. Juttujani on tähän mennessä käyty lukemassa 109 664 kertaa 44 383 kävijän toimesta, keskimäärin kirjoitteluni ovat keränneet vuoden aikana 300 käyntiä päivässä.

Käyrästä erottuu selvästi kolme piikkiä: päiviä, jolloin blogi on herättänyt laajempaa huomiota. Ensimmäinen piikki upposi lihaan jo heti blogin alkumetreillä, helmikuussa. Sen aiheutti En ole rasisti, mutta… -kirjoitus, joka syntyi vastalauseena Facebookissa ilmenneeseen muukalaisvihamielisyyteen. Tekstiä linkitettiin runsaasti Facebookin sisällä ja kommentoitiin ahkerasti myös täällä.

Toinen piikki näkyy elokuussa. Se tulikin ulkopuolelta, eikä liity mihinkään yksittäiseen kirjoitukseen: Iltalehden saitilta linkitettiin suoraan blogiini uutisessa, jossa minun kerrottiin alkaneen julkaista videoita albumin äänityksistä. Pam! Yksi ainoa linkki Iltalehden pikku-uutisen perässä näkyi heti mojovana kärkenä pienen blogin statistiikassa. Tuo piikki puhkaisikin ensimmäistä kertaa tuhannen käynnin haamurajan: 13. elokuuta täällä vierailtiin 1044 kertaa.

Kolmas kohokohta rikkoikin sitten joulukuussa sekä kävijä- että kommenttiennätykset: Spotifyta käsitellyt Lisää puntarointia -kirjoitus keräsi peräänsä 154 kommenttia ja houkutteli tänne 18. joulukuuta 1117 käyntiä. Se noteerattiin myös muissa medioissa: esim. Uudessa Suomessa siitä kertonut uutinen kirvoitti 161 kommenttia ja Aamulehdenkin lukijoita juttu puhututti 69 kommentin verran. Tähän blogiin tulleistä kommenteista luen tietysti jokaisen, mutta Siperia on opettanut, että netin muiden keskustelupalstojen minua koskevat mielipiteet on parempi jättää kokonaan väliin.

Käyrästä on mielenkiintoista todeta näiden piikkien hyvin hetkellinen luonne: ne ovat tuoneet blogiin äkillisesti paljon lukijoita, mutta eivät kuitenkaan ole juurikaan kasvattaneet kävijämääriä. Käppyrä kertoo väkimäärän nousseen ensimmäisen puolen vuoden aikana hyvin hitaasti, kunnes vihdoin elo-syyskuussa on alkanut tapahtua: Aukio-albumin julkaisu elvytti selvästi myös tämän blogin verenkiertoa. Syyskuu oli kävijämäärien valossa vuoden paras kuukausi 551 päivittäisen käynnin keskiarvolla. Sen jälkeen tilanne on hiukan tasoittunut, n. 400 päivittäiseen visiitiin.

Käppyrässä lokakuun kohdalla näkyvä syvä kuilu muuten aiheutui siitä, että serveri oli lähes koko päivän silmällään, eikä tänne ollut tuolloin mahdollista päästä.

Luodaanpa vielä perinteinen katsaus blogin suosituimpiin kirjoituksiin. Suurin osa aktiivisista käyttäjistä lukee tietysti vain etusivua, mutta kun se jätetään pois laskuista, niin luetuimmat jutut ovat olleet nämä (suluissa näyttökerrat ja sijoitus edellisessä listauksessa):

1. Lisää puntarointia (3565, -)
2. En ole rasisti, mutta… (2673, 1.)
3. Rikosraportti (2213, -)
4. Haaveiden ilta (2142, 2.)
5. Syyskilpailu (2100, -)
6. Arno Poeg (1962, -)
7. Ehdokas 241 (1723, 3.)
8. Seuraava single (1661, -)
9. Uusi albumi, uusi naama (1378, -)
10. Faktaa vai Wikipediaa? (1097, -)

♠    ♠    ♠

Nyt siihen lupaamaani mielenkiintoiseen loppuratkaisuun: haluaisin saada palautetta kaikilta teiltä, jotka olette seuranneet tämän blogin kehittymistä sen ensimmäisen vuoden aikana. Kertokaa minulle mikä tässä on ollut parasta ja mikä huonointa. Millaisia postauksia toivoisitte enemmän ja millaisia vähemmän. Ideoita, ruusuja ja risuja – kaikkea otetaan vastaan!

Olisi myös mahtavaa kuulla milloin ja miten olette löytäneet blogini lukijoiksi ja kuinka useasti täällä käytte.

Vastatkaa omin sanoin ja vapaaseen tyyliin tässä alla olevalle kommenttiraidalle. Mukaan liitetään tietenkin myös porkkana: kaikkien palautteen antajien kesken arvon harvinaisen Kaivos-singlen sekä Nummela – erään albumin anatomia -kirjan – molemmat luonnollisesti omistuskirjoituksilla varustettuna. Pistetään aikaa vaikka viikko: kaikki 25.1. mennessä palautetta antaneet ovat mukana arvonnassa. Palkintohan on runsas – nyt kannattaa aktivoitua!

Kävelytin kahta lainakoiraa jäisellä kadulla ja yritin pitää itseni pystyasennossa. Koirilta puuttui konsensus yhteisestä suunnasta: toinen kiskoi vasemmalle, toinen oikealle – ja minä steppailin välissä koreografiaa, josta Jorma Uotinenkin olisi ollut ylpeä.

Risteyksessä oli mummo. Hän pyöri paikallaan kuin dervissi ja katseli eksyneen oloisena ympärilleen. Olin koirineni jo mummon kohdalla, kun hän äkkiä lopetti navigointinsa, pysäytti minut ja kysyi: “Anteeksi, mutta osaisikohan rouva kertoa missä on Käpyläntie 6?”

Nyt hauras identiteettini horjuu veitsenterällä. Peiliinkatsomisen paikka.

Facebookissa on nyt allekirjoittaneelle pyhitetty sivu (tein itse). Siellä olisi jatkossa tarkoitus huudella tuoreimpia kuulumisia hieman ytimekkäämmin kuin tässä blogissa – joka toki jatkaa vanhaan malliin. Käykääpä tutustumassa ja liittykää seurakuntaan!

Minulle käy nykyisin usein niin, että esimerkiksi imuroidessa kuulen äkkiä masiinan huudon alta puhelimen soittoäänen. Tällöin tietysti sammutan imurin ja riennän vastaamaan telefooniin. Mutta paskat se mitään ole soinut, harhakuuloa koko juttu.

Tällä tavalla aivot vittuilevat isännälleen.

Mutta vielä minä niille näytän: pistän tuon poimukkaan pikku penteleen vaikkapa pänttäämään latinankielisiä lakikirjoja niin kauan, että oppii olemaan. Kosto on minun!