Rocky Dawunin promootio jatkuu: miehen tuorein albumi, Hymns For The Rebel Soul, kuuluu nyt myös Stupido-Shopin valikoimiin. Piipahda hakemassa se puodista tai tilaa netissä.
Stupidon lisäksi levyä pitäisi löytyä myös Digeliukselta ja Eroselta.
Kuten on jo tullut todettua, niin Rocky on hieno mies ja levykin kerrassaan mainio. Tässä todisteeksi pari maistiaista:
Toukokuinen Tavastian ilmaiskeikka oli niin fantastinen kokemus, että haluamme bändini kanssa tarjota nyt samanlaiset elämykset myös tamperelaisille ja turkulaisille:
ILMAISTA ELÄVÄÄ MUSIIKKIA!
21.9. Turun Klubilla ja 22.9. Tampereen Klubilla
Soittoajat: Turussa 20 ja Tampereella 21
Sisäänpääsy: 0 euroa
18 vuoden ikäraja
Formaatti on täsmälleen sama kuin Tavastiallakin: pääsylippua ei tarvitse maksaa, mutta sisällä esiintyjien hyväksi kerätään vapaaehtoinen kolehti. Maksa mitä haluat: jos keikka on mielestäsi hyvä, niin voit kiittää siitä kilauttamalla kirstuun hiukan käteistä – huonosta keikasta ei tietenkään kannata maksaa mitään.
Tavastialla konsepti toimi mainiosti ja tuloksena oli yksi parhaimmista keikoistani pitkään aikaan. Salissa vallitsi harvinaislaatuisen lämminhenkinen tunnelma ja viihdyimme lavalla lopulta kolmatta tuntia toteuttamassa yleisöstä huudettuja toiveita. Keräyslippaisiinkin kertyi sen verran, että pääsimme taloudellisesti plussan puolelle. (Tarkemman raportin ja yleisön kommentteja voit lukea täältä.)
Samanlaista elävän musiikin ilosanomaa olisi aikomus lähteä levittämään nyt myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Suosittelen näitä keikkoja lämpimästi jokaiselle. Vaikka et olisikaan perinteisesti ollut musiikkini ystävä, niin kannattaa silti tulla pistäytymään – saatat ehkä yllättyä.
♠ ♠ ♠
Tavastian keikkaan liittyi massiivinen gallup, jonka avulla yleisö sai vaikuttaa biisilistaan. Demokraattinen päätöksenteko on käytössä myös Turun ja Tampereen keikoilla: voit valita alla olevalta listalta viisi kappaletta, jotka haluaisit kuulla Turussa ja Tampereella. Listalta on jätetty pois sellaiset biisit, jotka on perinteisesti kuultu keikoillani joka tapauksessa: 1972, Aamu, Jennifer Aniston, Kaksi sisarta, Karhun elämää, Laulu petetyille, Mikan faijan BMW, Milla, Nummela, Puistossa ja Rva Ruusunen. Ei huolta – myös noita kappaleita tullaan kuulemaan Turussa ja Tampereella. Nyt äänestetäänkin niistä lopuista.
Viisi eniten ääniä saanutta rallia ynnätään biisilistoihin.
Mitkä kappaleet haluaisit kuulla Turun ja Tampereen ilmaiskeikoilla?
Ääniä kaikkiaan: 192
Loading ...
Kotiuduin juuri Olympiastadionilta, jossa irlantilainen laulu- ja soitinyhtye U2 esitti viimeisimmän revyynsä. Hakkaanpa näin tuoreeltaan pienet muistelmat.
Kiertueen päräyttävästä lavarakennelmasta onkin jo ölisty mediassa ja kyllähän se kieltämättä olikin melkoinen hässäkkä. Ennen keikkaa jättiläismäistä hämähäkkiä muistuttavaa settiä katsellessa tuli vain mieleen, että onkohan sillä musiikilla enää edes niin väliä – kunhan kansalla riittää pällisteltävää.
Ironista olikin, että keikan alku viivästyi puolella tunnilla, kun lavan yllä riippuvaa, täyden kehän muodostavaa miljoonan tuuman jättiscreeniä ei saatu toimimaan. Ei kuvaa – ei musaa. Näinhän se nykyisin menee.
Lopulta ledit saatiin virtoihin ja illan orkesteri saapasteli lavalle. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näin rokkipoliisina tietysti soundeihin: taas kerran ärsyttävän huonot. Olen nähnyt Stadikalla lukuisia konsertteja eikä yksikään niistä ole ollut mitään varsinaista korvaherkkua. Edgen kitara oli miksauksessa selvässä pääroolissa, Bonon laulukin jäi usein sen varjoon. Adam Claytonin basso oli läsnä komotuksena rintakehässä – mitään selvää siitä ei kuitenkaan saanut – ja Larry Mullenin rummuista löi läpi vain pingispallolta kuulostanut virveli. Puuroinen on kliseinen termi soundeista puhuttaessa, mutta kuvaa hyvin päivän äänimaisemaa.
En tiedä olisiko tällaisen megaspektaakkelin edes mahdollista soundata oikeasti hyvältä. Ehkä hyvän äänen välittäminen samanaikaisesti kymmenilletuhansille kuulijoille on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä? (Tulkoon myös mainituksi, että Facebookissa on jo esitetty ammattilaisten toimesta eriäviäkin mielipiteitä ja nimenomaan kehuttu soundeja. Ehkä vain satuin jonkinlaiseen katveeseen, huonoon feng shuihin.)
Niin tai näin, soundit eivät siis miellyttäneet. Niihin oli kuitenkin tyytyminen, joten hyväksyin tilanteen ja keskityin muihin asioihin.
Huomasin seuraavani läpi konsertin enimmäkseen Edgen työskentelyä. Mieshän on tunnetusti nero – ilman muuta merkittävimpiä vielä kehissä olevia kitaristeja. Tämä oli minulle ensimmäinen näkemäni U2-keikka ja huomasin iloitsevani ennenkaikkea siitä, että sain vihdoinkin kokea Edgen livenä. Mahtavaa, uraauurtavaa soittoa. Olikohan se nyt ollut New Year’s Dayn soolo, jota kuunnellessa tuli koettua oikein vanhan liiton ahaa-elämys: tällaisia kitarasoolojen pitäisi aina olla – ääniä tulee harvakseltaan, mutta jokaisen takana on ajatusta ja harkintaa. Hyödyllinen oppitunti ilmaisun tiivistämisen tärkeydestä. (Tästä suora leikkaus huomiselle omalle keikalleni, jolla tilutan taas yhdessä soolossa otelaudan jokaisesta laatikosta. Jotenkin se vain aina lähtee käsistä…)
Seuraava huomio: Bono vetää hyvin. Useimmilla ikääntyvillä artisteilla lauluääni alkaa vuosikymmenien rock’n'roll-elämän johdosta rispaantua, yleensä kato tapahtuu nimenomaan sieltä rekisterin yläpäästä. 50-vuotias Bono kuitenkin kiekui edelleen samaan malliin kuin 80-luvullakin, jopa sävykkäämmin. Nähdäkseni vanhatkin biisit vedettiin edelleen alkuperäisistä sävellajeista.
Entä sitten se paljon puhuttu lavashow? Olihan se komeaa nähtävää, ei siinä mitään. Mieleen nousi kuitenkin toinen keikka samalla paikalla, Bruce Springsteen vuonna 2008. Pomon kattaus oli tietynlainen antiteesi U2:n suuruudenhulluudelle: lavalla oli silloin vain musta taustakangas ja sivuilla pari screeniä – ei mitään muuta. Siinä missä U2:n spektaakkeli oli turboahdettu tykitys kaikille aisteille, luotti Springsteen pelkkään musiikkiin ja mielestäni vei voiton esityksen spontaaniudessa ja puhtaassa rock’n'rollin ilossa mitattuna. U2:n massiivisen tekniikan luulisi olevan yhtyeelle myös jonkinlainen rasite: kun ruuduille lyödään pyörimään miljoonan taalan tietokoneanimaatiot, niin silloin myös mennään niiden ehdoilla. Suurinta osaa yleisöstähän tämä ei tietenkään haittaa, päinvastoin. Ajattelenkin tätä asiaa kieroutuneesti esittäjän vinkkelistä, jättimäinen koneisto muuttuu helposti palloksi jalassa. (Vaikka mistäs minä siitä mitään tiedän – minun maailmassani pyrotekniikkaa on se, kun roudari tulee lavalle, pieraisee ja sytyttää tulitikun.)
Täysin älyntöntähän Springsteenia ja U2:sta on edes verrata toisiina – Bono on Bono ja Pomo on Pomo. Tulipahan kuitenkin jättiläishämähäkkiä katsellessa mieleen myös se toinen ääripää. Asioita voi tehdä niin monilla eri tavoilla.
Ja olihan U2:n konsertissa huolellisesta synkronisoinnista huolimatta myös lukuisia ilahduttavan spontaaneiltakin vaikuttavia hetkiä. En myöskään aistinut yhtyeestä minkäänlaista leipiintymistä tai muuta yleistä tulehtuneisuutta. Hämähäkin jalkojen välissä oli yksi maailman parhaista rock-yhtyeistä. Ei kysyttävää.
Hienoja yksittäisiä hetkiä, jotka jäivät mieleen:
Konsertin tuskastuttavin hetki oli puolestaan se, kun kovalevyt alkoivat varoittamatta tuutata ns. konejytkettä ja stadikalla olikin äkkiä pystyssä täydet teknohipat. Hyhhyh. Pitäisi tietysti suvaita monenlaista, mutta kun kaikkea ei voi vain sietää. Onneksi koettelemus kesti vain biisin verran, sen jälkeen palattiin normaaliin epistolaan.
Settilista jätti myös sikäli toivomisen varaa, että olin toivonut hartaasti kuulevani The Unforgettable Firen, yhden ihmiskunnan historian parhaimmista biiseistä. Se tietysti soitetaan huomenna, kun en ole enää itse paikalla. MLK oli sen sijaan mukava yllätys. Osa uusista biiseistä jätti hyvinkin kylmäksi.
U2:n yhteydessä puhutaan tietysti aina myös Bonon maailmanparantamisesta, termi jeesustelu liitetään yleensä samoihin lauseisiin. Maailmaa säädettiin paremmaksi myös Helsingissä, esimerkiksi kappale Walk On omistettiin Burman kotiarestissa elävälle johtajalle, Aung San Suu Kyille ja kappaleen lopussa lavalle kiikutettiin Amnesty Internationalin logolla varustettuja kynttilöitä. Vaikka Burman ihmisoikeustilanteen nostaminen esiin rock-konsertissa Helsingissä tuntuukin hiukan kaukaa haetulta, niin minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa, että maailman suurin rock-bändi käyttää asemaansa heittääkseen kohdevaloa myös maailman synkimpiin nurkkiin. Ainakin minun ensimmäinen kosketukseni Amnesty Internationaliin tapahtui 80-luvulla nähdessäni U2:n levyn takakannessa tekstin Join Amnesty International. En ollut tuolloin kuullutkaan moisesta ja otin selvää mistä oli kysymys. Järjestö onkin luultavasti saanut huomattavan määrän jäseniä pelkästään U2:n myötävaikutuksella.
Faktaa on se, että Bono ja U2 ovat vuosien varrella tehneet valtavan määrän hyvää, keräämällä rahaa ja herättämällä huomiota. Joitakin tämä jostain syystä ärsyttää, en ymmärrä miksi. Jos menestyvä rock-tähti käyttää aikaansa ja energiaansa musiikin lisäksi myös erilaisiin hyviin tarkoituksiin, niin se on sitten ilmeisesti joltakin pois? Onko hyväksyttävää hyväntekeväisyyttä vain hiljainen ja anonyymi toiminta? Sellainen ei ainakaan loukkaa ketään.
Niin, oli siis tarkoitus luonnehtia konserttia nopeasti muutamalla virkkeellä. Nyt huomaan Jopon livenneen jälleen kauas nokkosiin. Lähdenpä nukkumaan, sitä ennen kuitenkin summaan vielä kaiken Stadionilla kokemani seuraavin sanankääntein:
U2 oli kova. Vahvaa osaamista, mutta kokemuksena ei silti parasta ikinä. Ajoittain keikka sytytti, ajoittain sammutti. Kaiken suureellisuus häiritsi – onhan se vähän hassua jos konsertista päällimmäisenä jäävät mieleen ulkomusiikilliset seikat. U2:n ei asemassaan tarvitse enää todistaa kellekään mitään, se näkyy tietynlaisen vimman puuttumisena. (Pystyykö vimmaa ylipäätään yhdistämään mihinkään maailman suurimpaan? Tukala yhtälö.)
Jos lavalla olisi ollut seuraavan videon U2, niin olisin luultavasti ajautunut hihhulitilaan:
Tiedättehän miten nukkumaanmennessä unen ja valveen rajatilassa mieleen juolahtaa usein kummallisia ajatuksia? Minuun osui eilisiltana niin väkevä tunnelma, että oli pakko ravistella itsensä takaisin hereille ja kirjoittaa ajatus muistiin. Luin muistiinpanoni aamulla: Mitä Waspin lihoille tapahtui?
Kyse on siis W.A.S.P. -nimisestä hevibändistä, joka oli hamassa nuoruudessani hetken aikaa varsin suosittu. Yhtyeen maine rakentui pitkälti shokeeraavan lavashown varaan: W.A.S.P.in keikoilla juotiin verta, kidutettiin vähäpukeisia naisia ja viskeltiin yleisön sekaan raakaa lihaa – siis perinteistä hyvää meininkiä. Nukkumaanmennessä minua alkoi askarruttaa nimenomaan tuon raa’an lihan kohtalo. Kun lavalta katsomoon jytkähti lihanjötkäle, niin mitä pihvin käsiinsä saanut yleisön edustaja sillä teki?
Erilaisia vaihtoehtoja:
Veikkaisin, että viimeksi mainittua tapahtui paljon. W.A.S.P.in keikkojen jälkeen lava ja salin lattia olivat varmaankin kuin Harmageddonin jäljiltä, maksettiinkohan keikkapaikkojen siivoojille erityistä W.A.S.P. -lisää? Vai laitettiinkohan uransa alkuaikoina bändin pojat itse siivoamaan omat sotkunsa? Näin kävi aikanaan Nummelan työväentalolla järjestetyssä bändikatselumuksessa: nuorten poikien hevibändi oli käynyt ennen keikkaa ostamassa ruokakaupasta palttuverta ja läträsi sitä ympäri lavaa. Esitys keskeytettiin siihen paikkaan ja yleisö sai seurata kuinka pimeyden ruhtinaat konttasivat lavalla kuuraamassa veriroiskeita koivulavasteista.
Kirjoitin taannoin artistien keikkapalkkioiden virheellistä uutisointia oikovan postauksen otsikolla “Chisun liksoista”. Kirjoitukseni noteerattiin myös mediassa, YLEltä pyydettiin haastattelua ja vastasinkin sähköpostitse pariin kysymykseen – aiheesta julkaistu juttu löytyy täältä.
Koska aihepiiri tuntuu kiinnostavan myös ihmisiä, jotka eivät tunne syvällisesti musiikkialan käytäntöjä, niin ajattelin heittää kiukaalle vielä pienet jälkilöylyt. Julkaisen seuraavassa YLEn toimittajalle lähettämäni sähköpostin, jossa vastaan hänen kysymyksiinsä parin havainnollisen esimerkin avulla. Sähköpostin sisältö löytyy lähes sellaisenaan yllä linkkaamastani YLEn jutusta, halusin kuitenkin vielä nostaa asian esiin myös täällä. Toivottavasti antamani esimerkit tuovat konkreettista lisävaloa keikkapalkkiokeskusteluun.
♠ ♠ ♠
Kannattaako keikkailu tällä hetkellä Suomessa? Elääkö sillä?
Hyvin harva suomalainen artisti elää pelkästään keikkailulla. Iskelmäpuolella tällaisia solisteja varmasti on, mutta siellä keikkailukulttuuri onkin hieman toisenlainen. Pelkästään rokkikeikkoja tekemällä leipä olisi kyllä aika ohutta öylättiä.
Suomen keikkamarkkinoiden suppeus on yksi ongelma. Kovassa nosteessa oleva artisti tai bändi saattaa hetkellisesti pystyäkin tekemään keikoilla jonkinlaista tienestiä, mutta varteenotettavat keikkapaikat on kierretty nopeasti ja suosittukin artisti kulahtaa jos esiintyy vuoden sisällä viisi kertaa samassa paikassa. Itse huomasin tämän konkreettisesti Nummelan jälkeisellä kiertueella, jolle sattui juuri tällaisia “viisi kertaa vuodessa” -tyyppisiä paikkoja: parilla ensimmäisellä kerralla paikat olivat nuijalla lyötyjä, kolmannet kerrat eivät olleet enää loppuunmyytyjä, neljänsillä ja viidensillä keikoilla saleissa alkoikin jo olla autiota tilaa.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että Suomen kokoisessa maassa ei ole järkevää olla jatkuvasti tien päällä, vaikka sitä haluaisikin. Kysyntää ei ole riittävästi tarjontaan nähden.
Toinen ongelma on arkipäiväkeikkojen puute. Ennen keikkoja saattoi olla pitkin viikkoa, mutta naurettavan myöhäiset soittoajat ovat ajaneet alan tilanteeseen, jossa keikkoja järjestetään pääsääntöisesti enää viikonloppuisin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että vaikka tekisi keikkoja vuoden ympäri, joka ikisenä viikonloppuna, niin niitä olisi kuitenkin vain 104 – perjantait ja lauantait. Jos vuodessa on maksimissaankin tarjolla noin vähän työpäiviä, niin liksojen pitää olla aika kovia, että niillä pystyisi elämään. Korostan, että nykyisin erittäin harva artisti tekee yli sataa keikkaa vuodessa.
Monilla alaa tuntemattomilla onkin virheellinen käsitys siitä, että kyllähän aktiivinen artisti voisi vääntää keikkaa vaikka vuoden jokaisena päivänä. Ei se ole ihan niin yksinkertaista.
Voitko paljastaa esimerkin jostain omasta keikkaliksastasi (miten se jakautuu ja mitä jää käteen)?
Ohjelmatoimistosta kaivettiin pyynnöstäni esiin esimerkkejä vuosien takaisia erittelyjä tilityksistä, en mainitse mistä keikoista on kyse. Palkkiot ja kulut ovat kuitenkin todellisia, muutamia vuosia sitten tehdyiltä keikoilta.
ESIMERKKI 1:
Kaksi keikkaa peräkkäisinä päivinä, palkkiot 5200 ja 4500 euroa. Bruttopalkka kahdelta keikalta siis yhteensä 9700 euroa.
Tästä ohjelmatoimisto ottaa aluksi 15 %, eli 1455 euroa. Sen jälkeen maksetaan seuraavat kulut:
- Päivärahat: 12 x 29 €
- Teknikoiden palkat: 6 x 200 €
- Finnair: 904 €
- Bussivuokra: 600 €
- Bensat: 117 €
- VR: 73 €
- Taksi: 104 €
Näiden jälkeen jäljellä on 4899 euroa. Tämä jaetaan viiteen osaan itseni ja bändin kesken.
Oma osuuteni tuosta 9700 euron bruttopalkkiosta on siis lopulta 980 euroa. Tästä maksan luonnollisesti vielä verot sekä työeläke- ja vakuutusmaksut.
ESIMERKKI 2:
Yksittäinen keikka, palkkio 5000 euroa.
Ohjelmatoimiston osuus 15 %, eli 750 euroa. Kulut:
- Päivärahat: 7 x 30 €
- Teknikoiden palkat: 2 x 200 €
- Majoitus: 354 €
- Bensat: 40 €
- PA/valolaitteiston vuokra: 531 €
- Taksit: 127 €
Kulujen jälkeen jää 2597 euroa, joka jaetaan bändin kesken viiteen osaan.
Minulle jää 519 euroa, josta pulitan jälleen verot ja muut maksut.
Nämä esimerkit ovat keskenään hyvin erilaiset, mutta niistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä millaisia kuluja keikkailuun käytännössä kohdistuu. Artistin taskuun päätyy joka tapauksessa lopulta vain pieni osa alkuperäisestä bruttopalkkiosta.
♠ ♠ ♠
Pari lisäkommenttia:
Hoksasin vasta ylläolevan vastauksen lähetettyäni, etteivät päivärahat tietenkään ole kuluja – nehän päätyvät takaisin meidän taskuihimme. Kuluiksi niistä voidaan laskea vain teknikkojen osuudet.
Jotkut kulut ovat sellaisia, että niitä maksellaan isommissa erissä, ei jokaisen yksittäisen keikan kohdalla. Esimerkiksi tuossa jälkimmäisessä esimerkissä pistää silmään se, ettei siinä ole lainkaan bussivuokraa – sitä on varmaankin maksettu isompana könttänä jonkun myöhemmän keikan palkkioista. Samoin voi olla esim. taksikuittien kanssa: niitä on voitu toimittaa ohjelmatoimistoon pidemmän ajan kuluessa ja isompi kuittinivaska on sitten maksettu juuri näistä liksoista.
Esimerkeistä kuitenkin selvinnee, ettei kulujen laskemiseen voida soveltaa minkäänlaista vakiokaavaa, ne vaihtelevat suuresti keikasta toiseen. Joku keikka saattaa olla sellainen, että kuluja ole juuri lainkaan, heti seuraavalla taas artisti maksaa kaikesta mahdollisesta.
Yleensä postauksillani on jonkinlainen aihe, esimerkiksi zeniitti. Tällä kertaa päätin kuitenkin tuottaa päämäärätöntä horinaa, seuraavassa kaikkea mitä tulee juuri nyt mieleen.
♠ ♠ ♠
Viime viikonloppuna piipahdin keikalla Alahärmän Power Parkissa, matkustin junalla. Tampereelle asti samassa vaunussa istui kolme jatkuvasti höpöttävää seniorikansalaista. Suurin osa heidän kuuluvalla äänellä tuottamastaan informaatiosta oli erilaisten asioiden päivittelyä, mm. viereisellä raiteella nähty Kiitolinjan kontteja kuljettanut tavarajuna kirvoitti päänpyörityksiä ja “voivoivoi” -huokauksen. Pidin kuitenkin siitä, kun he vuokra-asuntojen hintoja ja siivotonta kuntoa päivitellessään käyttivät termiä huoneusto. Siinäpä sana, jota kuulee nykyisin valitettavan harvoin.
Vain silloin seniorikööri meni hiljaiseksi, kun vaunumme läpi vaelsi ulkomaalainen perhe: isä, äiti ja kaksi lasta. En tiedä mistä päin olivat kotoisin, vaikuttivat päällisin puolin muslimeilta. Rouva ei ollut sonnustautunut huntuun, mutta hänellä oli päänsä peittona musta huivi. Vanhusten päät kääntyivät perheen kulun mukana, kaulat venyivät. Hiljaisuus rikkoutui ulkomaalaisten lopulta poistuttua seuraavaan vaunuun. Yksi eläkeläisistä tuhahti: “Mustalaisia!”
Sitten vaunuun tuli mies, jolla oli ainoana matkatavaranaan moottorisaha. Hän nosti sahan hattuhyllylle ja istahti suoraan takanani olleelle penkille. Hetkeä myöhemmin aloin aistia oikein kirpsakkaa hienhajua. Syytin tästä tietysti moottorisahamiestä ja manailin mielessäni, että tarvitsiko sen nyt tulla siihen myrkyttämään tunnelmat. Seinäjoen asemalla metsuri hyppäsi sahoineen ulos. Haju kuitenkin jäi. Nuuhkaisin omia kainaloitani – avot! Loppumatkan istuinkin kädet tiiviisti kyljissäni kiinni.
VR:n lippujen hinnat eivät ole erityisen huokeita. Olisikin mukavaa saada rahalle vastinetta esimerkiksi kunnollisen ilmastoinnin muodossa.
(Oivalsin muuten juuri olevani itse vähintäänkin yhtä kova päivittelijä ja valittaja kuin tuo mainittu luumusukkajengikin – avaudun asioista vain eri paikassa, internetin suurella yleisönosastolla. Hähhää.)
♠ ♠ ♠
Vietin muutaman päivän kesämökillä. Siellä tuli lähinnä mieleen, että mitähän järkeä koko mökkeilytouhussa loppujen lopuksi on? Aluksi pakataan puoli päivää jotta mukaan tulee varmasti kaikkea mitä saattaa parin päivän aikana tarvita. Ruokaostoksiakin tehdään, kaikkea tulee ostettua vähän liikaa, ihan varmuuden vuoksi. Kassalla Mauri Pekkarisen mittaisen kuitin loppusumma on vähintään sataseitsemänkymppiä. Sitten painavien laukkujen, kassien ja kapsäkkien kanssa sulloudutaan autoon ja ajetaan sillä ainakin pari tuntia korven suuntaan, juhannuksena tietysti ryömitään infernaalisessa ruuhkassa. Perillä pyöritään ahtaissa tiloissa hyttysten imeskeltävänä ja huomataan, että jotain tärkeää unohtui sittenkin kotiin. Mökkiin on sentään vedetty sähköt, ei kuitenkaan juoksevaa vettä. Kaikki askareet ovat työläämpiä kuin kotona.
On kuitenkin niin ihanan rauhallista – näinhän mökillä kuuluu ajatella.
Mutta on minulla kotonakin ihan riittävän rauhallista. On myös kaikki arjen käyttöesineet käden ulottuvilla, niitä ei tarvitse raahata satoja kilometrejä ja sitten naarata laukkujen pohjilta. Kotona on saunakin. Ja grilli. Järveä ei ole, mutta en minä sitä suuremmin kaipaakaan – en ole hanakka uimaan enkä kalasta. Pystyn rentoutumaan helposti kotisohvalla tai pihalla riippumatossa, ei minun tarvitse päästä metsään saadakseni akkuni latinkiin. Yöunetkin ovat ylivoimaisesti parhaita omassa sängyssä.
Miksi siis pitäisi vaivaa nähden vääntäytyä luonnon armoille?
Minä asun omakotitalossa, hiljaisella alueella. Ehkä haikailisinkin mökille jos majailisin hikisessä keskustayksiössä. Tässä elämäntilanteessa kuitenkin ainoa syy kesämökille vetäytymiseen on sen tarjoama mahdollisuus viettää rauhassa aikaa muiden ihmisten kanssa. Mökki on parhaimmillaan lyömätön sosiaalinen foorumi.
Sanotaan nyt vaikka niin, että hyvässä seurassa olen valmis painamaan villaisella kaiken mökkeilyyn liittyvän perkeleellisen säädön ja liittymään ruuhkaan.
♠ ♠ ♠
Myöhään eilisiltana päästin Armin pihalle laatimaan pissaa. Katselin portailta kuinka koira suuntasi aluksi juomaämpärilleen, nappasi sen vierestä jotain suuhunsa ja alkoi mäystää. Ihmettelin, että mitähän se nyt löysi, palasin sisään vetämään kengät jalkaan ja menin katsomaan.
Armin suu kävi edelleen päästyäni sen luokse. Kumarruin alas ja huomasin, että koiran suupielestä roikkui sammakon koipi. Samassa Armi sylkäisikin makupalansa nurmikolle: se oli kämmenen kokoinen rupikonna. Hämmästyksekseni konna oli edelleen hengissä ja lähti pomppimaan poispäin. Armin tila sen sijaan huolestutti: koira kakoi ja sen suusta alkoi puskea paksua valkoista vaahtoa, kuin korkatusta shampanjapullosta.
Armi kävi hieman ryypiskelemässä ämpäristään ja vaahdon erittyminen loppui. Koira näytti päällisin puolin normaalilta, mutta minua arvelutti. Menin sisään hakemaan netistä tietoa rupikonnien myrkyllisyydestä ja vaarallisuudesta koirille. Löytämäni informaatio oli hyvin ristiriitaista: jollakin keskustelupalstalla väitettiin koiran kuolleen rupikonnan myrkkyyn, toisaalla taas vakuutettiin, ettei sammakon syöminen vaikuta millään lailla. Rupikonna kuitenkin on myrkyllinen, siitä tuntui vallitsevan konsensus.
Kilautin päivystävälle eläinklinikalle, jossa kehotettiin huuhtelemaan Armin suuta juoksevassa vedessä 5-10 minuutin ajan. Koska koira ei ollut niellyt sammakkoa, niin suurempaa hätää ei pitänyt olla. Tein työtä käskettyä. Kävimme Armin kanssa levolle, heräsin kuitenkin tasaisin väliajoin tarkistamaan koiran kuosin.
Yö meni hyvin eikä nyt seuraavana päivänäkään ole ollut minkäänlaisia myrkytyksen oireita. Oli siis tuuria.
Aika jänniä nuo kuitenkin ovat, kun kaikkea mahdollista pitää syödä!
Päivitys kolme tuntia myöhemmin:
Kaikkea tosiaan pitää maistaa: nyt kulinaristin suuhun meni ampiainen. Armi vinkaisi ja kieli alkoi saman tien turvota. Koira luikki pimeän verannan nurkkaan ja näytti erittäin kärsivältä, siellä se istui silmät ummessa hengittäen hädintuskin kuuluvasti, turvonnut kieli suupielestä pilkistäen. Talossa ei tietenkään ollut kyypakkausta, joten kipaisin naapuriin josta tiesin sellaisen löytyvän. Tabletin antamisessa olikin haastetta: Armin paisunut kieli oli täysin poissa pelistä, pilleri jäi sen päälle vain pyörimään ja putosi yhä uudestaan suusta pois. Muussasin lääkkeen pieneen määrään vettä, mutta talossa ei myöskään ollut ruiskua, jolla mikstuuran olisi voinut tykittää suoraan kurkkuun. Yritin kikkailla troppia sitten teelusikalla koiran kitaan, mutta suurin osa taisi päätyä lattialle.
Eläinlääkärin päivystyksessä sanottiin, ettei hätää ole niin kauan kuin hengitys vain kulkee. Nyt Armi on maannut jonkin aikaa verannalla hengittäen aivan normaalisti. Eiköhän tuo taas tuosta.
Koiranpentu onkin nyt käynyt vuorokauden sisällä elämänkoulua ja makumatkailua oikein vaikeimman kautta. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, ettei tästäkään opittu yhtään mitään. Mitään ei muuteta! Näillä mennään! Kaikki syödään!
♠ ♠ ♠
Tänään tämän blogin historiassa ylitettiin hieman ikävä merkkipaalu: tänne lähetetyn roskapostin määrä nimittäin ylitti ensimmäistä kertaa lukijoiden postaamien kommenttien lukumäärän. Kommentteja on nyt postattu 4 510 kappaletta, roskapostia olen puolestaan saanut 4 524 viestin verran.
Onneksi spammifiltteri toimii hyvin, vain muutama roskaviesti on livahtanut seulan läpi. Filtteri tosin erehtyy aina välillä suodattamaan myös teidän postaamianne kommentteja. Minun täytyy siis haravoida paskakasa säännöllisesti ja hyväksyä käsin sellaiset viestit, jotka eivät ole spammia. Tämän vuoksi kommenttinne eivät aina välttämättä ilmesty heti näkyviin.
Jätevuoren tonkiminen on luonnollisesti ärsyttävää puuhaa, varsinkin kun spammia tulee nykyisellään jatkuvalla syötöllä. Suurin osa roskapostista on täysin käsittämätöntä uubadaabaa, esimerkiksi hetki sitten filtteriin jumittui tällaista asiaa:
GfmY7N wuiaxjahupke,[url=http:://sfpxzdixxubz.com/]sfpxzdixxubz[/url], [link=http:://tezqbefyooqz.com/]tezqbefyooqz[/link], http:://viwgcqljjgyr.com/
Kysynpähän vaan: mitä hyötyä tuollaisesta viestistä on kenellekään? Miksi netti pitää vasiten tukkia paskalla? Voitaisiinko roskapostin masinoijiin soveltaa iranilaista oikeuskäsitystä?
Toinen Spotify Top 10 -lista on pyhitetty discolle – nimenomaan sille kolmen vuosikymmenen takaiselle ehdalle mätinälle. Siirtymä edellisen listan yacht rockista on itse asiassa melko luontevakin: musiikillisesti näissä kahdessa tyylilajissa on runsaasti yhteisiäkin piirteitä, ainakin molemmat ovat tietynlaista anti-rockia.
Disco kumpusi 70-luvulla New Yorkin ja Philadelphian homopiireistä funkin ja soulin äpärälapsena. Se oli bilekansan vastaisku ryppyotsaiselle rock-musiikille ja aikakauden tanssinvastaiselle ilmapiirille, kyse oli puhtaasta hippamusasta. Tyylilajille ominaiset elementit (mm. suora rumpukomppi, oktaavibassottelu, nakutteleva funk-kitara, nopeat jousijuoksutukset) muodostivat pian kaavan, jota ryhdyttiin kilvan kopioimaan – merkittävä osa discosta kuulostaakin siltä kuin eri solisteja olisi laulatettu samojen pohjien päälle. Discokuumeen piikki osui vuosien 1977 ja 1980 väliin. Lyhyt kultakausi taikoi esiin runsaasti yhden hitin ihmeitä, jotka painuivat pohjaan yhtä nopeasti kuin olivat pulpahtaneet pinnallekin – suurin osa täysin syystäkin.
Omasta mielestäni kunnollinen vanhan liiton discojytä on rautaa. Se on silti musiikintyylinä kaksipiippuinen tussari: toinen piipuista sylkee pelkkää asiaa, toinen puolestaan niljaista ektoplasman sivutuotetta. Parhaimmillaan discomusa on äärimmilleen elämänilossa marinoitua, raivokasta täsmäpommitusta. Huonoimmillaan se taas voi olla esimerkiksi kuumottavaa tusinayökerhoviihdettä, jonka päälle on vain tökerösti liimattu 70-luvulla viiden minuutin ajan trendikkäältä tuntunut komppi.
Alan tarjonta oli joka tapauksessa aikanaan niin valtavaa, että helmienkalastus on todellista työtä – suurin osa simpukoista kun osoittautuu tyhjiksi. Kahlasin kuitenkin tätä listaa varten läpi merkittävän määrän artisteja ja biisejä, lähtökohtana oli välttää räikeimpiä itsestäänselvyyksiä, siksi tältä listalta puuttuvatkin esimerkiksi Bee Gees, Earth Wind & Fire, Irene Cara tai Gloria Gaynor. Jokainen edellämainituista on genrensä keskeisiä nimiä, päätin kuitenkin kaivella esiin hiukan vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita.
Mielestäni sainkin aikaiseksi melko pätevän katsauksen peilipallon ytimeen. Mikäli et nauti tästä listasta, niin kehotan tilaamaan Disco Sucks -t-paidan.
Vedä siis tanssikalsarit jalkaan ja valmistaudu pistämään katrilliksi – bileet Spotifyssa räjäytetään tulille tästä:
WE´RE GONNA STOMP ALL NIGHT!
♠ ♠ ♠
The Miracles: Love Machine (Pt. 1)
Luulot pois heti kättelyssä – lista käynnistyy äkäisesti kunnon apinamiehen mylvähdyksellä. Lauluyhtye The Miracles perustettiin jo 50-luvun puolella. Se loi maineensa seuraavalla vuosikymmenellä Motown-levymerkillä Smokie Robinsonin toimiessa ryhmän pääasiallisena solistina. Todella tykki Love Machine on vuoden 1976 City Of Angels -albumilta ja enteilee pari vuotta myöhemmin maailmanlaajuisesti puhjenutta discoinfektiota. Tässä vaiheessa Robinson oli jo jättänyt yhtyeen, solistina kappaleessa toimii Billy Griffin. Biisi meni Billboardin Hot 100 -listan kärkeen ja on Miraclesin uran parhaiten myynyt single.
The Brothers Johnson: Stomp!
Stomp! on yksi kaikkien aikojen kovimmista discobiiseistä, itseoikeutettu valinta tälle listalle. Johnsonin veljekset ovat kitaristi/laulaja George ja basisti Louis. Jälkimmäinen on eräs suurista idoleistani: harjoittelin hamassa nuoruudessani bassonsoittoa mm. tämän kappaleen tahtiin. Vuoden 1980 Light Up The Night -albumilta irroitettu ralli on joka suhteessa priimatavaraa, tuottajan jakkaralla istui itse Quincy Jones (meriittejä mm. Michael Jacksonin levyillä). Stomp! oli parhaimmillaan Hot 100 -listalla sijalla seitsemän, kappale oli hitti myös Britanniassa. Ehdottomasti parasta biisissä on Louis Johnsonin kuninkaallinen peukkubassosoolo. Harmillisesti Spotifyssa kappaleesta on tarjolla ainoastaan single-edit, joka on pari minuuttia albumiversiota lyhyempi. Pyhäinhäväistyksenä myös bassosooloa on hiukan leikattu – periaatteessa jihadin julistamisen paikka.
McFadden & Whitehead: Ain’t No Stoppin’ Us Now
Philadelphian Gene McFadden ja John Whitehead olivat laulunkirjoitustiimi, he työskentelivät mm. Jackson 5:n, James Brownin, Stevie Wonderin, Gladys Knightin ja Gloria Gaynorin kanssa. Vuonna 1979 he julkaisivat oman debyyttialbuminsa, jolle olivat kynäilleet tämän mahtavan kappaleen. Arvostan erityisesti Jimmy Williamsin soittamia härskejä bassolinjoja (basso on discomusiikissa keskeinen instrumentti). Ain’t No Stoppin’ Us Now oli Amerikassa Hot 100 -listan kolmastoista, Britanniassa viides. Kappale jäi McFaddenin ja Whiteheadin suurimmaksi hitiksi – molemmat ovat sittemmin valitettavasti jo siirtyneet autuaammille tanssilattioille.
Patrice Rushen: Forget Me Nots
Vuoden 1982 Forget Me Nots on laulaja-lauluntekijän ja kosketinsoittajan, Patrice Rushenin, ainoa Top 40 -hitti (sija 23). Viisitoista vuotta myöhemmin kappale kuitenkin nousi maailmanlaajuiseksi ykköshitiksi Will Smithin tehtyä siitä uusioversion nimellä Men In Black. Tämänkin biisin kulmakivi on täysin vastustamaton bassogroove, soittajana sessioässä Freddie Washington, joka on luomansa bassolinjan ansiosta merkitty myös yhdeksi kappaleen säveltäjistä. Patrice Rushen on sittemmin ansioitunut tv- ja filmisäveltäjänä.
Pointer Sisters: We’ve Got The Power
Jos Patrice Rushen oli yhden hitin ihme, niin Pointer Sistersillä iskusävelmiä sitä vastoin riittää. Valitsin tälle listalle kuitenkin tuntemattomamman albumiraidan vuoden 1980 Special Things -levyltä. Musiikillisesti tämä on mitä klassisinta discoa oktaavibassotteluineen ja kiukkuisine jousivetoineen. Eeppinen kertosäkeistö kuitenkin kohottaa kappaleen pelkkien discokliseiden yläpuolelle. Harvinaisen väkevä kertovärssy – sen kuullessaan tulee tarve juoda mitalikahvit.
Michael Jackson: Get On The Floor
Michael Jackson oli edustettuna jo edellisellä listalla, mutta oli pakkovalinta myös tähän katselmukseen. Rajusti svengaava Get On The Floor on albumiraita vuoden 1979 Off The Wallilta. Kyseinen Quincy Jonesin fiinisti tuottama albumi on minulle erityisen rakas, sillä se on ensimmäinen koskaan ostamani levy – eivätkä siihen säästämäni viikkorahat totisesti menneet hukkaan. Taas kerran pääosaa esittää solistin ohella basisti – ja kukas muu siellä lätkyttää kuin Louis Johnson! Johnson on nerokkaan peukuttelunsa johdosta merkitty myös kappaleen toiseksi tekijäksi, toinen on itse Michael Jackson. Basisteille discon lyhyt kulta-aika olikin mahtava ajanjakso: silloin basisti oli kuningas ja kitaristi pelkkä statisti.
Chic: Est-Ce Que Cést Chic
Discosta puhuttaessa Chic-yhtyeen nimi on vähintääkin mainittava. Kitaristi Nile Rodgersin ja basisti Bernard Edwardsin perustama bändi oli musiikintyylinsä keskeisiä vaikuttajia. Myöhemmin molemmat diilasivat tuottajan roolissa tavaramerkiksi muodostamaansa soundia muidenkin artistien käyttöön, mm. Diana Ross, David Bowie, Duran Duran ja Madonna saivat kaikki levyilleen ripauksen Chic-discohilettä. Est-Ce Que Cést Chic on yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilta Chic. Bändin soundi jalostui huippuunsa vasta seuraavalla levyllä, jolla oli jättihitti Le Freak. Minusta tässä ensimmäisen levyn albumiraidassa on kuitenkin jotain hemmetin viehättävää. Se ei ole mikään varsinainen tanssilattian täyttäjä, kappaleella on pikemminkin rauhoittava vaikutus.
Manhattan Transfer: Twilight Zone/Twilight Tone
Tämä valinta on hyvä esimerkki siitä miten discovirus tartutti myös muiden tyylisuuntien edustajat, ja miten suosittua poljentoa yhdisteltiin surutta lähes kaikkeen mahdolliseen. Manhattan Transfer on vuonna 1972 perustettu jazzlauluyhtye, vuoden 1979 Extensions -albumillaan he päättivät kokeilla siipiään myös discokompin parissa. Kokeilu olikin varsin onnistunut sillä Twilight Zone/Twilight Tone -kappale oli yhtyeen ensimmäinen myös pop-listoille kohonnut single, Hot 100 -listan sijalla 30. Kappaleessa versioidaan tv-sarja Twilight Zonen (suom. Hämärän rajamailla) tunnusmusiikkia. Discon funk-juurista ei ole tässä vaiheessa enää paljoakaan jäljellä, biisi on vain opportunistista kelkkaan hyppäämistä. Silti lopputulos on mielestäni mainio, sävelmä on sen verran hyvä. Suhtautumiseeni saattaa tosin vaikuttaa se, että minulla kappaleeseen liittyy nostalgisia tunteita: isälläni oli aikanaan kasetilla koko Extensions -levy ja minä kelailin tätä biisiä edestakaisin, vein sen koulussa musiikintunnilla järjestettyyn levyraatiinkin. Raadin lopputulosta en enää muista.
Donna Summer: Could It Be Magic
Discolistaa ei voisi koostaa ilman Donna Summeria, The Queen Of Discoa. Summer nousi 70-luvulla tietoisuuteen yhdistettyään voimansa tuottajakaksikon Giorgio Moroder ja Pete Bellotte kanssa. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä, kappale Love To Love You Baby, oli vuonna 1976 massiivinen hitti ja herätti runsaasti pahennusta Donna Summerin lauluraidalle simuloimien seksiäännähtelyjen vuoksi. Voihketta kuullaan myös tällä, myöhemmin samana vuonna julkaistulla singlellä, joka oli osa Donna Summerin A Love Trilogy -albumia. Could It Be Magic ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, vaikka nousikin US Dance -listan kolmanneksi. Donna Summerin suurimmat menestykset olivat silti vasta tulossa, vuonna 1979 julkaistun Bad Girls -albumin muodossa. Could It Be Magic on versio Barry Manilowin biisistä, myöhemmin myös Take That levytti siitä oman tulkintansa.
Heatwave: Boogie Nights
Heatwave oli melko kansainvälinen yhtye: sen jäsenet tulivat Amerikasta, Britannista, Jamaikalta ja Tsekkoslovakiasta. Bändi ei koskaan noussut merkittävään suosioon ja onkin luultavasti yksi maailman huono-onnisimmista ryhmistä: basisti Mario Mantesea puukotettiin siten että hän halvaantui, laulaja Johnnie Wilder Jr. puolestaan halvaantui auto-onnettomuudessa. Boogie Nights on Heatwaven debyyttisingle vuodelta 1976 – ajalta jolloin kukaan ei ollut vielä halvaantunut. Se pomppasi Hot 100 -listan kakkoseksi ja jäi bändin suurimmaksi hitiksi. Kappaleen kirjoitti kosketinsoittaja Rod Temperton, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Michael Jacksonin hovikirjoittajana (mm. Rock With You ja Thriller ovat Tempertonin käsialaa, myös The Brothers Johnsonin Stomp! irtosi hänen kynästään).
♠ ♠ ♠
Tällaiset ovat minun suositukseni discon maailmaan. Listan puristaminen vain kymmeneen kappaleeseen oli työn ja tuskan takana, rannalle jäi paljon mahtavaa kamaa. Kaikkia hyviä biisejä ei myöskään löydy Spotifysta. Eniten kismitti Hall & Oatesin Portable Radio -kappaleen puute – se on sen verran raju teos, että olisi mahtunut tarvittaessa kevyesti vaikkapa Top 5 -listallekin. Suosittelenkin sen hankkimista iTunesista.
Laittakaa myös lisää toiveita uusista Top 10 -listoista. Seuraavan listan laadin jostain teidän ehdotuksestanne.
Aiemmat oppimäärät:
♠ ♠ ♠
Listojen kuunteleminen vaatii Spotify-tilin avaamisen. Open-tili on ilmainen, itse suosittelen kuitenkin maksullisia Unlimited- ja Premium-tilejä. Kympillä kuussa voit kuunnella Premiumilla miljoonia kappaleita missä tahansa, esimerkiksi puhelimellasi. Mielestäni tuollainen hinta-hupisuhde on lähes lyömätön. Maksullisiin tileihin panostamalla edesautat myös sitä, että Spotifyn artisteille maksamat tilitykset muuttuisivat tulevaisuudessa hiukan kohtuullisemmiksi (näin minulle on ainakin väitetty).
Lapsuudessani meillä ei ollut televisiota. Tai alunperin oli, mutta mustavalkoisen vastaanottimen silmä sulkeutui oltuani ehkä viisivuotias, vielä kesken lastenohjelman. Ääni kuului, mutta ruutu pysyi korjaavista nyrkiniskuista huolimatta mustana.
Pimeyttä kesti monia vuosia. Vanhempani päättivät, ettei huusholliin ostettu uutta televisiota. Taisteluplaneetta Galacticat, Ritari Ässät ja formulakisat piti käydä väijymässä kavereiden kodeissa.
Tv pääsi vihdoin pannasta jouluna 1984. Isä osti tuolloin itselleen Commodore 64 -tietokoneen tehdäkseen sillä musiikkia (minun nähdäkseni hän kuitenkin pelasi sillä lähinnä shakkia). Tuon ajan tietokoneita käytettiin television kautta, joten sellainenkin oli hankittava: vaatimaton mustavalkoinen matkatelkkari.
Me lapset hihkuimme riemusta. Vanhemmat kuitenkin löivät jäitä hattuihin – jatkuva television tuijottaminen ei ollut hyväksi, niinpä sen katsomiselle luotiin pelisäännöt: uutisia ja luonto-ohjelmia sai katsella vapaasti, niiden lisäksi kukin lapsista sai valita viikossa yhden sarjan. Elokuvista piti neuvotella porukoiden kanssa, en muista asetettiinko urheilulle rajoitteita.
Nämä pakotteet pysyivät joka tapauksessa voimassa ehkä kuukauden.
Äitini oli television kovaäänisin vastustaja – hän ei olisi halunnut mokomaa rakkinetta myrkyttämään kotimme kulturellia ilmapiiriä. Melko pian äiti kuitenkin jäi koukkuun Dallasiin. Sarjan menevän tunnuskappaleen kajahtaessa ilmoille ryhmittäydyimme veljeni kanssa äitini seuraksi ruudun ääreen. Isä puolestaan vastusti Dallasta henkeen ja vereen eikä osallistunut roskasarjana pitämänsä ohjelman katsomiseen. Sen sijaan hän vaelsi ympäri taloa ja röyhtäili. Äidin protestoidessa tätä kansanomaista käytöstä isä ilmoitti, että jos me kerran katsoimme Dallasta, niin hänellä oli lupa röyhtäillä.
Minusta tuo oli ihan kohtuullinen vaatimus. Win-win situation.
♠ ♠ ♠
Tämän kirjoitussarjan edelliset osat:
Päätin hellepäissäni käynnistää musiikkiaiheisen sarjan: alan laatia Spotifyssa kymmenen kappaleen soittolistoja erilaisten teemojen merkeissä. Listat ovat pintaraapaisuja, ne perustuvat pelkästään omiin mieltymyksiini ja rajallisiin tietoihini erilaisista musiikillisista genreistä. Toivottavasti ne kuitenkin innostavat lukijoitani kuuntelemaan uusia tyylilajeja sekä artisteja ja tekemään löytöjä musiikin suurella basaarilla.
Listojen kuunteleminen vaatii Spotify-tilin avaamisen. Open-tili on ilmainen, itse suosittelen kuitenkin maksullisia Unlimited- ja Premium-tilejä. Kympillä kuussa voit kuunnella Premiumilla miljoonia kappaleita missä tahansa, esimerkiksi puhelimellasi. Mielestäni tuollainen hinta-hupisuhde on lähes lyömätön. Maksullisiin tileihin panostamalla edesautat myös sitä, että Spotifyn artisteille maksamat tilitykset muuttuisivat tulevaisuudessa hiukan kohtuullisemmiksi (näin minulle on ainakin väitetty).
♠ ♠ ♠
Valitsin ensimmäiseksi teemakseni lämpimään vuodenaikaan täydellisesti istuvan yacht rockin. Termillä tarkoitetaan äärimmäisen pehmeäksi siloiteltua musiikkia, joka tulvi Amerikan radioaalloilla vuosien 1975 ja 1984 välillä. Nimi kumpuaa J.D. Ryznarin ja Hunter Stairin luomasta nerokkaasta internet-sarjasta Yacht Rock, joka parodioi herkullisesti tuota aikakautta ja sen artisteja. Termi on sittemmin vakiintunut kuvaamaan tietynlaista soft rockia – musiikkia, joka on kuin tehty nautittavaksi cocktailin kyytipoikana huvipurren kannella. Olisi väärin kutsua yacht rockia hissimusiikiksi tai äänitapetiksi. Sen kuunteleminen on pikemminkin kuin vetäisi ylleen täydellisesti leikatun, ylellisestä materiaalista räätälöidyn mittatilauspuvun, joka tuntuu päällä keveältä ja hengittävältä.
Joten könyähän itsellesi mukava asento ja avaa Yacht Rock -soittolista tästä:
FEEL THE POWER OF REALLY SMOOTH MUSIC!
♠ ♠ ♠
Bobby Caldwell: What You Won’t Do For Love
Tämä on luultavasti smoothein koskaan kuulemani kappale ja saa siksi itseoikeutetusti avata pelin. Vuonna 1978 levytetty What You Won’t Do For Love on Bobby Caldwellin isoin hitti, siitä on tehty monia cover-versioita ja sitä on samplatty lukuisiin hip hop -biiseihin. Itse arvostan suuresti kappaleen kaksi minuuttia kestävää lopuketta, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään: bändi on vain löytänyt niin lenseän grooven, ettei sellaista malta lopettaa. Übersmooth.
The Doobie Brothers: What A Fool Believes
Tätä biisiä on yacht rockista puhuttaessa täysin mahdotonta ohittaa. Alunperin hieman rokkaavampaa musiikkia esittänyt The Doobie Brothers kevensi 70-luvun loppupuolella huomattavasti linjaansa laulaja Michael McDonaldin ja Steely Danista tutun kitaristi Jeff “Skunk” Baxterin värväydyttyä yhtyeen riveihin. What A Fool Believes on McDonaldin yhdessä Kenny Logginsin kanssa kirjoittama kappale – molemmat miehet ovat yacht rock -skenen keskeisiä voimahahmoja. Vuonna 1978 julkaistu kappale oli Amerikassa listaykkönen ja voitti Grammyt parhaasta laulusta ja parhaasta levytyksestä. Michael Jacksonin väitetään laulavan biisissä taustoja, häntä ei kuitenkaan ole kreditoitu levyn kansissa.
Al Jarreau: Mornin’
Al Jarreau on paremmin jazz-laulajana tunnettu solisti, jonka ääni on kuin luotu laulamaan mahdollisimman pehmeää musiikkia. Suomessa hän lienee tunnetuin 80-luvun hittisarja Konnankoukkuja kahdelle -tunnussävelmän esittäjänä. Mornin’ julkaistiin vuonna 1983. Kappaleesta on olemassa myös mahtava video, jossa herra Jarreau on sonnustautunut erittäin mukavannäköiseen villapuseroon.
Kenny Loggins: This Is It
Toinen Loggins/McDonald -kaksikon voimannäyte. Tämä vuonna 1979 julkaistu kappale on heidän yhdessä kirjoittamansa ja siinä kuullaan molempien laulua. Biisi voitti Grammyn parhaasta pop-laulusuoritteesta miesten kategoriassa. Kenny Loggins tuli 80-luvun puolella tunnetuksi erityisesti hittielokuvien soundtrackien erikoismiehenä, Footloose on varmasti hänen tunnetuin kappaleensa. 70-luvulla Loggins oli kuitenkin yacht rockin suurmestari. Tässä kappaleessa itseäni viehättää erityisesti heti introssa kuultava chikiti-paa, chikiti-paa -kuiskaus – jotenkin tuossa ohikiitävän pienessä hetkessä kiteytyy jotain olennaista koko genrestä.
Michael Jackson: Human Nature
Voidaan tietysti oikeutetusti kysyä mitä popin kuningas tekee tällä listalla? Vaikka Michael Jackson ei varsinaisesti ollutkaan pursirokkari, niin Human Nature on silti tunnetusti eräs kaikkien aikojen smootheimmista biiseistä – niin pehmeä, että se oli pakko sisällyttää tähän katsaukseen. Vuoden 1982 Thriller -albumilla julkaistu kappale on Toto -yhtyeen Steve Porcaron kirjoittama. Olen kuullut väitteen, jonka mukaan biisi ei alunperin olisi kelvannut Totolle, mutta en tiedä jutun todenperäisyydestä. Raita on kuitenkin Toto-miesten soittama, joten soft rock -kredibiliteetti on näiltä osin kunnossa.
Ambrosia: Biggest Part Of Me
Nimi “Ambrosia” ei varmasti suomalaisten mielissä soittele niitä kaikkein isoimpia kelloja, mutta Amerikassa yhtye oli aikanaan kovaa huutoa. Ambrosia aloitti hieman progressiivisemman musiikin parissa, mutta 70-luvun lopulle tultaessa se oli – Doobie Brothersien lailla – tarkistanut linjaansa kuohkeampaan, radioystävälliseen suuntaan. Biggest Part Of Me oli vuonna 1978 iso hitti nousten Billboardin Hot 100-listalla aina kolmanneksi saakka. Supertuottaja Quincy Jonesin kerrotaan tokaisseen tämän kappaleen olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosikkibiiseistään. Ainakin se on nice and smooth.
Marc Jordan: Marina Del Ray
Myöskään Marc Jordanin nimi ei ole näillä leveysasteillä sieltä tunnetuimmasta päästä, itsekään en tiedä miekkosesta juuri mitään. Kyseessä on kuitenkin kanadalainen laulaja-lauluntekijä, jonka soundi ainakin tällä vuoden 1978 levytyksellä on tyylipuhdasta Kalifornian pehmorokkia. Tähän on varmasti vaikuttanut tuottaja Gary Katz (mm. Steely Dan) sekä LA:n sessiomuusikoiden kerma. Marina Del Ray -raitaa koristavien leppoisten steel pan -rumpujen lätinä tekee musiikista täydellistä yacht rockia, mielikuvat ankkuroituvat mereen, aurinkoon ja piña coladoihin.
James Taylor: Shower The People
Osa James Taylorin mittavasta tuotannosta on tietysti sijoitettavissa jonkin muun kuin yacht rock -nimikkeen alle, mutta hän on kuitenkin aina tehnyt musiikkia, jonka parissa korvat eivät varsinaisesti joudu rehkimään. Vuoden 1976 Shower The People on mielestäni mestariteos. Olenkin usein sanonut, että sellaisessa ihmisessä, joka ei pidä tästä kappaleesta, on oltava jotain vikaa – en ymmärrä miten joku voisi olla tykkäämättä tällaisesta musiikista. Kertosäkeistö on kuin karkkikauppa, jonka myyjänä on David Hasselhoff.
Robbie Dupree: Steal Away
New Yorkin Robbie Dupree on myös hieman hämärämmäksi jäänyt nimi. Steal Away vuodelta 1980 on kuitenkin hänen suurin hittinsä, se päätyi lopulta Hot 100 -listan kuudenneksi. Musiikillisesti kappale on melkoisesti velkaa ylempänä listalla olevalle What A Fool Believes -biisille, mutta entäs sitten – The Doobie Brothersin kappale on kuitenkin tietynlainen lajityyppinsä suuri kebabliha, josta kelpaa veistellä maittavia siivuja toisiinkin iskendereihin. Sitäpaitsi Robbie Dupree on ulkoisesti täydellinen muotovalio partoineen ja villapaitoineen. Katsokaa nyt – jos toimittaisin sanakirjaa, niin löisin termin yacht rock kylkeen Robbie Dupreen kuvan.
Player: Baby Come Back
Kaikista maailman bändeistä Player on ehkä kovin: siinä nimittäin soitti Ridge Forrester! Ennen patsasteluaan Kauniit ja Rohkeat -sarjassa Ronn Moss tosiaan yritti luoda uraa musiikkibisneksessä Player-yhtyeen basistina. Eikä aivan kehnoin tuloksin: vuonna 1977 Baby Come Back jysähti nimittäin Hot 100 -listan ykköseksi ja oli hitti myös ympäri maailmaa. Se jäi kuitenkin bändin ainoaksi merkittäväksi saavutukseksi. Musiikillisesti Baby Come Back on sitä itseään: makeaa korvaherkkua.
♠ ♠ ♠
Tällainen on minun näkemykseni yacht rockin kauneimmista helmistä. Paljon hyvää jäi tietysti vielä listan ulkopuolelle, monia merkittäviäkin nimiä – esim. Toto, Hall & Oates, Steely Dan ja Christopher Cross loistavat poissaolollaan. Kymmenen biisiä on kuitenkin hyvin rajallinen määrä ja karsinta armoton. Oli myös mielenkiintoista havaita, että yacht rock on kovin maskuliininen laji: en löytänyt listalle riittävän kovaa naisedustajaa (Carly Simon oli lähellä läpäistä seulan).
Minusta tämä otos antaa joka tapauksessa puutteistaankin huolimatta hyvän kuvan jahtirokista. Nauttikaamme siis mahain täydeltä makeaa.
Suosittele artikkelia